oikein hyvää Lauralle. Olin varma, että hänen kilpailijaolemuksensa
voittaisi ja siksi saatoin uskaltaa verrattain pitkälle. Laura oli aina
ennen määrännyt. Nyt määräsin minä ja tuskin tiesin, miten muutos oli
tapahtunut. Toistaiseksi saatoin olla varma ylivallastani, mutta tunsin
Lauraa siksi hyvin, että tiesin, jos tästä ylivalta-asemastani aioin
pitää kiinni, vielä seuraavan katkeria taisteluja.
"Entä passit?" kysyi Laura jokapäiväisimmällä äänellään.
"Sinä älä huolehdi niistä, vaan katso, että itse ja tavarasi,
samoinkuin Edit ja hänen kamppeensa ovat pian valmiina."
Laura kääntyi kunnioittamatta minua edes halveksivalla silmäyksellä.
Aavistin, että matka Vilnaan tuskin tulisi erikoisemman helläksi. Mutta
välitin siitä viisi. Minulla olivat omat asiani ja ne olivat paljon
jännittävämmät kuin jonkun naisen mielialan vaihtelut.
Samana iltana istuimme kaikki junassa ja porhalsimme kohti Posenia.
Olin päättänyt matkustaa kiertoteitse Vilnaan, osaksi siitä syystä,
että se minua yleensä huvitti, osaksi siitä, etten pelännyt kenraalin
ehtivän ennen meitä. Hän ei osannut odottaa mitään sellaista.
TOINEN OSA.
Olimme saaneet makuupaikat, ja kun seuralaiseni olivat poistuneet
osastoonsa, vetäydyin minäkin levolle. Vaunu oli hyvä saksalainen
vaunu, mutta sota-ajan vaikutus tuntui vielä edelleenkin peittojen ja
tyynyjen puutteessa. Minä osaan sentään yhden taidon: matkustaa. Se ei
ole mikään pieni taito, se edellyttää sekä järkeä että kokemusta, ja
jälkimäistä minulla on hiukan. Niinpä minulla oli mukanani sekä peite
että tyyny, joten viiden minuutin kuluttua saatoin tilapäiseen
vuoteeseeni olla varsin tyytyväinen.
Uni ei sittenkään maistanut. Olin vieläkin liian kiihoittunut enkä sitä
ihmetellytkään. Vaikka sanomalehtimiehenä joutuukin kokemaan paljon
merkillistä ja tylsyy ihmeihin, ylittivät Danzigin seikkailut minun
tavallisen kokemuspiirini rajat. Puolessatoista vuorokaudessa olin
ehtinyt saada jotenkin runsaasti kokemuksia, ja vaistoni sanoi, että
kaikki oli vain alkua, että kesälomani muodostuisi kyllä
mielenkiintoiseksi ja jännittäväksi, mutta tuskin kovinkaan hermoja
rauhoittavaksi. Koettelin takataskuani ja tunsin siellä illalla
ostamani revolverin. Revolveri ei ole mikään hermolääke, vaikka
useimmiten onkin niin, ettei revolveria käyttävä mies kaipaakaan
hermolääkkeitä.
Jozef Gurnicki oli palkinnut seikkailuni tavalla, jota olin
toivonutkin. Laura pääsisi kyllä Vilnaan ja voisi kuvata vaikutelmiaan,
mutta minulla oli taskussani varmasti tehoava suositus Puolan
d'Annunziolle, kenraali Zeligovskille. Se merkitsi ensiluokkaista
haastattelua lehdelleni ja itselleni sekä kunniaa että hitusen kultaa.
Niistä senteistä, jotka siitä kirjoittaisin, voisin vallan hyvin vaatia
runsaanlaisen korvauksen.
Tätä ja kenraali Amos Aron Nagelkopfin suunnitelmia mielessäni hautoen
viimein nukuin junan yksitoikkoiseen tärinään. Näin unta suunnattoman
suuresta lattiaharjasta, millä minut koetettiin lakaista maanpinnalta
ja unissani käsitin maan pannukakun muotoiseksi ukko-Ptolemaion teorian
mukaan. Harja läheni minua ja tunsin liukuvani sileätä pintaa pitkin
reunaa kohti ja sitten tipahtavani pohjattomaan syvyyteen.
