En todellakaan sitä ihmetellyt. Nälkä tulee vähemmästäkin ja

vähemmästäkin ansaitsee saada syödä kunnollisen päivällisen. Tervehdin

itsekseni tyytyväisyydellä Rebekka-rouvan päätöstä ja välittömästi

seurannutta tekoa.

Hiljaisuus palasi, kenraali tuntui sytyttävän sikaarin ja kuului hieman

viheltävänkin, mistä päättäen hän ei ollut kovinkaan järkytetty

myrskystä, minkä hän oli saanut kestää. Kenraali Amos Aron Nagelkopf

tuntui maailmaa ymmärtävältä ja mukautuvalta mieheltä, mutta

loppujenkin lopuksi: minä olin edelleenkin vuoteitten alla eikä

poispääsystä ollut tietoakaan. Mieleeni välähti ajatus, että kenraali

ei poistuisikaan enää ollenkaan huoneestaan ennenkuin aamulla.

Sellaisessa tapauksessa joutuisin viettämään yöni sängyn alla. Ajatus

ei tuntunut houkuttelevalta.

Sitten sydämeni sykähti: kuulin, että kenraali helisytti avaimia ja

ryhtyi avaamaan kirjoituspöydän laatikoita.

Keksisikö hän käyntini?

Kului viisi minuuttia, mutta mitään epäilystä herättävää en kuullut

enkä havainnut. Varovaisesti siirtäydyin piilossani niin, että saatoin

katsella toiseen huoneeseen. Kenraalia en nähnyt, mutta osan nojatuolia

näin. Aloin todenteolla hermostua. En keksinyt mitään keinoa päästä

huoneesta pois, käyttämättä väkivaltaa ja tulematta huomatuksi.

Ulko-ovelta kuului koputus ja hetken kuluttua astui sisään kaksi

mieshenkilöä.

Ne olivat suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh ja ent. salaneuvos Matvei

Matvejevitsh, kuten jälkeenpäin sain tietää. En totisesti ollut heidän

tulostaan hyvilläni, mutta siinä kohdin ei kysytty mielipidettäni.

Kenraali tervehti kohteliaasti ja molemmat istuutuivat, niin että

saatoin heidät nähdä. Minulla ei ollut aavistusta, että tunkeutuessani

kenraalin luo joutuisin vastoin tahtoani tekemään suuren paljastuksen.

Minulla oli kyllä jo paljonkin epäluuloja kenraalia vastaan. Kenraali,

joka toimeenpanee merirosvouksia, herättää kieltämättä jonkunverran

ajatuksia, ja kun kenraali lisäksi kuuluu Israelin hajoitettuun

heimoon, jonka lapset nykypäivinä mieluummin tekevät kauppaa kuin

sotivat, muuttuu asia yhä arveluttavammaksi.

"Miten asiat luistavat, parahin Amos Andrejevitsh?" kysyi tsaariehdokas,

joka sivumennen sanoen edellisenä yönä oli taas tuntuvasti tukenut

Danzigin kaupungin raha-asioita Zoppotin pelihelvetissä.

"Kaikki järjestyy, niin että voimme pitää konferenssin sovittuna

aikana. Wrangelilta en ole vielä saanut tietoja. Lähetti on viipynyt

matkalla, mutta otaksun, että hänkin yhtyy rintamaamme. Varmaksi käy

asia vasta sitten, kun ensin konferenssissa olemme sopineet yhteisestä

ohjelmasta ja saaneet länsivaltojen vahvistetun avustuslupauksen.

Sotaanhan tarvitaan kolme seikkaa, nimittäin rahaa, rahaa, rahaa."

Asemani sängyn alla tuntui äkkiä omituisen helpolta ja mukavalta,

suorastaan mielenkiintoiselta. Olihan se kyllä hieman omituinen,

lievimmin sanottuna, paikka kuunnella tärkeitä diplomaattisia

keskusteluja ja suunnitelmia, jotka tarkoittivat, ei enemmän eikä

vähemmän, kuin bolshevikien vallan kukistamista ja yleensä Itä-Euroopan

kysymysten ratkaisemista venäläisten tsaariemigranttien toivomaan

suuntaan.

