Minä korostin sanoja "määräyksiäni" ja "pääse". Näin, että se teki

oikein hyvää Lauralle. Olin varma, että hänen kilpailijaolemuksensa

voittaisi ja siksi saatoin uskaltaa verrattain pitkälle. Laura oli aina

ennen määrännyt. Nyt määräsin minä ja tuskin tiesin, miten muutos oli

tapahtunut. Toistaiseksi saatoin olla varma ylivallastani, mutta tunsin

Lauraa siksi hyvin, että tiesin, jos tästä ylivalta-asemastani aioin

pitää kiinni, vielä seuraavan katkeria taisteluja.

"Entä passit?" kysyi Laura jokapäiväisimmällä äänellään.

"Sinä älä huolehdi niistä, vaan katso, että itse ja tavarasi,

samoinkuin Edit ja hänen kamppeensa ovat pian valmiina."

Laura kääntyi kunnioittamatta minua edes halveksivalla silmäyksellä.

Aavistin, että matka Vilnaan tuskin tulisi erikoisemman helläksi. Mutta

välitin siitä viisi. Minulla olivat omat asiani ja ne olivat paljon

jännittävämmät kuin jonkun naisen mielialan vaihtelut.

Samana iltana istuimme kaikki junassa ja porhalsimme kohti Posenia.

Olin päättänyt matkustaa kiertoteitse Vilnaan, osaksi siitä syystä,

että se minua yleensä huvitti, osaksi siitä, etten pelännyt kenraalin

ehtivän ennen meitä. Hän ei osannut odottaa mitään sellaista.

TOINEN OSA.

Olimme saaneet makuupaikat, ja kun seuralaiseni olivat poistuneet

osastoonsa, vetäydyin minäkin levolle. Vaunu oli hyvä saksalainen

vaunu, mutta sota-ajan vaikutus tuntui vielä edelleenkin peittojen ja

tyynyjen puutteessa. Minä osaan sentään yhden taidon: matkustaa. Se ei

ole mikään pieni taito, se edellyttää sekä järkeä että kokemusta, ja

jälkimäistä minulla on hiukan. Niinpä minulla oli mukanani sekä peite

että tyyny, joten viiden minuutin kuluttua saatoin tilapäiseen

vuoteeseeni olla varsin tyytyväinen.

Uni ei sittenkään maistanut. Olin vieläkin liian kiihoittunut enkä sitä

ihmetellytkään. Vaikka sanomalehtimiehenä joutuukin kokemaan paljon

merkillistä ja tylsyy ihmeihin, ylittivät Danzigin seikkailut minun

tavallisen kokemuspiirini rajat. Puolessatoista vuorokaudessa olin

ehtinyt saada jotenkin runsaasti kokemuksia, ja vaistoni sanoi, että

kaikki oli vain alkua, että kesälomani muodostuisi kyllä

mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi, mutta tuskin kovinkaan hermoja

rauhoittavaksi. Koettelin takataskuani ja tunsin siellä illalla

ostamani revolverin. Revolveri ei ole mikään hermolääke, vaikka

useimmiten onkin niin, ettei revolveria käyttävä mies kaipaakaan

hermolääkkeitä.

Jozef Gurnicki oli palkinnut seikkailuni tavalla, jota olin

toivonutkin. Laura pääsisi kyllä Vilnaan ja voisi kuvata vaikutelmiaan,

mutta minulla oli taskussani varmasti tehoava suositus Puolan

d'Annunziolle, kenraali Zeligovskille. Se merkitsi ensiluokkaista

haastattelua lehdelleni ja itselleni sekä kunniaa että hitusen kultaa.

Niistä senteistä, jotka siitä kirjoittaisin, voisin vallan hyvin vaatia

runsaanlaisen korvauksen.

Tätä ja kenraali Amos Aron Nagelkopfin suunnitelmia mielessäni hautoen

viimein nukuin junan yksitoikkoiseen tärinään. Näin unta suunnattoman

suuresta lattiaharjasta, millä minut koetettiin lakaista maanpinnalta

ja unissani käsitin maan pannukakun muotoiseksi ukko-Ptolemaion teorian

mukaan. Harja läheni minua ja tunsin liukuvani sileätä pintaa pitkin

reunaa kohti ja sitten tipahtavani pohjattomaan syvyyteen.