Heräsin ja katsoin kelloani. Se lähenteli puolta kuutta. Tunnin
kuluttua olisimme siis Posenin kaupungissa. Hyppäsin ripeästi
lattialle, kaivoin esille toilettivehkeeni ja neljännestunnin kuluttua
olin peseytynyt ja kammattu. Kupillinen kuumaa kahvia ei olisi
haitannut, mutta siitä tuskin oli toivoa ennenkuin Posenissa.
Menin kävelemään käytävään ja antauduin ihailemaan ohikiitäviä
maisemia. Posen on ihana maakunta, Puolan valtakunnan kehto, vanhojen
poljaanien kotiseutu, joista puolalaiset ovat nimensäkin saaneet.
Kaikkialla näkyi saksalaisen kulttuurin vaikutus, eikä se ainakaan
ulkokuoreltaan tuntunut vastenmieliseltä, niin paljon kuin
saksalaisuutta siellä on moitittukin. Päinvastoin. Hyvin
hoidetut, reheväkasvuiset pellot, kirjavat niityt, valkeat
punatiilikattoiset talot, viivasuorat erinomaiset maantiet poppeli- ja
lehmusreunusteineen, kaikki muistutti Saksan viljavia ja vaalittuja
seutuja, kaikkialla näkyi järjestys ja järkiperäisyys, pienoinen
idyllimäisyys ja herttaisuus. Ja kuitenkin oltiin Puolassa, kansa oli
puolalaista, sen tunsi kyllä siksi sen rientäessä työhön pelloille ja
niityille. Niin, Posen on Puolan viljavin ja kehittynein maakunta, ja
Posenin puolalaiset koko kansan terveintä, säännöllisintä ja
työteliäintä väestöä.
Juna pysähtyi kuitenkin keskikokoiselle asemalle ennen Posenia ja minä
kiiruhdin ulos saadakseni jotakin lämmintä sisääni. Vaikka olikin kesä,
eivät yöt suinkaan olleet liian polttavia. Samassa näin Lauran ja
sanoin hänelle hyvänhuomenen. Sain todellakin vastauksen, vaikka olin
jo melkein varma, etten saa, niin epäröivältä näytti Laura
vastatessaan.
Join kaikessa kiireessä kupillisen kahvia ja nielaisin pienen
voileivän. Kaikki maistui erinomaiselta ja hinnat olivat halvat,
ainakin Suomen rahaa käyttäessä. Uskalsin huomauttaa myös Lauralle,
että hänenkin tulisi pitää kiirettä, sillä juna kai seisoisi vain pari
kolme minuuttia asemalla. Laura ei kuitenkaan suvainnut vastata, mutta
Edit, sanaakaan sanomatta, seurasi kyllä neuvoani. Juuri kun olimme
ehtineet junaan, vihelsi junailija ja juna lähti jotenkin reippaasti
liikkeelle. Laura ei ollut vielä tullut. Juna oli jo ehtinyt kulkea
ainakin viisitoista metriä ja sen nopeus kasvoi joka sekunti, kun
huomasimme Lauran kiiruhtavan asemaravintolasta.
Hän juoksi, juoksi todellakin, mutta junakin lisäsi vauhtia ja minä
havaitsin, että Laura saa pistää tiukalle, jos mieli päästä enää
mukaan. Edit oli hermostunut.
Mutta Laura juoksi ja tavoitti junan. Se oli kuitenkin ehtinyt jo
asemalaiturilta ja nyt kävi ilmi, että hyppääminen vaununastuimelle oli
Lauralle ilman siipiä likipitäen ylivoimainen tehtävä. Suutuin todella,
sillä oli selvää, että Laura jäisi nyt jälkeen ja me saisimme häntä
odotella, vaikka toiselta puolen ei ollenkaan haitannut, että Laura sai
taas pienen muistutuksen itsepäisyytensä seurauksista.
Sallimus suvaitsi kuitenkin tällä kertaa esiintyä ja esiintyä
komeanlaisen, tanakan ja reippaan puolalaisen luutnantin muodossa. Tämä
Radzivillien ritari hypähti nopeasti alimmalle astuimelle, kumartui
alas ja ojensi kätensä Lauralle, mihin tämä puolestaan ollenkaan
vitkastelematta tarttui. Hetki vielä, ja Laura teki komean hieman
pyristelevän kaaren ilmassa, mutta putosi kuin putosikin astuimelle,
mistä hänen ritarinsa hänet nopeasti ja taitavasti toimitti
vaununsillalle.