Kenraalilla oli siis rautansa täälläkin. Todellakin hauska kuulla.

Nautin mielessäni siitä hämmästyksestä, minkä eloisasti kirjoitettu

artikkelini näistä asioista varmasti herättäisi.

Kenraali ja suuriruhtinas keskustelivat suhteellisen kauan, Matvei

Matvejevitshin uskollisesti torkkuessa tuolillaan. Vastikään nautittu

hyvä päivällinen ilmeisesti raukaisi häntä. Matvei Matvejevitsh tuntui

tyytyväiseltä toisten suunnitelmiin, sillä edellytyksellä, ettei

tarvinnut liiaksi kieltäytyä jokapäiväisestä leivästä. Sain varsin

hyvän ja verrattain tarkan kuvauksen venäläisten tsaarimielisten

emigranttien salaisista hankkeista, ohjelmasta ja menettelytavoista, ja

päätin hiljaa mielessäni, että tavalla tai toisella olisin läsnä siinä

lopullisessa ratkaisevassa konferenssissa, jossa sovittaisiin

yhteisestä tsaariehdokkaasta ja käännyttäisiin salaisesti länsivaltojen

puoleen avunpyynnöllä. Minä aloin tuntea herpaisematonta mielenkiintoa

kysymykseen, eikä se seikka, että kotimaani nimi siiloin tällöin

mainittiin hankkeitten yhteydessä, joitten mahdollisuuskin nostattaisi

joka miehen aseisiin, suinkaan mielenkiintoani vähentänyt. Päätin, että

minäkin sanon sanani Itä-Euroopan kysymyksessä, ja vieläpä niin, että

se jotakin merkitsee. Tunnin kuluttua molemmat vieraat lähtivät ja

tsaarintekijä-kenraali jäi uudelleen yksin. Ja minä jäin tietysti myös.

En yritä kuvailla mielentilaani. Tantalos-tuskat olivat lapsenleikkiä

oman tilani rinnalla. Minä, sanomalehtimies, reportteri, olin

kirjaimellisesti ymmärrettynä ahdettu täyteen mitä tärkeimpiä, mitä

villeimpiä uutisia, sellaisia, että lukijat ne suorastaan ahmisivat,

mutta en voinut noita tietojani levittää, en jakaa kenellekään, en

kuiskata edes itselleni.

Kenraali nousi kävelemään ja piilostani näin, että hän katsoi pari

kertaa kelloaan. Hän siis odotti jotakin.

Aivan oikein, pari kolme minuuttia yli neljän koputettiin uudelleen

ovelle ja tällä kertaa oli tulijoita vain yksi. Hän oli pienehkö, laiha

mies, iho omituisen kellertävä, tummat viikset ja palavat silmät,

siististi ja huolellisesti, mutta erittäin vähän silmiinpistävästi

puettu. Tulija istuutui tervehtimättä tuolille.

"Miten onnistuitte Gurnickiin nähden?" kysyi vieras.

"Hyvin kyllä, mutta en löytänyt mitään papereita, ainoastaan rahaa ja

arvoesineitä", vastasi kenraali.

"Arvoesineitä!" huudahti vieras. "Oliko niitten joukossa myös hopeinen

paperossikotelo?"

Kenraali näytti hämmästyneeltä ja minä vapisin.

"Oli kyllä ja minulla se on vieläkin."

"Oivallista! Missä se on?"

Kenraali otti avaimen taskustaan ja aukaisi kirjoituspöydän laatikon.

Minä pidätin hengitystäni. Kaikki saattoi riippua seuraavista

silmänräpäyksistä. Jos minut keksittäisiin, ei tuon pienen miehen

kanssa ollut leikkimistä. Minä en pitänyt hänen silmistään. Niissä oli

vaarallisen häikäilemätön loiste.

