vähemmästäkin ansaitsee saada syödä kunnollisen päivällisen. Tervehdin
itsekseni tyytyväisyydellä Rebekka-rouvan päätöstä ja välittömästi
seurannutta tekoa.
Hiljaisuus palasi, kenraali tuntui sytyttävän sikaarin ja kuului hieman
viheltävänkin, mistä päättäen hän ei ollut kovinkaan järkytetty
myrskystä, minkä hän oli saanut kestää. Kenraali Amos Aron Nagelkopf
tuntui maailmaa ymmärtävältä ja mukautuvalta mieheltä, mutta
loppujenkin lopuksi: minä olin edelleenkin vuoteitten alla eikä
poispääsystä ollut tietoakaan. Mieleeni välähti ajatus, että kenraali
ei poistuisikaan enää ollenkaan huoneestaan ennenkuin aamulla.
Sellaisessa tapauksessa joutuisin viettämään yöni sängyn alla. Ajatus
ei tuntunut houkuttelevalta.
Sitten sydämeni sykähti: kuulin, että kenraali helisytti avaimia ja
ryhtyi avaamaan kirjoituspöydän laatikoita.
Keksisikö hän käyntini?
Kului viisi minuuttia, mutta mitään epäilystä herättävää en kuullut
enkä havainnut. Varovaisesti siirtäydyin piilossani niin, että saatoin
katsella toiseen huoneeseen. Kenraalia en nähnyt, mutta osan nojatuolia
näin. Aloin todenteolla hermostua. En keksinyt mitään keinoa päästä
huoneesta pois, käyttämättä väkivaltaa ja tulematta huomatuksi.
Ulko-ovelta kuului koputus ja hetken kuluttua astui sisään kaksi
mieshenkilöä.
Ne olivat suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja ent. salaneuvos Matvei
Matvejevitsh, kuten jälkeenpäin sain tietää. En totisesti ollut heidän
tulostaan hyvilläni, mutta siinä kohdin ei kysytty mielipidettäni.
Kenraali tervehti kohteliaasti ja molemmat istuutuivat, niin että
saatoin heidät nähdä. Minulla ei ollut aavistusta, että tunkeutuessani
kenraalin luo joutuisin vastoin tahtoani tekemään suuren paljastuksen.
Minulla oli kyllä jo paljonkin epäluuloja kenraalia vastaan. Kenraali,
joka toimeenpanee merirosvouksia, herättää kieltämättä jonkunverran
ajatuksia, ja kun kenraali lisäksi kuuluu Israelin hajoitettuun
heimoon, jonka lapset nykypäivinä mieluummin tekevät kauppaa kuin
sotivat, muuttuu asia yhä arveluttavammaksi.
"Miten asiat luistavat, parahin Amos Andrejevitsh?" kysyi tsaariehdokas,
joka sivumennen sanoen edellisenä yönä oli taas tuntuvasti tukenut
Danzigin kaupungin raha-asioita Zoppotin pelihelvetissä.
"Kaikki järjestyy, niin että voimme pitää konferenssin sovittuna
aikana. Wrangelilta en ole vielä saanut tietoja. Lähetti on viipynyt
matkalla, mutta otaksun, että hänkin yhtyy rintamaamme. Varmaksi käy
asia vasta sitten, kun ensin konferenssissa olemme sopineet yhteisestä
ohjelmasta ja saaneet länsivaltojen vahvistetun avustuslupauksen.
Sotaanhan tarvitaan kolme seikkaa, nimittäin rahaa, rahaa, rahaa."
Asemani sängyn alla tuntui äkkiä omituisen helpolta ja mukavalta,
suorastaan mielenkiintoiselta. Olihan se kyllä hieman omituinen,
lievimmin sanottuna, paikka kuunnella tärkeitä diplomaattisia
keskusteluja ja suunnitelmia, jotka tarkoittivat, ei enemmän eikä
vähemmän, kuin bolshevikien vallan kukistamista ja yleensä Itä-Euroopan
kysymysten ratkaisemista venäläisten tsaariemigranttien toivomaan
suuntaan.