Laura oli punainen ja hämmästynyt. Hän ei näyttänyt oikein tajuavan
lentomatkaansa, mutta sievä hän oli, se täytyi myöntää minunkin, joka
purskahdin kainostelemattomaan nauruun.
"Mutta kiitähän toki nyt, Laura, siitä, ettei sinun tarvinnut jäädä
koko päiväksi juomaan kahvia tuohon asemaravintolaan."
Silmänräpäyksessä oli Laura oma itsensä, hän hymyili demoonisen
viehättävästi -- jos tällaisia rakkausromaanien termejä voidaan
pystynenäiseen Lauraan soveltaa -- ja lausui kiitoksensa
peittelemättömän ihailevalle ritarilleen. Ei kulunut viittä
minuuttiakaan, ennenkuin he molemmat olivat innokkaassa keskustelussa,
puolalainen luutnantti kutsuttiin seuralaisteni vaununosastoon, mutta
minut jätettiin ulkopuolelle, jotta sitä syvemmin ja painavammin saisin
tuntea armottomuuden ja epäsuosion auringonpaisteen kylmyyden.
Olin todellakin yksin. Uskaltauduin pari kertaa Lauran osaston sivu,
mutta puolalainen luutnantti istui uskollisesti siellä ja noilla
kolmella näytti olevan eittämättömän hauskaa. Luutnantti kuului puhuvan
saksaa aivan virheettömästi, joten kielikään ei tuottanut haittaa.
Kuulin jonkun sanan ja niistä ymmärsin, että puhe koski sota-asioita.
Oi nainen, ajattelin. Laura oli ankara antimilitaristi, kannatti
korkeintaan kansanmiliisiä, mutta hänen teoriansa tuntuivat toinen
toisensa jälkeen sortuvan, kun hän joutui niitä soveltamaan käytäntöön.
Puhelun sävy oli niin haltioitunutta ja ihailevaa, että otaksuin vallan
oikein, ettei puolalainen luutnantti ainakaan kansanmiliisistä puhuisi
sillä tavoin.
Tulimme Poseniin. Juna seisoisi asemalla joukon toista tuntia, niin
että hyvin ehtisimme käydä kaupungilla ainakin syömässä. Minua alkoi
naurattaa ja suututtaa arkuuteni, yksin en aikonut lähteä syömään, ja
niinpä kokosin kaiken röyhkeyteni ja menin Lauran luo.
"Aiotko lähteä syömään?" kysyin sangen välinpitämättömästi suomeksi,
sillä puolalainen luutnantti seisoi hänen vieressään ja näytti
ihastuneelta. Kyllähän Laura osasi olla hurmaava, kun tahtoi, tiesin
sen kyllä.
"Lähden kyllä, mutta en sinun kanssasi. Minulla on hauskaakin seuraa",
sanoi Laura niin viattomalla äänensävyllä, ettei puolalainen ainakaan
voinut aavistaa, minkälaisia kohteliaisuuksia hänen miellyttävä
matkakumppaninsa minulle lateli.
"Sinä erehdyt", virkoin kylmästi ja tein jotakin, mikä Lauraa
suorastaan raivostutti. Minä nimittäin kumarsin ja esitin itseni.
Puolalainen oli pelkkää kohteliaisuutta ja esittäytyi myös, mutta
nimestä en saanut selvää, en sinne päinkään, vaikka en luule
puolalaisen kostuneen omasta nimestäni sen enempää. Ristin hänet
mielessäni Pan Twardowskiksi ja sillä hyvä. Pan Twardowski on
puolalainen legendasankari, Faustin kummi ja kaima, mutta paljon
iloisempi ja vapaampi, ei niin germaanisen jykevä ja juhlallinen.
Lähdimme kaupungille, eikä Laura skandaalin pelosta uskaltanut ajaa
minua seurasta. Minä olin muutamassa päivässä aivan harvinaisessa
määrässä kehittynyt röyhkeydessä.
Posen on saksalaistyylinen kaupunki, puhdas, siisti ja -- ikävä,
niinkuin minulle oli vakuutettu. Kadut olivat todellakin hyvät,
liikkeet komeita ja järjestettyjä, katujärjestys oivallinen ja kaiken
yllä lepäsi kuin työn ja toimeliaisuuden henki. Katselimme vanhaa
raatihuonetta, hauskannäköistä teatteritaloa, ajoimme ohi maankuulun
Kantorovieczin likööritehtaan, jonka alla puolalainen luutnantti kertoi
olevan kokonaisen maanalaisen kaupunginosan kilometrimääräisine
katuineen viina- ja likööritynnöreitä. Kieltolakimaan poikana minä
kuitenkin urhoollisesti pidätyin vajoamasta tämän kielletyn hedelmän
kuvitteluihin.