"Kas tässä!" Kenraali ojensi paperossikotelon.

Kiihkeästi tarttui vieras koteloon, avasi sen ja painoi salaponninta.

Lokero avautui, mutta se oli tyhjä. Paperi oli minun taskussani. Vieras

päästi pettymyksen huudon.

"Tyhjä! Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Ette suinkaan ole täältä

mitään ottanut?"

"En", vakuutti kenraali.

"Eikä kukaan muukaan ole sitä tietämättänne käsitellyt?"

"Ei kukaan, voin sen vakuuttaa", vastasi kenraali käyden yhä enemmän

hämilleen. "Mitä siellä olisi pitänyt olla?"

"Paperi, muuan tärkeä, ensiluokkainen paperi! Saimme vasta tänään

tiedon salaisuudesta, siitä, että Gurnicki säilyttää tärkeitä

papereitaan tässä paperossikotelossa. Hm, ei tietenkään ole mahdotonta,

että hän on piiloittanut sen jonnekin muualle. Mutta harmillinen juttu

tämä on, peräti harmillinen. Jos paperi olisi ollut tässä kotelossa,

olisitte huomenna voinut pankista nostaa miljoonan markkaa."

"Perhana", pääsi kenraalilta. "Miljoonan! Mutta eikö paperia vieläkin

voitaisi hankkia?"

"Tuskin. Gurnicki on varmasti nyt niin varuillaan, että yritys olisi

turha."

Kenraali noitui hiljaa, mutta niin hartaasti, että ymmärsin häntä

satutetun arkaan paikkaan. Eikäpä ihme, miljoona markkaa on hieman arka

paikka kenelle tahansa. Niin, tosiaankin, olisinhan voinut tulla nyt

miljoonamieheksi muutamassa hetkessä. Paperihan oli minulla. Eikä

minulla kuitenkaan ollut juuri sanottavaa heikkoutta langeta

kiusaukseen. Tietysti käyttäisin paperia hyväkseni, mutta omalla

tavallani, joka, ellei se olisikaan niin tuottava, olisi kuitenkin

hieman kunniallisempi.

Mutta kuka oli tuo vieras? En todellakaan voinut olla varma. Hän

puhui venäjää, sujuvasti ja vaivattomasti, niin että venäjä tuntui

kaikesta päättäen olevan hänen äidinkielensä. Olisiko hänkin siis

emigranttivehkeilijöitä? Ei tuntunut siltäkään, hän ei kertaakaan edes

sattumalta maininnut mitään sensuuntaista.

Todellakin, olihan vielä mahdollisuus ja vieläpä erittäin

todennäköinen: mies oli bolsheviki. Mutta miten olisi selitettävissä

hänen suhteensa kenraaliin, joka puuhasi tsaaria Venäjän tyhjälle

valtaistuimelle? Selitys oli yksinkertainen: kenraalilla oli

vapaanlaiset käsitykset politiikasta. Hänellä ei ollut ennakkoluuloja.

Eilen puolalaisen diplomaatin kanssa, vastikään tsaarivehkeilijän ja

nyt bolshevikin. Hieman eripuraista tuo seurakunta oli, mutta eihän

kenraali kai ollut niin turhantarkka.

Hän tietysti toivoi ja lypsikin rahaa kaikilta, palveli kaikkia ja

petti kaikkia. Vaarallinen, mutta tuottava ammatti epäilemättä.

"Yritys täytyy kai katsoa epäonnistuneeksi", sanoi vieras. "Riittää

siitä siis. Mutta minulla on teille toinen ehdotus. Olisitteko halukas

tekemään pienen matkan?"

"Miksei!" Kenraali naurahti huolettomasti. "Kun vain ne pikku

muodollisuudet järjestetään."

"Tietysti. Paljonko tahdotte?"