Heräsin ja katsoin kelloani. Se lähenteli puolta kuutta. Tunnin

kuluttua olisimme siis Posenin kaupungissa. Hyppäsin ripeästi

lattialle, kaivoin esille toilettivehkeeni ja neljännestunnin kuluttua

olin peseytynyt ja kammattu. Kupillinen kuumaa kahvia ei olisi

haitannut, mutta siitä tuskin oli toivoa ennenkuin Posenissa.

Menin kävelemään käytävään ja antauduin ihailemaan ohikiitäviä

maisemia. Posen on ihana maakunta, Puolan valtakunnan kehto, vanhojen

poljaanien kotiseutu, joista puolalaiset ovat nimensäkin saaneet.

Kaikkialla näkyi saksalaisen kulttuurin vaikutus, eikä se ainakaan

ulkokuoreltaan tuntunut vastenmieliseltä, niin paljon kuin

saksalaisuutta siellä on moitittukin. Päinvastoin. Hyvin

hoidetut, reheväkasvuiset pellot, kirjavat niityt, valkeat

punatiilikattoiset talot, viivasuorat erinomaiset maantiet poppeli- ja

lehmusreunusteineen, kaikki muistutti Saksan viljavia ja vaalittuja

seutuja, kaikkialla näkyi järjestys ja järkiperäisyys, pienoinen

idyllimäisyys ja herttaisuus. Ja kuitenkin oltiin Puolassa, kansa oli

puolalaista, sen tunsi kyllä siksi sen rientäessä työhön pelloille ja

niityille. Niin, Posen on Puolan viljavin ja kehittynein maakunta, ja

Posenin puolalaiset koko kansan terveintä, säännöllisintä ja

työteliäintä väestöä.

Juna pysähtyi kuitenkin keskikokoiselle asemalle ennen Posenia ja minä

kiiruhdin ulos saadakseni jotakin lämmintä sisääni. Vaikka olikin kesä,

eivät yöt suinkaan olleet liian polttavia. Samassa näin Lauran ja

sanoin hänelle hyvänhuomenen. Sain todellakin vastauksen, vaikka olin

jo melkein varma, etten saa, niin epäröivältä näytti Laura

vastatessaan.

Join kaikessa kiireessä kupillisen kahvia ja nielaisin pienen

voileivän. Kaikki maistui erinomaiselta ja hinnat olivat halvat,

ainakin Suomen rahaa käyttäessä. Uskalsin huomauttaa myös Lauralle,

että hänenkin tulisi pitää kiirettä, sillä juna kai seisoisi vain pari

kolme minuuttia asemalla. Laura ei kuitenkaan suvainnut vastata, mutta

Edit, sanaakaan sanomatta, seurasi kyllä neuvoani. Juuri kun olimme

ehtineet junaan, vihelsi junailija ja juna lähti jotenkin reippaasti

liikkeelle. Laura ei ollut vielä tullut. Juna oli jo ehtinyt kulkea

ainakin viisitoista metriä ja sen nopeus kasvoi joka sekunti, kun

huomasimme Lauran kiiruhtavan asemaravintolasta.

Hän juoksi, juoksi todellakin, mutta junakin lisäsi vauhtia ja minä

havaitsin, että Laura saa pistää tiukalle, jos mieli päästä enää

mukaan. Edit oli hermostunut.

Mutta Laura juoksi ja tavoitti junan. Se oli kuitenkin ehtinyt jo

asemalaiturilta ja nyt kävi ilmi, että hyppääminen vaununastuimelle oli

Lauralle ilman siipiä likipitäen ylivoimainen tehtävä. Suutuin todella,

sillä oli selvää, että Laura jäisi nyt jälkeen ja me saisimme häntä

odotella, vaikka toiselta puolen ei ollenkaan haitannut, että Laura sai

taas pienen muistutuksen itsepäisyytensä seurauksista.

Sallimus suvaitsi kuitenkin tällä kertaa esiintyä ja esiintyä

komeanlaisen, tanakan ja reippaan puolalaisen luutnantin muodossa. Tämä

Radzivillien ritari hypähti nopeasti alimmalle astuimelle, kumartui

alas ja ojensi kätensä Lauralle, mihin tämä puolestaan ollenkaan

vitkastelematta tarttui. Hetki vielä, ja Laura teki komean hieman

pyristelevän kaaren ilmassa, mutta putosi kuin putosikin astuimelle,

mistä hänen ritarinsa hänet nopeasti ja taitavasti toimitti

vaununsillalle.