Söimme erittäin maukkaan aamiaisen "Hotel d'Angleterressa", minkä
aikana vilkas keskustelu pääasiassa liikkui sota-asioissa, Puolan
armeijassa ja Suomen suojeluskunnissa ja mihin keskusteluun Laurakin
otti innokkaasti osaa. Edit vain oli kuin ennenkin, vastasi silloin
kuin kysyttiin, mutta ei itse aloittanut milloinkaan puhetta.
Lähdimme jälleen matkaan. En vaivaa matkakuvauksella. Minusta tuntui,
siitä huolimatta, että puolalainen luutnantti oli joka suhteessa
erittäin hauska ja hieno mies, jonka kanssa saattoi keskustella, ja
älykkäästi, kaikesta tämän auringon alla, että oli todellakin hieman
kiusallista, kun hänellä oli täsmälleen sama matka kuin meilläkin, siis
päätekohtana Vilna tai Vilno, kuten se puolaksi oikeastaan kuuluu.
Mutta en voinut tietenkään protesteerata, ja Laura oli ihastuksissaan,
jopa niin peittelemättömästi, että Edit katsoi kerran olevan syytä
huomauttaa hänelle varovaisuuden hyödystä. Laura nauroi vain ja sanoi
tietävänsä, mitä teki. Hänen päänsä ei menisi pyörälle ja mitä taas
toiseen tuli, oli se tämän oma asia.
Kiidimme halki Puolan tasangoitten, kirjavien peltojen, niittyjen,
soitten ja nummien, joilla näkyi hanhi- ja hevoslaumoja, karjaa, ohi
pienten metsiköitten, valkeitten savikylien, joitten kellertävät
olkikatot hauskasti kohosivat keskellä kirsikka- ja omenatarhoja, halki
entisten sota-alueitten, joilla piikkilanka-aita kiemurteli
loppumattomana jonona, yli peltojen, mäkien ja kukkuloitten,
piikkilanka-aita ja juoksuhaudat pomminsuojineen, tykkiasemineen ja
sortuneine rintavarustuksineen. Ruoho ja vilja viheriöitsi verisessä
mullassa, piikkilanka-aita peittyi puoleksi luonnon rehevyyteen, mutta
sitkeä se vielä oli, yhtä sitkeä kuin sodan muisto ihmisten mielissä.
Ja sitten yhtäkkiä alkoi minusta tuntua, että Laura hautoi jotakin,
hänellä oli jokin suunnitelma, minkä hän tarkoin salasi minulta, mutta
josta Edit jotakin tiesi ja missä puolalaisella luutnantilla oli
myöskin osuus. Koetin varmistautua luulossani, mutta en saanut sitä
vahvistetuksi enkä kumotuksi.
Ja olihan minulla omanikin. Kun vihdoin saavuimme Vilnaan,
haihtuivat päästäni kaikki luuloni ja epäilyni Laurasta. Oma tehtäväni
valtasi minut. Kenraali Amos Aron Nagelkopf tuskin saisi noita
viittäkymmentätuhattansa. Ja Varsovan konferenssi onnistuisi kaikesta
päättäen, jos yleensä olisi onnistuakseen, Vilnan kysymyksen ainakaan
tekemättä tavallista suurempaa haittaa.
Vilnan asema oli täynnä sotilaita, reippaita ja pirteitä poikia
puolittaisissa puolalaisissa univormuissaan; aseita ja vahteja näkyi
kaikkialla. Onhan Vilna sotatilassa Liettuaa vastaan, niin ettei
järjestyksessä ollut ihmettelemistä.
Tihkusade loi omituisen tunnelman, kun istuuduimme autoon ja ajoimme
puolipimeitä, kosteita, kiemurtelevia katuja pitkin hotelliin.
Aistimiimme tunki tuoksu tai oikeastaan haju, josta Vilna on kuuluisa,
raskas, vahvasti epämiellyttävä ja tukahuttava haju, johon sekottautui
tuoreen mullan ja kosteain lehtien tuoksu. Niin, Vilnan haju, joka
nousee sen juutalaiskorttelista, sen pohjattoman likaisesta
korttelista, mihin hajuun kyllä voi tottua, mutta jota ei saa
poistetuksi niinkauan kuin tuo kortteli on pystyssä.