"Hm, riippuu siitä, minkälainen tehtävä."

"Kohtalaisen yksinkertainen ja melkein vaaraton mutta vaatii pientä

näppäryyttä."

"Siis paperi?"

"Kyllä."

"Anastettava?"

"Ei, päinvastoin toimitettava."

"Missä?"

"Vilnassa."

"Ahaa!"

"Ymmärrättekö?"

"Aavistan. Zeligovski...?"

"Niin kyllä."

"Siellä on rauhallista."

"Liiankin."

"Ei siis pieni virkistys haittaisi?"

"Ei ollenkaan."

"Liettualaisille?"

"Tietysti."

"Ja paperi?"

"On minulla." Vieras osoitti taskuaan. "Paljonko siis?"

"Viisikymmentä."

"Olkoon menneeksi. Frangia?"

"Niinkuin ennenkin."

"Asia on siis tällainen: teidän on toimitettava paperi liettualaisille

jonkun puolalaisen avulla, tämän tietämättä mitään. Ilmoitatte siitä

Mooseksen kautta. Aika ja paikka ehdottoman tarkasti. Loppu hoidetaan

ilman teitä."

"Hyvä. Onko paperi oikea?"

"Ei, mutta hyvin tehty ja erittäin todennäköinen. Siellä voi pian alkaa

paukkua."

"Hm, tietysti ennen Varsovan konferenssia?"

"Niin pian kuin mahdollista."

"Ja maksu?"

"Tässä on kuitti. Mooses saa merkitä kuittauksen, kun asia on selvä.

Rahat nostatte Varsovasta, tehän tiedätte."

"Selvä."

"Tämän täytyy onnistua. Ymmärrättekö?"

"Se onnistuu varmasti."

Minä en voinut mitenkään olla, hyvinkin luonnollisista syistä, yhtä

vakuutettu yrityksen onnistumisesta kuin kenraali. Myönnän kyllä, että

jos kenraalilla olisi ollut tuhannesosankaan aavistus siitä, mikä

makuuhuoneen vuoteitten alla makasi ja huokaili, ei hänkään olisi ollut

varma. Mutta hän teki siinä anteeksiantamattoman virheen, että meni

jotakin vannomaan tulevaisuudesta.

Vieras nousi ja ojensi kätensä. Kenraali saattoi hänet ovelle ja itse

palasi paperi kädessä pöydän luo.

Minä olin kiihkoissani. Sanomalehtimiehenä olin tullut niin paljon

seuranneeksi n.s. ulkopolitiikkaa, että täydellisesti tajusin, mitä

bolshevikiagentti suunnitteli. Vilnan kysymys oli arka, tulipalon arka

kohta reunavaltioitten välisessä yhteisymmärryksessä. Bolshevikien

kannalta oli niin muodoin tärkeää, että Vilnan kysymystä hiukan

herätettiin siitä uneliaisuuden tilasta, missä se jo jonkun aikaa oli

ollut. Tarkoitus oli ilmeisesti toimittaa liettualaisille jokin

väärennetty asiakirja uusista anastushankkeista kenraali Zeligovskin

taholta, ja toimittaa se niin, etteivät liettualaiset epäilisi

ollenkaan sen alkuperää eivätkä puolalaiset asiasta aavistaisikaan.

Selkkaus, sangen todennäköisesti aseellinen, olisi silloin varma, ja

mitä se merkitsisi juuri Varsovan konferenssin kynnyksellä, oli

itsestään selvä. Kenraali Amos Aron Nagelkopf suorittaisi yrityksen

käytännöllisen osan ja epäilemättä suorittaisi sen tyydyttävästi.

Ellei!

Ellei joku pistäisi sormiaan väliin. Minulla oli täysi aikomus se

tehdä, mutta niin kauan kuin olin kenraalin huoneessa vuoteen alla, ei

minun aktiivisuuteni mitään merkinnyt. Olisin suorastaan palanut

halusta saada jutella Gurnickin kanssa, kertoa kaikki ja kysyä neuvoa.