Laura oli punainen ja hämmästynyt. Hän ei näyttänyt oikein tajuavan

lentomatkaansa, mutta sievä hän oli, se täytyi myöntää minunkin, joka

purskahdin kainostelemattomaan nauruun.

"Mutta kiitähän toki nyt, Laura, siitä, ettei sinun tarvinnut jäädä

koko päiväksi juomaan kahvia tuohon asemaravintolaan."

Silmänräpäyksessä oli Laura oma itsensä, hän hymyili demoonisen

viehättävästi -- jos tällaisia rakkausromaanien termejä voidaan

pystynenäiseen Lauraan soveltaa -- ja lausui kiitoksensa

peittelemättömän ihailevalle ritarilleen. Ei kulunut viittä

minuuttiakaan, ennenkuin he molemmat olivat innokkaassa keskustelussa,

puolalainen luutnantti kutsuttiin seuralaisteni vaununosastoon, mutta

minut jätettiin ulkopuolelle, jotta sitä syvemmin ja painavammin saisin

tuntea armottomuuden ja epäsuosion auringonpaisteen kylmyyden.

Olin todellakin yksin. Uskaltauduin pari kertaa Lauran osaston sivu,

mutta puolalainen luutnantti istui uskollisesti siellä ja noilla

kolmella näytti olevan eittämättömän hauskaa. Luutnantti kuului puhuvan

saksaa aivan virheettömästi, joten kielikään ei tuottanut haittaa.

Kuulin jonkun sanan ja niistä ymmärsin, että puhe koski sota-asioita.

Oi nainen, ajattelin. Laura oli ankara antimilitaristi, kannatti

korkeintaan kansanmiliisiä, mutta hänen teoriansa tuntuivat toinen

toisensa jälkeen sortuvan, kun hän joutui niitä soveltamaan käytäntöön.

Puhelun sävy oli niin haltioitunutta ja ihailevaa, että otaksuin vallan

oikein, ettei puolalainen luutnantti ainakaan kansanmiliisistä puhuisi

sillä tavoin.

Tulimme Poseniin. Juna seisoisi asemalla joukon toista tuntia, niin

että hyvin ehtisimme käydä kaupungilla ainakin syömässä. Minua alkoi

naurattaa ja suututtaa arkuuteni, yksin en aikonut lähteä syömään, ja

niinpä kokosin kaiken röyhkeyteni ja menin Lauran luo.

"Aiotko lähteä syömään?" kysyin sangen välinpitämättömästi suomeksi,

sillä puolalainen luutnantti seisoi hänen vieressään ja näytti

ihastuneelta. Kyllähän Laura osasi olla hurmaava, kun tahtoi, tiesin

sen kyllä.

"Lähden kyllä, mutta en sinun kanssasi. Minulla on hauskaakin seuraa",

sanoi Laura niin viattomalla äänensävyllä, ettei puolalainen ainakaan

voinut aavistaa, minkälaisia kohteliaisuuksia hänen miellyttävä

matkakumppaninsa minulle lateli.

"Sinä erehdyt", virkoin kylmästi ja tein jotakin, mikä Lauraa

suorastaan raivostutti. Minä nimittäin kumarsin ja esitin itseni.

Puolalainen oli pelkkää kohteliaisuutta ja esittäytyi myös, mutta

nimestä en saanut selvää, en sinne päinkään, vaikka en luule

puolalaisen kostuneen omasta nimestäni sen enempää. Ristin hänet

mielessäni Pan Twardowskiksi ja sillä hyvä. Pan Twardowski on

puolalainen legendasankari, Faustin kummi ja kaima, mutta paljon

iloisempi ja vapaampi, ei niin germaanisen jykevä ja juhlallinen.

Lähdimme kaupungille, eikä Laura skandaalin pelosta uskaltanut ajaa

minua seurasta. Minä olin muutamassa päivässä aivan harvinaisessa

määrässä kehittynyt röyhkeydessä.

Posen on saksalaistyylinen kaupunki, puhdas, siisti ja -- ikävä,

niinkuin minulle oli vakuutettu. Kadut olivat todellakin hyvät,

liikkeet komeita ja järjestettyjä, katujärjestys oivallinen ja kaiken

yllä lepäsi kuin työn ja toimeliaisuuden henki. Katselimme vanhaa

raatihuonetta, hauskannäköistä teatteritaloa, ajoimme ohi maankuulun

Kantorovieczin likööritehtaan, jonka alla puolalainen luutnantti kertoi

olevan kokonaisen maanalaisen kaupunginosan kilometrimääräisine

katuineen viina- ja likööritynnöreitä. Kieltolakimaan poikana minä

kuitenkin urhoollisesti pidätyin vajoamasta tämän kielletyn hedelmän

kuvitteluihin.