Olimme kaikki matkasta väsyneitä, joten heti, hieman ruokailtuamme,
menimme levolle. Laura oli salaperäisen, mutta voitonvarman näköinen,
ja luulin jo hetkisen, että tulinen puolalainen luutnantti oli ehtinyt
tehdä rakkaudentunnustuksen Pohjolan kylmälle ja oikulliselle
tyttärelle. En tiennyt Lauran suunnitelmia, ja tästä tietämättömyydestä
johtui, että seuraavana päivänä jouduin seikkailuun, minkä rinnalla
seikkailuni Danzigissa oli melkoisen vaaraton.
Aamu valkeni kirkkaana ja sateettomana, kun lähdin kaupungille ennen
naisten ilmestymistä. Puolalainen luutnantti istui ruokasalissa ja
nyökäytti minulle ystävällisesti päätään.
Ilma oli todella kaunis, ja kun kävi raitis tuuli, ei kaupungin
ominaishajukaan tuntunut häiritsevän voimakkaalta. Saatoin niin ollen
rauhassa harhailla ja tarkastella kaupunkia, jonka vaiheet
maailmansodan ja sen jälkeisten melskeitten aikana ovat olleet sekä
monet että merkilliset.
Kaupunki teki jotenkin ränsistyneen vaikutuksen. Näkyi, että se oli
saanut kestää sotaa. Eivätkä mustakauhtanaiset ja kalottipäiset,
sietämättömän likaiset juutalaiset suinkaan kohottaneet kaupungin
ulkonaista vaikutusta, juutalaisissa on Vilnankin kysymyksen ydin, tuon
kysymyksen, jossa kaikki tavallaan ovat oikeassa ja kaikki väärässä,
Puola vedotessaan eittämättömään historialliseen oikeuteensa ja
kansanäänestykseen, Liettua siihen, että Liettua ilman Vilnaa on
mahdoton. Nykypäivien Liettua tarvitsee Vilnaa, se on selvä, yhtä selvä
kuin se, että historiallisesti Vilna kuuluu Puolaan, niinkuin Puolan ja
Liettuan historia on käsi kädessä kulkenut, ja yhtä selvä kuin se, että
kansanäänestys ei ollenkaan sovi Vilnan alueeseen. Puolalaisia on
huomattavasti, samoin maaseudulla liettualaisia, mutta äänestyksen
tulos ei riipukaan näistä, vaan juutalaisista, joilla ei ole
kansallisuutta eikä isänmaata siinä merkityksessä kuin muilla
kansoilla. Juutalainen äänestäisi sen mukaan mistä luulisi enimmin
hyötyä tulevan.
Kysyttyäni sain tietää kenraali Zeligovskin majailevan vanhassa
aatelispalatsissa, missä myöskin Napoleon aikoinaan oli pitänyt
asuntoa, vastapäätä Vilnan yliopistoa. Arvelin kuitenkin aivan oikein,
ettei aika ollut vielä sovelias tervehdyskäynnille ja senvuoksi,
harhailtuani tarpeeksi kaupungilla, palasin hotelliin. Ryhdyin
kirjoittamaan matkakuvausta enkä huomannut ollenkaan ajan kulumista.
Yhtäkkiä temmattiin huoneeni ovi auki ja Edit syöksähti sisään. Näin
hänen kasvoistaan, että jotakin oli tapahtunut.
"Laura!" läähätti Edit ja vaipui tuolille.
"Mitä?"
"Laura on joutunut vangiksi."
Edit painoi sydänalaansa kuin teatterilavalla.
"Vangiksi?"
"Niin, hän on joutunut liettualaisten vangiksi."
Istuin todellakin ymmällä. Muutamia tunteja sitten hän oli ollut
hotellissa. En ymmärtänyt mitään.
"Mutta selitähän toki."
Edit kuivaili hikeä otsaltaan ja koetti rauhoittua.
"Me lähdimme tänä aamuna automatkalle..."
"Kutka?"