Minulla oli hallussani suunnattoman arvokkaita tietoja, tietoja, jotka

voisivat merkitä minulle kunniaa ja kultaa ja menestystä, mutta minun

täytyi maata hiljaa kuin hiiri ja pidättää hengitystäni hänen

ylhäisyytensä juutalaisen kenraalin takia, joka ei edes ollut kenraali,

siitäkin olin nyt miltei varma. Tietenkin suuriruhtinas oli

itseottamallaan vallalla hänet sellaiseksi koroittanut.

Kenraali tupakoi ja käveli huoneessaan ilmeisestikin jotakin miettien,

mutta mikään ei osoittanut, että hän aikoisi poistua huoneestaan. Minun

täytyi odottaa, odottaa vaikka tuomiopäivään saakka. Odottelin vain

henki kurkussa, milloin äänekäs Rebekka-rouva palaisi, mutta häntä ei

kuulunut. Hän oli nähtävästi lähtenyt ulos lauhduttelemaan tuultaan.

Kenraali käveli puolisen tuntia, ja sitten, minun osaamatta ollenkaan

aavistaa, tuli makuuhuoneeseen. Sydämeni aivan pysähtyi, kun hän

istahti vuoteen viereen tuolille ja alkoi avata kengännauhojaan.

Aikoiko kenraali käydä nukkumaan? Se vielä puuttuisi, mutta tunsin

vähitellen, ettei kohtapuoleen puuttuisi paljon siitä, että

turvautuisin barbaariseen väkivaltaan. En missään tapauksessa oltu

luotu koko päivää makaamaan sängyn alla. Ja oli nälkäkin ja tupakansavu

suorastaan raivostutti, kun ei itse voinut tupakoida.

Kenraali riisui kengät jaloistaan ja, käteni kiertyivät väkisinkin

puukonkahvan ympärille, kumartui sängyn alle. Hän kohotti jo peitettä

ja vaivoin sain hillityksi itseni huudahtamasta. Näin, että hänen

kätensä sukelsi sängyn alle ja tarttui kenkäpariin, joka oli aivan

pääni vieressä.

En hengittänyt enkä tuntenut ja tietänyt mitään. Näin ainoastaan

lihavahkon, pehmeän käden, joka piti kiinni kengistä, veti ne

verkalleen sängyn alta pois, ja, uskomatonta, äkkiä laskeutui peiton

kulma jälleen paikoilleen.

Kenraali ei ollut nähnyt minua.

Makasin aivan voimattomana. Jännitys oli ollut liiallinen tai ehkä

myöskin jo kauan kestämäni kuumuus sen vaikutti, mutta tunsin itseni

todellakin aivan kykenemättömäksi mihinkään. Kuulin vain hämärästi,

että kenraali veti kengät jalkaansa, nauhoitti ne ja äkkiä sysäsi

toiset kengät sängyn alle, niin että ne liukuivat aivan minuun asti.

Sitten kenraali poistui toiseen huoneeseen, sulki pari laatikkoa ja, en

tahtonut uskoa korviani, avasi oven, läimäytti sen kiinni ja kiersi

avainta lukossa.

Olin vihdoinkin yksin.

Makasin kuitenkin ainakin viisi minuuttia sängyn alla, ennenkuin

uskaltauduin turvapaikastani. Jäseneni olivat aivan puutuneet ja olin

taaskin kohtalaisen pölyinen. Vuoteitten alla oleva lattia ei

nähtävästi kovin usein tehnyt tuttavuutta lattiaharjan kanssa. Olinhan

sen itsekin havainnut varsin selvästi.

Niin, olin kyllä yksin mutta ovi oli lukittu ja pulma oli sama kuin

ennenkin. Tunsin, kuinka veri alkoi pelosta hyytyä suonissani ja minua

puistatti. Senjälkeen kun olin kuullut sen, mitä olin kuullut, ei

henkeni varmastikaan ollut neuvostoruplankaan arvoinen. Minä tiesin

liian paljon ja liian vaarallista.