Söimme erittäin maukkaan aamiaisen "Hotel d'Angleterressa", minkä

aikana vilkas keskustelu pääasiassa liikkui sota-asioissa, Puolan

armeijassa ja Suomen suojeluskunnissa ja mihin keskusteluun Laurakin

otti innokkaasti osaa. Edit vain oli kuin ennenkin, vastasi silloin

kuin kysyttiin, mutta ei itse aloittanut milloinkaan puhetta.

Lähdimme jälleen matkaan. En vaivaa matkakuvauksella. Minusta tuntui,

siitä huolimatta, että puolalainen luutnantti oli joka suhteessa

erittäin hauska ja hieno mies, jonka kanssa saattoi keskustella, ja

älykkäästi, kaikesta tämän auringon alla, että oli todellakin hieman

kiusallista, kun hänellä oli täsmälleen sama matka kuin meilläkin, siis

päätekohtana Vilna tai Vilno, kuten se puolaksi oikeastaan kuuluu.

Mutta en voinut tietenkään protesteerata, ja Laura oli ihastuksissaan,

jopa niin peittelemättömästi, että Edit katsoi kerran olevan syytä

huomauttaa hänelle varovaisuuden hyödystä. Laura nauroi vain ja sanoi

tietävänsä, mitä teki. Hänen päänsä ei menisi pyörälle ja mitä taas

toiseen tuli, oli se tämän oma asia.

Kiidimme halki Puolan tasangoitten, kirjavien peltojen, niittyjen,

soitten ja nummien, joilla näkyi hanhi- ja hevoslaumoja, karjaa, ohi

pienten metsiköitten, valkeitten savikylien, joitten kellertävät

olkikatot hauskasti kohosivat keskellä kirsikka- ja omenatarhoja, halki

entisten sota-alueitten, joilla piikkilanka-aita kiemurteli

loppumattomana jonona, yli peltojen, mäkien ja kukkuloitten,

piikkilanka-aita ja juoksuhaudat pomminsuojineen, tykkiasemineen ja

sortuneine rintavarustuksineen. Ruoho ja vilja viheriöitsi verisessä

mullassa, piikkilanka-aita peittyi puoleksi luonnon rehevyyteen, mutta

sitkeä se vielä oli, yhtä sitkeä kuin sodan muisto ihmisten mielissä.

Ja sitten yhtäkkiä alkoi minusta tuntua, että Laura hautoi jotakin,

hänellä oli jokin suunnitelma, minkä hän tarkoin salasi minulta, mutta

josta Edit jotakin tiesi ja missä puolalaisella luutnantilla oli

myöskin osuus. Koetin varmistautua luulossani, mutta en saanut sitä

vahvistetuksi enkä kumotuksi.

Ja olihan minulla omanikin. Kun vihdoin saavuimme Vilnaan,

haihtuivat päästäni kaikki luuloni ja epäilyni Laurasta. Oma tehtäväni

valtasi minut. Kenraali Amos Aron Nagelkopf tuskin saisi noita

viittäkymmentätuhattansa. Ja Varsovan konferenssi onnistuisi kaikesta

päättäen, jos yleensä olisi onnistuakseen, Vilnan kysymyksen ainakaan

tekemättä tavallista suurempaa haittaa.

Vilnan asema oli täynnä sotilaita, reippaita ja pirteitä poikia

puolittaisissa puolalaisissa univormuissaan; aseita ja vahteja näkyi

kaikkialla. Onhan Vilna sotatilassa Liettuaa vastaan, niin ettei

järjestyksessä ollut ihmettelemistä.

Tihkusade loi omituisen tunnelman, kun istuuduimme autoon ja ajoimme

puolipimeitä, kosteita, kiemurtelevia katuja pitkin hotelliin.

Aistimiimme tunki tuoksu tai oikeastaan haju, josta Vilna on kuuluisa,

raskas, vahvasti epämiellyttävä ja tukahuttava haju, johon sekottautui

tuoreen mullan ja kosteain lehtien tuoksu. Niin, Vilnan haju, joka

nousee sen juutalaiskorttelista, sen pohjattoman likaisesta

korttelista, mihin hajuun kyllä voi tottua, mutta jota ei saa

poistetuksi niinkauan kuin tuo kortteli on pystyssä.