"Laura, se puolalainen luutnantti ja minä. Lähdimme automatkalle ja
ajoimme puolueettoman alueen rajalle, siis rintamalle. Mutta Laura ei
tyytynyt siihen. Hän tahtoi välttämättömästi mennä yli rajan, hän
tiesi, että sinulla on aikomuksia mennä haastattelemaan kenraali
Zeligovskia ja hän tahtoi saada jonkunlaisen korvauksen. No niin,
luutnantti seurasi häntä, kun he lähtivät autolla."
"Entä sinä?"
"Minä en seikkaile", vastasi Edit kylmästi. "No niin, he lähtivät,
mutta jonkun kymmenen minuutin kuluttua kuului tieltä laukauksia,
zeligovskilaiset lähettivät patrullin, mutta se ei saanut mitään muuta
aikaan, toi vain tiedon, että luutnantti ja hänen seuralaisensa olivat
joutuneet liettualaisen patrullin vangiksi. Auto oli tiellä
läpiammuttuna. Liettualaiset vetäytyivät vanhojen raunioitten turviin.
Ne eivät pääse sieltä poistumaan ennenkuin tulee pimeä, sillä
zeligovskilaisten konekiväärit estävät peräytymisen."
Minä todellakin kirosin. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, tuskin
paheksuttavaakaan. Laura oli antautunut kevytmieliseen seikkailuun ja
oli oikein, että hän sai siitä rangaistuksensa. Mutta en voinut
myöskään jättää häntä vangiksi. Hänen kohtalostaan täytyi ottaa selvä,
mikä ei varmastikaan ollut aivan helppoa, kun tiesi vallitsevat
sekasortoiset, järjestymättömät olot. Varmaa oli, että juttu aiheutti
viivästystä matkallemme.
Edit alkoi vähitellen tyyntyä, mutta minä mietin tilannetta. Oli onni,
että minulla oli suositus kenraali Zeligovskille. Hänen avullaan ehkä
saattoi tehdä jotakin.
"Ehkä kenraali voisi antaa jonkun neuvon", sanoi Edit kuin ajatusteni
lukijana.
"Ehkä", virkoin, "ja aionkin lähteä häntä tervehtimään."
"Hän käskikin sanoa sinulle terveisiä", jatkoi Edit.
Hypähdin pystyyn.
"Terveisiä? Kenraali Zelikovski?"
Edit silmäsi minua kummastuneena.
"Ei, vaan kenraali Nagelkopf, muistathan sieltä Danzigista."
Vaivuin takaisin tuolille enkä saanut sanaa suustani muutamaan
minuuttiin.
Oliko kenraali Nagelkopf täällä?
"Missä tapasitte hänet?" kysyin.
"Hän asuu täällä hotellissa", vastasi Edit, "ja keskusteli kanssamme
ennen matkaamme. Hän neuvoi Lauralle juuri nuo rauniot, missä Laura nyt
istuu liettualaisten vangitsemana."
"Neuvoi rauniot!" Ajatus, kirkas ja tyrmistyttävä, lensi päähäni:
kenraalinhan oli määrä toimittaa kompromettoiva paperi liettualaisille.
Oliko hän valinnut Lauran viejäksi? Miksei, hänhän tiesi Lauran ajavan
puolalaisen upseerin kanssa sotilasautossa. Epäluuloni muuttui
silmänräpäyksessä varmuudeksi.
"Eikö kenraali sanonut mitään muuta?"
"En ainakaan muista hänen mitään erinomaisempaa sanoneen."
Ja sitten pääasia:
"Antoiko hän Lauralle joitakin papereita?"
"En ainakaan muista."
Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Täytyi toimia sekä nopeasti että
harkitusti. Yllättäisinkö ensin kenraalin Nagelkopfin vai pyrkisinkö
kenraali Zeligovskin luo? Laura täytyi saada vapautetuksi ennen yön
tuloa ja siihen tarvitsin kenraali Zeligovskin apua, tarvitsin
sotilaita ja upseereita.
Tartuin hattuuni ja soitin auton.
"Mene alas", sanoin Editille, "ja pidä silmällä kenraali Nagelkopfia.
Jos hän menee ulos, niin koeta seurata häntä huomaamatta, mutta jätä
minulle hotelliin sana siitä. Missään tapauksessa älä sano hänelle
mitään Lauran vangiksijoutumisesta. Valehtele jotakin sopivaa."