Mutta vaara kiihoitti myös hermostoani ja älyäni. Mietin, koetin

ajatella kylmästi ja järjestelmällisesti, mutta en keksinyt mitään, en

yhtään mitään, mikä olisi voinut tuoda pelastuksen. Kävellessäni

huoneessa satuin vahingossa koskettamaan muuatta räikeänväristä

hametta, joka -- hieman epäsiistiin juutalaiseen tapaan seinällä

riippuen -- putosi lattialle. Kumarruin nopeasti sitä nostamaan ylös,

mutta suoristautuessani huudahdin ääneen.

Puhelin!

Huoneessahan oli puhelin. En ollut tullut sitä ollenkaan ajatelleeksi,

kun en ollut sitä huomannut. Siinä oli toki keino, mikä saattaisi minut

pelastaa.

Vapisevin käsin tartuin puhelintorveen. Hotellinkeskus vastasi.

"Huone 48."

Odotin pitkän aikaa, mutta vastausta ei kuulunut. Puolalainen ei ollut

siis kotona. Entäpä Laura? Kääntyä hänen puoleensa? Hänen täytyisi

uskaltaa varastaa avain alhaalta ja tulla sitten minua vapauttamaan. En

siekaillut kuitenkaan.

"Huone 73."

Odotin jännittyneenä. Olisikohan Laurakaan hotellissa?

Oli.

"Max puhuu. Kuule nyt äläkä kysele mitään: mene heti alas ovenvartijan

luo ja keinolla millä tahansa hanki huomaamatta käsiisi huoneen n:o 32

avain. Minä olen siellä. Avaa ovi silloin, kun ei ketään ole

käytävässä. Usko nyt äläkä kysele. Henkeni on kysymyksessä. Kymmenen

minuutin kuluttua voin selittää kyllä."

Pistin torven paikoilleen ja jäin odottamaan. Minä olin saanut odottaa

monta tuntia, mutta nämä viimeiset minuutit tuntuivat loppumattomilta.

Onnistuisiko Laura? Kysymys oli ainoastaan siitä, uskaltaisiko hän

toimia tarpeeksi kylmäverisesti.

Seisoin hievahtamatta, jokainen hermo ja lihas jännitettynä valmiina

syöksymään joko ulos tai tarpeen vaatiessa pakenemaan uudelleen vuoteen

alle. Ulkoa kuului askeleita, avain työnnettiin hiljaa lukkoon, sitä

kierrettiin. Seisoin patsaana. Oliko tulija Laura?

Oli.

Avain kiertyi ja ovi raoittui. Silmänräpäyksessä olin käytävässä Lauran

vieressä, työnsin oven hiljaa kiinni, lukitsin sen ja pistin avaimen

taskuuni sanaakaan sanomatta.

Vihdoinkin olin vapaa, mutta...

Kylmä hiki kohosi otsalleni. Ei, en ollut erehtynyt. Portailta kuului

selvästi Rebekka-rouvan ääni, tuikea ja äreä. Varmastikin molemmat

olivat tulossa. Entä nyt? He eivät olleet saaneet avainta

ovenvartijalta. Nuolennopeudella sieppasin avaimen ja pistin sen

avaimenreikään kiertämättä lukkoa, tempasin Lauraa kädestä ja vedin

hänet puoliväkisin, mutta vastustamattomasti käytävässä olleeseen

kylpyhuoneeseen, jonka oven taakse jäin hengästyneenä kuuntelemaan ja

odottamaan. Aivan oikein, äänet lähenivät, eroitin selvästi

kenraalinkin äänen ja kuulin hänen huudahduksensa, kun hän löysi

avaimen. Ovi avattiin ja suljettiin ja käytävässä oli jälleen

hiljaista.