Kenraalilla oli siis rautansa täälläkin. Todellakin hauska kuulla.
Nautin mielessäni siitä hämmästyksestä, minkä eloisasti kirjoitettu
artikkelini näistä asioista varmasti herättäisi.
Kenraali ja suuriruhtinas keskustelivat suhteellisen kauan, Matvei
Matvejevitshin uskollisesti torkkuessa tuolillaan. Vastikään nautittu
hyvä päivällinen ilmeisesti raukaisi häntä. Matvei Matvejevitsh tuntui
tyytyväiseltä toisten suunnitelmiin, sillä edellytyksellä, ettei
tarvinnut liiaksi kieltäytyä jokapäiväisestä leivästä. Sain varsin
hyvän ja verrattain tarkan kuvauksen venäläisten tsaarimielisten
emigranttien salaisista hankkeista, ohjelmasta ja menettelytavoista, ja
päätin hiljaa mielessäni, että tavalla tai toisella olisin läsnä siinä
lopullisessa ratkaisevassa konferenssissa, jossa sovittaisiin
yhteisestä tsaariehdokkaasta ja käännyttäisiin salaisesti länsivaltojen
puoleen avunpyynnöllä. Minä aloin tuntea herpaisematonta mielenkiintoa
kysymykseen, eikä se seikka, että kotimaani nimi siiloin tällöin
mainittiin hankkeitten yhteydessä, joitten mahdollisuuskin nostattaisi
joka miehen aseisiin, suinkaan mielenkiintoani vähentänyt. Päätin, että
minäkin sanon sanani Itä-Euroopan kysymyksessä, ja vieläpä niin, että
se jotakin merkitsee. Tunnin kuluttua molemmat vieraat lähtivät ja
tsaarintekijä-kenraali jäi uudelleen yksin. Ja minä jäin tietysti myös.
En yritä kuvailla mielentilaani. Tantalos-tuskat olivat lapsenleikkiä
oman tilani rinnalla. Minä, sanomalehtimies, reportteri, olin
kirjaimellisesti ymmärrettynä ahdettu täyteen mitä tärkeimpiä, mitä
villeimpiä uutisia, sellaisia, että lukijat ne suorastaan ahmisivat,
mutta en voinut noita tietojani levittää, en jakaa kenellekään, en
kuiskata edes itselleni.
Kenraali nousi kävelemään ja piilostani näin, että hän katsoi pari
kertaa kelloaan. Hän siis odotti jotakin.
Aivan oikein, pari kolme minuuttia yli neljän koputettiin uudelleen
ovelle ja tällä kertaa oli tulijoita vain yksi. Hän oli pienehkö, laiha
mies, iho omituisen kellertävä, tummat viikset ja palavat silmät,
siististi ja huolellisesti, mutta erittäin vähän silmiinpistävästi
puettu. Tulija istuutui tervehtimättä tuolille.
"Miten onnistuitte Gurnickiin nähden?" kysyi vieras.
"Hyvin kyllä, mutta en löytänyt mitään papereita, ainoastaan rahaa ja
arvoesineitä", vastasi kenraali.
"Arvoesineitä!" huudahti vieras. "Oliko niitten joukossa myös hopeinen
paperossikotelo?"
Kenraali näytti hämmästyneeltä ja minä vapisin.
"Oli kyllä ja minulla se on vieläkin."
"Oivallista! Missä se on?"
Kenraali otti avaimen taskustaan ja aukaisi kirjoituspöydän laatikon.
Minä pidätin hengitystäni. Kaikki saattoi riippua seuraavista
silmänräpäyksistä. Jos minut keksittäisiin, ei tuon pienen miehen
kanssa ollut leikkimistä. Minä en pitänyt hänen silmistään. Niissä oli
vaarallisen häikäilemätön loiste.