Olimme kaikki matkasta väsyneitä, joten heti, hieman ruokailtuamme,

menimme levolle. Laura oli salaperäisen, mutta voitonvarman näköinen,

ja luulin jo hetkisen, että tulinen puolalainen luutnantti oli ehtinyt

tehdä rakkaudentunnustuksen Pohjolan kylmälle ja oikulliselle

tyttärelle. En tiennyt Lauran suunnitelmia, ja tästä tietämättömyydestä

johtui, että seuraavana päivänä jouduin seikkailuun, minkä rinnalla

seikkailuni Danzigissa oli melkoisen vaaraton.

Aamu valkeni kirkkaana ja sateettomana, kun lähdin kaupungille ennen

naisten ilmestymistä. Puolalainen luutnantti istui ruokasalissa ja

nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.

Ilma oli todella kaunis, ja kun kävi raitis tuuli, ei kaupungin

ominaishajukaan tuntunut häiritsevän voimakkaalta. Saatoin niin ollen

rauhassa harhailla ja tarkastella kaupunkia, jonka vaiheet

maailmansodan ja sen jälkeisten melskeitten aikana ovat olleet sekä

monet että merkilliset.

Kaupunki teki jotenkin ränsistyneen vaikutuksen. Näkyi, että se oli

saanut kestää sotaa. Eivätkä mustakauhtanaiset ja kalottipäiset,

sietämättömän likaiset juutalaiset suinkaan kohottaneet kaupungin

ulkonaista vaikutusta, juutalaisissa on Vilnankin kysymyksen ydin, tuon

kysymyksen, jossa kaikki tavallaan ovat oikeassa ja kaikki väärässä,

Puola vedotessaan eittämättömään historialliseen oikeuteensa ja

kansanäänestykseen, Liettua siihen, että Liettua ilman Vilnaa on

mahdoton. Nykypäivien Liettua tarvitsee Vilnaa, se on selvä, yhtä selvä

kuin se, että historiallisesti Vilna kuuluu Puolaan, niinkuin Puolan ja

Liettuan historia on käsi kädessä kulkenut, ja yhtä selvä kuin se, että

kansanäänestys ei ollenkaan sovi Vilnan alueeseen. Puolalaisia on

huomattavasti, samoin maaseudulla liettualaisia, mutta äänestyksen

tulos ei riipukaan näistä, vaan juutalaisista, joilla ei ole

kansallisuutta eikä isänmaata siinä merkityksessä kuin muilla

kansoilla. Juutalainen äänestäisi sen mukaan mistä luulisi enimmin

hyötyä tulevan.

Kysyttyäni sain tietää kenraali Zeligovskin majailevan vanhassa

aatelispalatsissa, missä myöskin Napoleon aikoinaan oli pitänyt

asuntoa, vastapäätä Vilnan yliopistoa. Arvelin kuitenkin aivan oikein,

ettei aika ollut vielä sovelias tervehdyskäynnille ja senvuoksi,

harhailtuani tarpeeksi kaupungilla, palasin hotelliin. Ryhdyin

kirjoittamaan matkakuvausta enkä huomannut ollenkaan ajan kulumista.

Yhtäkkiä temmattiin huoneeni ovi auki ja Edit syöksähti sisään. Näin

hänen kasvoistaan, että jotakin oli tapahtunut.

"Laura!" läähätti Edit ja vaipui tuolille.

"Mitä?"

"Laura on joutunut vangiksi."

Edit painoi sydänalaansa kuin teatterilavalla.

"Vangiksi?"

"Niin, hän on joutunut liettualaisten vangiksi."

Istuin todellakin ymmällä. Muutamia tunteja sitten hän oli ollut

hotellissa. En ymmärtänyt mitään.

"Mutta selitähän toki."

Edit kuivaili hikeä otsaltaan ja koetti rauhoittua.

"Me lähdimme tänä aamuna automatkalle..."

"Kutka?"

"Laura, se puolalainen luutnantti ja minä. Lähdimme automatkalle ja

ajoimme puolueettoman alueen rajalle, siis rintamalle. Mutta Laura ei

tyytynyt siihen. Hän tahtoi välttämättömästi mennä yli rajan, hän

tiesi, että sinulla on aikomuksia mennä haastattelemaan kenraali

Zeligovskia ja hän tahtoi saada jonkunlaisen korvauksen. No niin,

luutnantti seurasi häntä, kun he lähtivät autolla."