Nopeasti, mutta äänettömästi juoksin Lauran kanssa käytävän päähän ja

portaille. Nyt olin lopullisesti pelastettu.

Laura vei minut huoneeseensa. Hän kai näki kasvoistani, että olin ollut

vakavassa leikissä, koskapa ensi työkseen tilasi huoneeseensa hiukan

syötävää ja juotavaa. Minulle maistuikin ruoka ja myöskin juoma, ja kun

aloin vähitellen käsittää, että olin leikissä päässyt voiton puolelle,

nousi mielialani aivan kattoon.

Laura huomasi hetken tulleen.

"Kerroppa nyt, Taksi, mikä syy sai sinut tuon juutalaiskenraalin

huoneeseen? Missä sinä olet ollut koko päivän?"

Minulla ei todellakaan ollut halua kertoa. Olin tullut sen luvanneeksi

hetken kiihtymyksessä, mutta mahdotonta oli täyttää tuota lupausta.

Naiselle ei voinut uskoa sellaisia salaisuuksia. Ja Laurahan oli

sitäpaitsi minun kilpailijani. Ei sopinut ollenkaan.

"Minulla ei nyt ole aikaa", vastasin ja nousin seisomaan. "Kerron

joskus toiste, mutta en nyt."

Laura naurahti taistelunhaluisesti.

"Ei aikaa! Se on selvä, mutta epäonnistunut hätävalhe. Ajatteles, jos

minä olisin tullut päästämään sinut puolituntia myöhemmin. Sinulla

olisi ollut aikaa vallan mainiosti istua huoneessa.. Sinun olisi

täytynyt istua. Tuo syy ei siis vetele ollenkaan."

En osannut sanoa mitään, enhän voinut viitatakaan seikkailuuni Lauran

aavistamatta, kuinka suuret asiat olivat kysymyksessä. Mutta nainenhan

on itsepäinen, eikä Laura, luoja paratkoon, ainakaan siinä suhteessa

ole mikään ilahuttava poikkeus. Hän oli utelias, kieltämättä utelias,

ja se hiveli kyllä minun itserakkauttani, sillä en milloinkaan ennen

ollut huomannut voivani herättää hänen uteliaisuuttaan. Mutta en

mitenkään voinut sitä tyydyttää, vaikka Laura tekikin kaikkensa niinä

kymmenenä minuuttina, jotka vielä viivyin huoneessa. Hän nauroi, hän

pilkkasi, pyysi, häikäilemättömästi niinkuin vain nainen voi pyytää, ja

lopuksi uhkasi menevänsä kysymään kenraalilta, mitä tekemistä minulla

oli hänen huoneessaan. Minä hätkähdin ja Laura huomasi sen ja ärsytti

minua yhä enemmän. Mutta olin kuitenkin varma, ettei Laura toteuttaisi

uhkaustaan. Lupasin viimein hänelle hankkia erinomaisia aiheita

matkakirjeisiin ja sain hänet tyytymään, kun hän vakuuttautui siitä,

etten missään tapauksessa pitemmälle myöntyisi. Mutta minä näin hänen

silmistään, että Laura tekisi kaikkensa, saadakseen selville

salaisuuteni, ja myöskin kostaakseen minulle samalla mitalla. Kysyin

kohteliaisuuden vuoksi, millä tavalla hän oli saanut avaimen.

"Pyh, tuo nyt oli helppoa. Edit keskusteli ovenvartijan kanssa

joistakin osotteista ja sillä aikaa minä kaikessa rauhassa valitsin

itselleni avaimen."

"Edit!"

Minä en todellakaan olisi uskonut, että musikaalinen nainen antautuisi

sellaiseen seikkailuun, mutta Edit nyökkäsi päätään, että niin hän joka

tapauksessa oli tehnyt. Edit ei näyttänyt uteliaalta, hän selaili

parhaillaan hartaasti Danzigin kaupungin kartastoa ja historiallista

opasta ja kirjoitti matkamuistojaan paksuun mustakantiseen vihkoon

pystyllä, suoralla ja selvällä tyttökoululaiskäsialallaan.