"Kas tässä!" Kenraali ojensi paperossikotelon.
Kiihkeästi tarttui vieras koteloon, avasi sen ja painoi salaponninta.
Lokero avautui, mutta se oli tyhjä. Paperi oli minun taskussani. Vieras
päästi pettymyksen huudon.
"Tyhjä! Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Ette suinkaan ole täältä
mitään ottanut?"
"En", vakuutti kenraali.
"Eikä kukaan muukaan ole sitä tietämättänne käsitellyt?"
"Ei kukaan, voin sen vakuuttaa", vastasi kenraali käyden yhä enemmän
hämilleen. "Mitä siellä olisi pitänyt olla?"
"Paperi, muuan tärkeä, ensiluokkainen paperi! Saimme vasta tänään
tiedon salaisuudesta, siitä, että Gurnicki säilyttää tärkeitä
papereitaan tässä paperossikotelossa. Hm, ei tietenkään ole mahdotonta,
että hän on piiloittanut sen jonnekin muualle. Mutta harmillinen juttu
tämä on, peräti harmillinen. Jos paperi olisi ollut tässä kotelossa,
olisitte huomenna voinut pankista nostaa miljoonan markkaa."
"Perhana", pääsi kenraalilta. "Miljoonan! Mutta eikö paperia vieläkin
voitaisi hankkia?"
"Tuskin. Gurnicki on varmasti nyt niin varuillaan, että yritys olisi
turha."
Kenraali noitui hiljaa, mutta niin hartaasti, että ymmärsin häntä
satutetun arkaan paikkaan. Eikäpä ihme, miljoona markkaa on hieman arka
paikka kenelle tahansa. Niin, tosiaankin, olisinhan voinut tulla nyt
miljoonamieheksi muutamassa hetkessä. Paperihan oli minulla. Eikä
minulla kuitenkaan ollut juuri sanottavaa heikkoutta langeta
kiusaukseen. Tietysti käyttäisin paperia hyväkseni, mutta omalla
tavallani, joka, ellei se olisikaan niin tuottava, olisi kuitenkin
hieman kunniallisempi.
Mutta kuka oli tuo vieras? En todellakaan voinut olla varma. Hän
puhui venäjää, sujuvasti ja vaivattomasti, niin että venäjä tuntui
kaikesta päättäen olevan hänen äidinkielensä. Olisiko hänkin siis
emigranttivehkeilijöitä? Ei tuntunut siltäkään, hän ei kertaakaan edes
sattumalta maininnut mitään sensuuntaista.
Todellakin, olihan vielä mahdollisuus ja vieläpä erittäin
todennäköinen: mies oli bolsheviki. Mutta miten olisi selitettävissä
hänen suhteensa kenraaliin, joka puuhasi tsaaria Venäjän tyhjälle
valtaistuimelle? Selitys oli yksinkertainen: kenraalilla oli
vapaanlaiset käsitykset politiikasta. Hänellä ei ollut ennakkoluuloja.
Eilen puolalaisen diplomaatin kanssa, vastikään tsaarivehkeilijän ja
nyt bolshevikin. Hieman eripuraista tuo seurakunta oli, mutta eihän
kenraali kai ollut niin turhantarkka.
Hän tietysti toivoi ja lypsikin rahaa kaikilta, palveli kaikkia ja
petti kaikkia. Vaarallinen, mutta tuottava ammatti epäilemättä.
"Yritys täytyy kai katsoa epäonnistuneeksi", sanoi vieras. "Riittää
siitä siis. Mutta minulla on teille toinen ehdotus. Olisitteko halukas
tekemään pienen matkan?"
"Miksei!" Kenraali naurahti huolettomasti. "Kun vain ne pikku
muodollisuudet järjestetään."
"Tietysti. Paljonko tahdotte?"