Riensin alas ja hyppäsin autoon. Viiden minuutin kuluttua auto vieri
palatsin portista sisään. Virkapukuinen ovenvartija hypähti esiin ja
auttoi minut alas, ohjaten eteiseen. Kirjoitin nopeasti nimikortille
muutamia sanoja ja annoin sen hovimestarille, joka myös oli ilmestynyt
näkyviin. Portaitten alapäässä seisoi kaksi kuvapatsaan tapaista
husaaria miekat paljastettuina.
Hovimestari kumarsi ja poistui, heitettyään tutkivan katseen hiukan
kiihoittuneeseen ulkomuotooni. Kävelin avarassa eteisessä pitkän aikaa,
mutta hovimestaria ei kuulunut palaavaksi. Punnitsin juuri,
onnistuisiko väkivaltainen läpimurtautuminen noitten kahden miekallisen
Cerberoksen ohi, kun siviilipukuinen herrasmies, yksityissihteeriltä
vaikuttava, laskeutui portaita alas ja tuli luokseni.
"Anteeksi, mutta mikä on asianne?" kysyi hän kohteliaasti, mutta
tutkivasti.
"Minulla on tehtävä tärkeä paljastus. Eikö Jozef Gurnickin nimi riitä
takaamaan, etten tule turhan takia." Minun suomalainen sisuni alkoi jo
kiehua. Olihan kysymys hetkistä, korvaamattoman kallisarvoisista
hetkistä.
"Olkaa siinä tapauksessa hyvä ja seuratkaa minua", lausui herrasmies
muuttumattoman kohteliaasti ja lähti nousemaan portaita, minun
seuratessani. Kuljimme usean komean palatsihuoneen läpi, kunnes tulimme
talon taaimmaiselle siivelle pieneen, ylellisesti mutta hauskasti ja
kodikkaasti kalustettuun huoneeseen. Ohjaajani viittasi tuolia.
"Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen. Kenraali tulee aivan pian."
Istuuduin, mutta en suinkaan ollut tyytyväinen. Olisin tahtonut
toimia nopeasti, salamannopeasti. Ja sitten pälkähti päähäni,
mitenkähän Lauraa kohdellaan. En luottanut ollenkaan nykyisen ajan
sodankäyntitapoihin. Ja häntä tietenkin pidetään lisäksi vakoilijana ja
kiihoittajana. Ei, mitään pahaa ei Lauralle saanut tapahtua.
Ovi avautui ja sihteerin saattamana astui sisään kenraali Zeligovski
mitä yksinkertaisimpaan sotilaspukuun puettuna, ilman ainoatakaan
merkkiä tai tähteä tai yleensä prameilua, mies yli keski-iän, hieman
lihavahko, tuuheaviiksinen ja hyväntahtoisen näköinen, tiesin, että
hänen sotilaansa häntä melkein jumaloivat, hän on todellinen
kansansankari, vaikka ei olisikaan onnistunut poliitikko, satumaisen
rohkea. Hänet olivat sotilaat lukemattomia kertoja nähneet tulilinjassa
rauhallisesti johtamassa taistelua samaan aikaan kuin hänen ympärillään
miehiä kaatui ja haavoittui. Häntä on usein verrattu italialaiseen
d'Annunzioon, mutta yhtymäkohdat ovat vain poliittisia, kenraali
Zeligovskissa ei ole mitään italialaisen sotilasdemagoogin
vastustamattomasta tulisuudesta, pidättämättömästä räiskyväisyydestä,
hänen vaikutuksensa on isällistä ja leppoisaa, hänen koko
olennossaan on jotakin jälkeä vanhasta Liettuasta ja sen leveästä
hyväntahtoisuudesta sentapaisena kuin se uhkuaa "Pan Tadeuszin"
kuvauksissa. Mielikuva, joka syntyy lukiessa hänen rohkeasta, mutta
poliittisesti turmiollisesta ja puolustamattomasta Vilnan alueen
valtauksestaan, ei vastaa todellisuutta, kun joutuu hänen kanssaan
persoonalliseen kosketukseen.
Sihteeri esitti minut ja kävin suoraa päätä asiaan.
"Niinkuin tiedätte, tekevät bolshevikit kaikkensa sotkeakseen teidän ja
Kovnon hallituksen välit entistä pahemmin. Minulla on syytä otaksua,
että on taas tehty uusi yritys siihen suuntaan, entistä vakavampi,
sellainen, joka luultavasti johtaa uuteen aseelliseen selkkaukseen."
Kenraalin myhäilevät kasvot saivat huolestuneen ilmeen ja jännittyivät.