"Entä sinä?"

"Minä en seikkaile", vastasi Edit kylmästi. "No niin, he lähtivät,

mutta jonkun kymmenen minuutin kuluttua kuului tieltä laukauksia,

zeligovskilaiset lähettivät patrullin, mutta se ei saanut mitään muuta

aikaan, toi vain tiedon, että luutnantti ja hänen seuralaisensa olivat

joutuneet liettualaisen patrullin vangiksi. Auto oli tiellä

läpiammuttuna. Liettualaiset vetäytyivät vanhojen raunioitten turviin.

Ne eivät pääse sieltä poistumaan ennenkuin tulee pimeä, sillä

zeligovskilaisten konekiväärit estävät peräytymisen."

Minä todellakin kirosin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, tuskin

paheksuttavaakaan. Laura oli antautunut kevytmieliseen seikkailuun ja

oli oikein, että hän sai siitä rangaistuksensa. Mutta en voinut

myöskään jättää häntä vangiksi. Hänen kohtalostaan täytyi ottaa selvä,

mikä ei varmastikaan ollut aivan helppoa, kun tiesi vallitsevat

sekasortoiset, järjestymättömät olot. Varmaa oli, että juttu aiheutti

viivästystä matkallemme.

Edit alkoi vähitellen tyyntyä, mutta minä mietin tilannetta. Oli onni,

että minulla oli suositus kenraali Zeligovskille. Hänen avullaan ehkä

saattoi tehdä jotakin.

"Ehkä kenraali voisi antaa jonkun neuvon", sanoi Edit kuin ajatusteni

lukijana.

"Ehkä", virkoin, "ja aionkin lähteä häntä tervehtimään."

"Hän käskikin sanoa sinulle terveisiä", jatkoi Edit.

Hypähdin pystyyn.

"Terveisiä? Kenraali Zelikovski?"

Edit silmäsi minua kummastuneena.

"Ei, vaan kenraali Nagelkopf, muistathan sieltä Danzigista."

Vaivuin takaisin tuolille enkä saanut sanaa suustani muutamaan

minuuttiin.

Oliko kenraali Nagelkopf täällä?

"Missä tapasitte hänet?" kysyin.

"Hän asuu täällä hotellissa", vastasi Edit, "ja keskusteli kanssamme

ennen matkaamme. Hän neuvoi Lauralle juuri nuo rauniot, missä Laura nyt

istuu liettualaisten vangitsemana."

"Neuvoi rauniot!" Ajatus, kirkas ja tyrmistyttävä, lensi päähäni:

kenraalinhan oli määrä toimittaa kompromettoiva paperi liettualaisille.

Oliko hän valinnut Lauran viejäksi? Miksei, hänhän tiesi Lauran ajavan

puolalaisen upseerin kanssa sotilasautossa. Epäluuloni muuttui

silmänräpäyksessä varmuudeksi.

"Eikö kenraali sanonut mitään muuta?"

"En ainakaan muista hänen mitään erinomaisempaa sanoneen."

Ja sitten pääasia:

"Antoiko hän Lauralle joitakin papereita?"

"En ainakaan muista."

Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Täytyi toimia sekä nopeasti että

harkitusti. Yllättäisinkö ensin kenraalin Nagelkopfin vai pyrkisinkö

kenraali Zeligovskin luo? Laura täytyi saada vapautetuksi ennen yön

tuloa ja siihen tarvitsin kenraali Zeligovskin apua, tarvitsin

sotilaita ja upseereita.

Tartuin hattuuni ja soitin auton.

"Mene alas", sanoin Editille, "ja pidä silmällä kenraali Nagelkopfia.

Jos hän menee ulos, niin koeta seurata häntä huomaamatta, mutta jätä

minulle hotelliin sana siitä. Missään tapauksessa älä sano hänelle

mitään Lauran vangiksijoutumisesta. Valehtele jotakin sopivaa."

Riensin alas ja hyppäsin autoon. Viiden minuutin kuluttua auto vieri

palatsin portista sisään. Virkapukuinen ovenvartija hypähti esiin ja

auttoi minut alas, ohjaten eteiseen. Kirjoitin nopeasti nimikortille

muutamia sanoja ja annoin sen hovimestarille, joka myös oli ilmestynyt

näkyviin. Portaitten alapäässä seisoi kaksi kuvapatsaan tapaista

husaaria miekat paljastettuina.