"Hm, riippuu siitä, minkälainen tehtävä."
"Kohtalaisen yksinkertainen ja melkein vaaraton mutta vaatii pientä
näppäryyttä."
"Siis paperi?"
"Kyllä."
"Anastettava?"
"Ei, päinvastoin toimitettava."
"Missä?"
"Vilnassa."
"Ahaa!"
"Ymmärrättekö?"
"Aavistan. Zeligovski...?"
"Niin kyllä."
"Siellä on rauhallista."
"Liiankin."
"Ei siis pieni virkistys haittaisi?"
"Ei ollenkaan."
"Liettualaisille?"
"Tietysti."
"Ja paperi?"
"On minulla." Vieras osoitti taskuaan. "Paljonko siis?"
"Viisikymmentä."
"Olkoon menneeksi. Frangia?"
"Niinkuin ennenkin."
"Asia on siis tällainen: teidän on toimitettava paperi liettualaisille
jonkun puolalaisen avulla, tämän tietämättä mitään. Ilmoitatte siitä
Mooseksen kautta. Aika ja paikka ehdottoman tarkasti. Loppu hoidetaan
ilman teitä."
"Hyvä. Onko paperi oikea?"
"Ei, mutta hyvin tehty ja erittäin todennäköinen. Siellä voi pian alkaa
paukkua."
"Hm, tietysti ennen Varsovan konferenssia?"
"Niin pian kuin mahdollista."
"Ja maksu?"
"Tässä on kuitti. Mooses saa merkitä kuittauksen, kun asia on selvä.
Rahat nostatte Varsovasta, tehän tiedätte."
"Selvä."
"Tämän täytyy onnistua. Ymmärrättekö?"
"Se onnistuu varmasti."
Minä en voinut mitenkään olla, hyvinkin luonnollisista syistä, yhtä
vakuutettu yrityksen onnistumisesta kuin kenraali. Myönnän kyllä, että
jos kenraalilla olisi ollut tuhannesosankaan aavistus siitä, mikä
makuuhuoneen vuoteitten alla makasi ja huokaili, ei hänkään olisi ollut
varma. Mutta hän teki siinä anteeksiantamattoman virheen, että meni
jotakin vannomaan tulevaisuudesta.
Vieras nousi ja ojensi kätensä. Kenraali saattoi hänet ovelle ja itse
palasi paperi kädessä pöydän luo.
Minä olin kiihkoissani. Sanomalehtimiehenä olin tullut niin paljon
seuranneeksi n.s. ulkopolitiikkaa, että täydellisesti tajusin, mitä
bolshevikiagentti suunnitteli. Vilnan kysymys oli arka, tulipalon arka
kohta reunavaltioitten välisessä yhteisymmärryksessä. Bolshevikien
kannalta oli niin muodoin tärkeää, että Vilnan kysymystä hiukan
herätettiin siitä uneliaisuuden tilasta, missä se jo jonkun aikaa oli
ollut. Tarkoitus oli ilmeisesti toimittaa liettualaisille jokin
väärennetty asiakirja uusista anastushankkeista kenraali Zeligovskin
taholta, ja toimittaa se niin, etteivät liettualaiset epäilisi
ollenkaan sen alkuperää eivätkä puolalaiset asiasta aavistaisikaan.
Selkkaus, sangen todennäköisesti aseellinen, olisi silloin varma, ja
mitä se merkitsisi juuri Varsovan konferenssin kynnyksellä, oli
itsestään selvä. Kenraali Amos Aron Nagelkopf suorittaisi yrityksen
käytännöllisen osan ja epäilemättä suorittaisi sen tyydyttävästi.
Ellei!
Ellei joku pistäisi sormiaan väliin. Minulla oli täysi aikomus se
tehdä, mutta niin kauan kuin olin kenraalin huoneessa vuoteen alla, ei
minun aktiivisuuteni mitään merkinnyt. Olisin suorastaan palanut
halusta saada jutella Gurnickin kanssa, kertoa kaikki ja kysyä neuvoa.