Niin, mutta Jozef Gurnicki!

Mennessäni alhaalta hakemaan huoneeni avainta, antoi ovenvartija

minulle kirjeen. Arvasin, keneltä se oli. Monsieur Gurnicki ilmoitti

olevansa puolalaisen ylikomisarin luona. Riensin huoneeseeni ja soitin

hänelle, pyytäen häntä kiireellisesti saapumaan hotelliin.

Ei kulunut puolta tuntiakaan ennenkuin ovelle koputettiin ja Jozef

Gurnicki astui sisään.

"Missä te olette ollut koko päivän?" Puolalainen paloi uteliaisuudesta

ja jännityksestä.

"Kenraali Amos Aron Nagelkopfin huoneessa sängyn alla."

"Todellako?"

"Aivan varmasti, ja todistukseksi siitä voin antaa tämän", sanoin

ojentaen hänelle tuon tärkeän paperin. Puolalainen tuli aivan

suunniltaan ilosta ja ennenkuin kerkesin edes aavistaa, oli hän

kietonut kätensä kaulani ympäri ja moiskauttanut minua molemmille

poskille. Kukin tavallaan, ajattelin vain, ja suuteleminenhan kuuluu

puolalaisiin tapoihin niinkuin nenänhierominen kiinalaisiin.

"Kertokaa, kertokaa!" ja puolalainen heittäytyi nojatuoliin. "Tehän

olette kuin Scherlock Holmes!"

Minun täytyi nauraa ja nauraminen teki minulle hyvää vuoteen alla

makaamisen jälkeen.

"Ennenkuin kerron", sanoin, "kuvailkaapa minulle, minkälainen

kohtaus teille sattui Helan niemellä?"

Puolalainen nauroi hiukan harmistuneesti.

"Olimme ehtineet juuri niemen toiselle rannalle, meren puoleiselle, ja

sitä pitkin kävellessämme huomasin hiekalla erään pensaan varjossa

istumassa kaksi henkilöä. Samalla myöskin madame Nagelkopf huomasi

heidät ja päästi huudon, mikä varmasti kuului kylään saakka. Istujat

olivat madame Pirard ja kenraali. En tahdo kuvata, mitä seurasi.

Lopputulos oli joka tapauksessa, että seura vaihtui, madame otti

kenraalinsa ja minä madame Pirardin. Tiesittekö te, että kenraali oli

mennyt Helaan?"

"Tiesin."

"Te olette velikulta, totisesti. En tahtoisi uudelleen joutua

samanlaiseen tilanteeseen. Kaikki ihmiset katsoivat meitä."

"Täytyy kärsiä. Minäkin sain jo tarpeekseni."

Sitten kerroin yksityiskohtaisesti koko seikkailuni ja puolalainen

istui kuin neuloilla, niin innostunut ja jännittynyt hän oli.

Keskustelimme vielä tunnin, minkä jälkeen sovimme menettelytavasta.

Ilmoitin matkakumppaneilleni, että lähdemme illalla Vilnaan. Editin ja

Lauran vastalauseet kaikuivat kuuroille korville.

"Sinä edistyt liian huimaavasti", sanoi Laura ja keikahutti niskaansa.

"Kuvitteletko sinä todellakin että minä, kun olen päättänyt olla

Danzigissa viikon, lähden noin vain, sinun käskystäsi, Vilnaan?"

"Minä en kuvittele", vastasin kuivasti, "minä olen varma siitä. Aivan

yksinkertaisesti. Sinulla ei ole valinnan mahdollisuutta. Ellet seuraa

minun neuvojani ja ohjeitani ja määräyksiäni, et pääse Vilnaan eikä

lehtesi saa sieltä mitään."

Kahden reportterin seikkailut: Seikkailuromaani · 第 5 / 13 段