Hovimestari kumarsi ja poistui, heitettyään tutkivan katseen hiukan

kiihoittuneeseen ulkomuotooni. Kävelin avarassa eteisessä pitkän aikaa,

mutta hovimestaria ei kuulunut palaavaksi. Punnitsin juuri,

onnistuisiko väkivaltainen läpimurtautuminen noitten kahden miekallisen

Cerberoksen ohi, kun siviilipukuinen herrasmies, yksityissihteeriltä

vaikuttava, laskeutui portaita alas ja tuli luokseni.

"Anteeksi, mutta mikä on asianne?" kysyi hän kohteliaasti, mutta

tutkivasti.

"Minulla on tehtävä tärkeä paljastus. Eikö Jozef Gurnickin nimi riitä

takaamaan, etten tule turhan takia." Minun suomalainen sisuni alkoi jo

kiehua. Olihan kysymys hetkistä, korvaamattoman kallisarvoisista

hetkistä.

"Olkaa siinä tapauksessa hyvä ja seuratkaa minua", lausui herrasmies

muuttumattoman kohteliaasti ja lähti nousemaan portaita, minun

seuratessani. Kuljimme usean komean palatsihuoneen läpi, kunnes tulimme

talon taaimmaiselle siivelle pieneen, ylellisesti mutta hauskasti ja

kodikkaasti kalustettuun huoneeseen. Ohjaajani viittasi tuolia.

"Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen. Kenraali tulee aivan pian."

Istuuduin, mutta en suinkaan ollut tyytyväinen. Olisin tahtonut

toimia nopeasti, salamannopeasti. Ja sitten pälkähti päähäni,

mitenkähän Lauraa kohdellaan. En luottanut ollenkaan nykyisen ajan

sodankäyntitapoihin. Ja häntä tietenkin pidetään lisäksi vakoilijana ja

kiihoittajana. Ei, mitään pahaa ei Lauralle saanut tapahtua.

Ovi avautui ja sihteerin saattamana astui sisään kenraali Zeligovski

mitä yksinkertaisimpaan sotilaspukuun puettuna, ilman ainoatakaan

merkkiä tai tähteä tai yleensä prameilua, mies yli keski-iän, hieman

lihavahko, tuuheaviiksinen ja hyväntahtoisen näköinen, tiesin, että

hänen sotilaansa häntä melkein jumaloivat, hän on todellinen

kansansankari, vaikka ei olisikaan onnistunut poliitikko, satumaisen

rohkea. Hänet olivat sotilaat lukemattomia kertoja nähneet tulilinjassa

rauhallisesti johtamassa taistelua samaan aikaan kuin hänen ympärillään

miehiä kaatui ja haavoittui. Häntä on usein verrattu italialaiseen

d'Annunzioon, mutta yhtymäkohdat ovat vain poliittisia, kenraali

Zeligovskissa ei ole mitään italialaisen sotilasdemagoogin

vastustamattomasta tulisuudesta, pidättämättömästä räiskyväisyydestä,

hänen vaikutuksensa on isällistä ja leppoisaa, hänen koko

olennossaan on jotakin jälkeä vanhasta Liettuasta ja sen leveästä

hyväntahtoisuudesta sentapaisena kuin se uhkuaa "Pan Tadeuszin"

kuvauksissa. Mielikuva, joka syntyy lukiessa hänen rohkeasta, mutta

poliittisesti turmiollisesta ja puolustamattomasta Vilnan alueen

valtauksestaan, ei vastaa todellisuutta, kun joutuu hänen kanssaan

persoonalliseen kosketukseen.

Sihteeri esitti minut ja kävin suoraa päätä asiaan.

"Niinkuin tiedätte, tekevät bolshevikit kaikkensa sotkeakseen teidän ja

Kovnon hallituksen välit entistä pahemmin. Minulla on syytä otaksua,

että on taas tehty uusi yritys siihen suuntaan, entistä vakavampi,

sellainen, joka luultavasti johtaa uuteen aseelliseen selkkaukseen."

Kenraalin myhäilevät kasvot saivat huolestuneen ilmeen ja jännittyivät.

Kahden reportterin seikkailut: Seikkailuromaani · 第 6 / 13 段