Minulla oli hallussani suunnattoman arvokkaita tietoja, tietoja, jotka
voisivat merkitä minulle kunniaa ja kultaa ja menestystä, mutta minun
täytyi maata hiljaa kuin hiiri ja pidättää hengitystäni hänen
ylhäisyytensä juutalaisen kenraalin takia, joka ei edes ollut kenraali,
siitäkin olin nyt miltei varma. Tietenkin suuriruhtinas oli
itseottamallaan vallalla hänet sellaiseksi koroittanut.
Kenraali tupakoi ja käveli huoneessaan ilmeisestikin jotakin miettien,
mutta mikään ei osoittanut, että hän aikoisi poistua huoneestaan. Minun
täytyi odottaa, odottaa vaikka tuomiopäivään saakka. Odottelin vain
henki kurkussa, milloin äänekäs Rebekka-rouva palaisi, mutta häntä ei
kuulunut. Hän oli nähtävästi lähtenyt ulos lauhduttelemaan tuultaan.
Kenraali käveli puolisen tuntia, ja sitten, minun osaamatta ollenkaan
aavistaa, tuli makuuhuoneeseen. Sydämeni aivan pysähtyi, kun hän
istahti vuoteen viereen tuolille ja alkoi avata kengännauhojaan.
Aikoiko kenraali käydä nukkumaan? Se vielä puuttuisi, mutta tunsin
vähitellen, ettei kohtapuoleen puuttuisi paljon siitä, että
turvautuisin barbaariseen väkivaltaan. En missään tapauksessa oltu
luotu koko päivää makaamaan sängyn alla. Ja oli nälkäkin ja tupakansavu
suorastaan raivostutti, kun ei itse voinut tupakoida.
Kenraali riisui kengät jaloistaan ja, käteni kiertyivät väkisinkin
puukonkahvan ympärille, kumartui sängyn alle. Hän kohotti jo peitettä
ja vaivoin sain hillityksi itseni huudahtamasta. Näin, että hänen
kätensä sukelsi sängyn alle ja tarttui kenkäpariin, joka oli aivan
pääni vieressä.
En hengittänyt enkä tuntenut ja tietänyt mitään. Näin ainoastaan
lihavahkon, pehmeän käden, joka piti kiinni kengistä, veti ne
verkalleen sängyn alta pois, ja, uskomatonta, äkkiä laskeutui peiton
kulma jälleen paikoilleen.
Kenraali ei ollut nähnyt minua.
Makasin aivan voimattomana. Jännitys oli ollut liiallinen tai ehkä
myöskin jo kauan kestämäni kuumuus sen vaikutti, mutta tunsin itseni
todellakin aivan kykenemättömäksi mihinkään. Kuulin vain hämärästi,
että kenraali veti kengät jalkaansa, nauhoitti ne ja äkkiä sysäsi
toiset kengät sängyn alle, niin että ne liukuivat aivan minuun asti.
Sitten kenraali poistui toiseen huoneeseen, sulki pari laatikkoa ja, en
tahtonut uskoa korviani, avasi oven, läimäytti sen kiinni ja kiersi
avainta lukossa.
Olin vihdoinkin yksin.
Makasin kuitenkin ainakin viisi minuuttia sängyn alla, ennenkuin
uskaltauduin turvapaikastani. Jäseneni olivat aivan puutuneet ja olin
taaskin kohtalaisen pölyinen. Vuoteitten alla oleva lattia ei
nähtävästi kovin usein tehnyt tuttavuutta lattiaharjan kanssa. Olinhan
sen itsekin havainnut varsin selvästi.
Niin, olin kyllä yksin mutta ovi oli lukittu ja pulma oli sama kuin
ennenkin. Tunsin, kuinka veri alkoi pelosta hyytyä suonissani ja minua
puistatti. Senjälkeen kun olin kuullut sen, mitä olin kuullut, ei
henkeni varmastikaan ollut neuvostoruplankaan arvoinen. Minä tiesin
liian paljon ja liian vaarallista.
Mutta vaara kiihoitti myös hermostoani ja älyäni. Mietin, koetin
ajatella kylmästi ja järjestelmällisesti, mutta en keksinyt mitään, en
yhtään mitään, mikä olisi voinut tuoda pelastuksen. Kävellessäni
huoneessa satuin vahingossa koskettamaan muuatta räikeänväristä
hametta, joka -- hieman epäsiistiin juutalaiseen tapaan seinällä
riippuen -- putosi lattialle. Kumarruin nopeasti sitä nostamaan ylös,
mutta suoristautuessani huudahdin ääneen.
Puhelin!
Huoneessahan oli puhelin. En ollut tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi,
kun en ollut sitä huomannut. Siinä oli toki keino, mikä saattaisi minut
pelastaa.
Vapisevin käsin tartuin puhelintorveen. Hotellinkeskus vastasi.
"Huone 48."
Odotin pitkän aikaa, mutta vastausta ei kuulunut. Puolalainen ei ollut
siis kotona. Entäpä Laura? Kääntyä hänen puoleensa? Hänen täytyisi
uskaltaa varastaa avain alhaalta ja tulla sitten minua vapauttamaan. En
siekaillut kuitenkaan.
"Huone 73."
Odotin jännittyneenä. Olisikohan Laurakaan hotellissa?
Oli.
"Max puhuu. Kuule nyt äläkä kysele mitään: mene heti alas ovenvartijan
luo ja keinolla millä tahansa hanki huomaamatta käsiisi huoneen n:o 32
avain. Minä olen siellä. Avaa ovi silloin, kun ei ketään ole
käytävässä. Usko nyt äläkä kysele. Henkeni on kysymyksessä. Kymmenen
minuutin kuluttua voin selittää kyllä."
Pistin torven paikoilleen ja jäin odottamaan. Minä olin saanut odottaa
monta tuntia, mutta nämä viimeiset minuutit tuntuivat loppumattomilta.
Onnistuisiko Laura? Kysymys oli ainoastaan siitä, uskaltaisiko hän
toimia tarpeeksi kylmäverisesti.
Seisoin hievahtamatta, jokainen hermo ja lihas jännitettynä valmiina
syöksymään joko ulos tai tarpeen vaatiessa pakenemaan uudelleen vuoteen
alle. Ulkoa kuului askeleita, avain työnnettiin hiljaa lukkoon, sitä
kierrettiin. Seisoin patsaana. Oliko tulija Laura?
Oli.
Avain kiertyi ja ovi raoittui. Silmänräpäyksessä olin käytävässä Lauran
vieressä, työnsin oven hiljaa kiinni, lukitsin sen ja pistin avaimen
taskuuni sanaakaan sanomatta.
Vihdoinkin olin vapaa, mutta...
Kylmä hiki kohosi otsalleni. Ei, en ollut erehtynyt. Portailta kuului
selvästi Rebekka-rouvan ääni, tuikea ja äreä. Varmastikin molemmat
olivat tulossa. Entä nyt? He eivät olleet saaneet avainta
ovenvartijalta. Nuolennopeudella sieppasin avaimen ja pistin sen
avaimenreikään kiertämättä lukkoa, tempasin Lauraa kädestä ja vedin
hänet puoliväkisin, mutta vastustamattomasti käytävässä olleeseen
kylpyhuoneeseen, jonka oven taakse jäin hengästyneenä kuuntelemaan ja
odottamaan. Aivan oikein, äänet lähenivät, eroitin selvästi
kenraalinkin äänen ja kuulin hänen huudahduksensa, kun hän löysi
avaimen. Ovi avattiin ja suljettiin ja käytävässä oli jälleen
hiljaista.
Nopeasti, mutta äänettömästi juoksin Lauran kanssa käytävän päähän ja
portaille. Nyt olin lopullisesti pelastettu.
Laura vei minut huoneeseensa. Hän kai näki kasvoistani, että olin ollut
vakavassa leikissä, koskapa ensi työkseen tilasi huoneeseensa hiukan
syötävää ja juotavaa. Minulle maistuikin ruoka ja myöskin juoma, ja kun
aloin vähitellen käsittää, että olin leikissä päässyt voiton puolelle,
nousi mielialani aivan kattoon.
Laura huomasi hetken tulleen.
"Kerroppa nyt, Taksi, mikä syy sai sinut tuon juutalaiskenraalin
huoneeseen? Missä sinä olet ollut koko päivän?"
Minulla ei todellakaan ollut halua kertoa. Olin tullut sen luvanneeksi
hetken kiihtymyksessä, mutta mahdotonta oli täyttää tuota lupausta.
Naiselle ei voinut uskoa sellaisia salaisuuksia. Ja Laurahan oli
sitäpaitsi minun kilpailijani. Ei sopinut ollenkaan.
"Minulla ei nyt ole aikaa", vastasin ja nousin seisomaan. "Kerron
joskus toiste, mutta en nyt."
Laura naurahti taistelunhaluisesti.
"Ei aikaa! Se on selvä, mutta epäonnistunut hätävalhe. Ajatteles, jos
minä olisin tullut päästämään sinut puolituntia myöhemmin. Sinulla
olisi ollut aikaa vallan mainiosti istua huoneessa.. Sinun olisi
täytynyt istua. Tuo syy ei siis vetele ollenkaan."
En osannut sanoa mitään, enhän voinut viitatakaan seikkailuuni Lauran
aavistamatta, kuinka suuret asiat olivat kysymyksessä. Mutta nainenhan
on itsepäinen, eikä Laura, luoja paratkoon, ainakaan siinä suhteessa
ole mikään ilahuttava poikkeus. Hän oli utelias, kieltämättä utelias,
ja se hiveli kyllä minun itserakkauttani, sillä en milloinkaan ennen
ollut huomannut voivani herättää hänen uteliaisuuttaan. Mutta en
mitenkään voinut sitä tyydyttää, vaikka Laura tekikin kaikkensa niinä
kymmenenä minuuttina, jotka vielä viivyin huoneessa. Hän nauroi, hän
pilkkasi, pyysi, häikäilemättömästi niinkuin vain nainen voi pyytää, ja
lopuksi uhkasi menevänsä kysymään kenraalilta, mitä tekemistä minulla
oli hänen huoneessaan. Minä hätkähdin ja Laura huomasi sen ja ärsytti
minua yhä enemmän. Mutta olin kuitenkin varma, ettei Laura toteuttaisi
uhkaustaan. Lupasin viimein hänelle hankkia erinomaisia aiheita
matkakirjeisiin ja sain hänet tyytymään, kun hän vakuuttautui siitä,
etten missään tapauksessa pitemmälle myöntyisi. Mutta minä näin hänen
silmistään, että Laura tekisi kaikkensa, saadakseen selville
salaisuuteni, ja myöskin kostaakseen minulle samalla mitalla. Kysyin
kohteliaisuuden vuoksi, millä tavalla hän oli saanut avaimen.
"Pyh, tuo nyt oli helppoa. Edit keskusteli ovenvartijan kanssa
joistakin osotteista ja sillä aikaa minä kaikessa rauhassa valitsin
itselleni avaimen."
"Edit!"
Minä en todellakaan olisi uskonut, että musikaalinen nainen antautuisi
sellaiseen seikkailuun, mutta Edit nyökkäsi päätään, että niin hän joka
tapauksessa oli tehnyt. Edit ei näyttänyt uteliaalta, hän selaili
parhaillaan hartaasti Danzigin kaupungin kartastoa ja historiallista
opasta ja kirjoitti matkamuistojaan paksuun mustakantiseen vihkoon
pystyllä, suoralla ja selvällä tyttökoululaiskäsialallaan.
Niin, mutta Jozef Gurnicki!
Mennessäni alhaalta hakemaan huoneeni avainta, antoi ovenvartija
minulle kirjeen. Arvasin, keneltä se oli. Monsieur Gurnicki ilmoitti
olevansa puolalaisen ylikomisarin luona. Riensin huoneeseeni ja soitin
hänelle, pyytäen häntä kiireellisesti saapumaan hotelliin.
Ei kulunut puolta tuntiakaan ennenkuin ovelle koputettiin ja Jozef
Gurnicki astui sisään.
"Missä te olette ollut koko päivän?" Puolalainen paloi uteliaisuudesta
ja jännityksestä.
"Kenraali Amos Aron Nagelkopfin huoneessa sängyn alla."
"Todellako?"
"Aivan varmasti, ja todistukseksi siitä voin antaa tämän", sanoin
ojentaen hänelle tuon tärkeän paperin. Puolalainen tuli aivan
suunniltaan ilosta ja ennenkuin kerkesin edes aavistaa, oli hän
kietonut kätensä kaulani ympäri ja moiskauttanut minua molemmille
poskille. Kukin tavallaan, ajattelin vain, ja suuteleminenhan kuuluu
puolalaisiin tapoihin niinkuin nenänhierominen kiinalaisiin.
"Kertokaa, kertokaa!" ja puolalainen heittäytyi nojatuoliin. "Tehän
olette kuin Scherlock Holmes!"
Minun täytyi nauraa ja nauraminen teki minulle hyvää vuoteen alla
makaamisen jälkeen.
"Ennenkuin kerron", sanoin, "kuvailkaapa minulle, minkälainen
kohtaus teille sattui Helan niemellä?"
Puolalainen nauroi hiukan harmistuneesti.
"Olimme ehtineet juuri niemen toiselle rannalle, meren puoleiselle, ja
sitä pitkin kävellessämme huomasin hiekalla erään pensaan varjossa
istumassa kaksi henkilöä. Samalla myöskin madame Nagelkopf huomasi
heidät ja päästi huudon, mikä varmasti kuului kylään saakka. Istujat
olivat madame Pirard ja kenraali. En tahdo kuvata, mitä seurasi.
Lopputulos oli joka tapauksessa, että seura vaihtui, madame otti
kenraalinsa ja minä madame Pirardin. Tiesittekö te, että kenraali oli
mennyt Helaan?"
"Tiesin."
"Te olette velikulta, totisesti. En tahtoisi uudelleen joutua
samanlaiseen tilanteeseen. Kaikki ihmiset katsoivat meitä."
"Täytyy kärsiä. Minäkin sain jo tarpeekseni."
Sitten kerroin yksityiskohtaisesti koko seikkailuni ja puolalainen
istui kuin neuloilla, niin innostunut ja jännittynyt hän oli.
Keskustelimme vielä tunnin, minkä jälkeen sovimme menettelytavasta.
Ilmoitin matkakumppaneilleni, että lähdemme illalla Vilnaan. Editin ja
Lauran vastalauseet kaikuivat kuuroille korville.
"Sinä edistyt liian huimaavasti", sanoi Laura ja keikahutti niskaansa.
"Kuvitteletko sinä todellakin että minä, kun olen päättänyt olla
Danzigissa viikon, lähden noin vain, sinun käskystäsi, Vilnaan?"
"Minä en kuvittele", vastasin kuivasti, "minä olen varma siitä. Aivan
yksinkertaisesti. Sinulla ei ole valinnan mahdollisuutta. Ellet seuraa
minun neuvojani ja ohjeitani ja määräyksiäni, et pääse Vilnaan eikä
lehtesi saa sieltä mitään."