Ajattelin tätä kaikkea kotimatkalla, istuessani autossa Lauran

vieressä. Laura ei aavistanutkaan, että moottoriseikkailullamme oli

tällainen vakavampi tausta. Minulla ei ollut mitään syytä hänelle sitä

myöskään ilmoittaa. Hän oli kilpailijani ja tiesin, että seikkailu

voisi minulle merkitä ratkaisevaa yliotetta kilpailussamme. Kuvittelin

jo ensiluokkaisia haastatteluja, merkkihenkilöitten tapaamisia ja

ennakkouutisia, joita saisin hankituksi Jozef Gurnickin suosituksilla.

Ohikiitävien autolyhtyjen ja katulamppujen valon sattuessa meihin

kiinnitti Laura ennen pitkää kuitenkin mieleni, melkein vastoin

tahtoani. Hän oli todella miellyttävä, ei kaunis, mutta

puoleensavetävä, reipas ja kodikas, ja ellei hänellä olisi ollut

sietämättömän terävää kieltä ja uppiniskaista luontoa, olisi hän ollut

ihastuttava matkakumppani. Erittelin juuri näitä vaikutteitani, kun

tunsin jonkun katseen sattuvan itseeni. Käänsin nopeasti pääni ja

ennätin tavoittaa katseen. Se oli Lauran, ja, ihme ja kumma, mutta

olisin voinut vannoa, että tuossa katseessa, minuunkin kohdistuneena,

oli hyväntahtoisuutta ja ystävällistä uteliaisuutta, ei mitään

viisastelua, nenäkästä ja pilkallista. Mutta samassa ilme myöskin

katosi ja Laura vajosi entiseen velttouteensa auton pehmeällä

takaistuimella.

Laura ihmetteli aamulla, kun alhaalla ruokailtuamme ilmoitin lähteväni

omille asioilleni muutamiksi tunneiksi. Näin, että hän oli äärettömän

utelias. Hän kai vainusi, että minulla oli jotakin kierroksessa

lehteäni varten. Minä en kuitenkaan selittänyt mitään, vaikka Laura

koetti olla myrkyllinenkin. Kadulle tultuani pysähdyin lähimpään

kulmaan, varmistuakseni, ettei Laura minua seuraisi. Sellainen veto

hänen puoleltaan ei suinkaan olisi ollut mahdottomuus. Hän oli kerran

aikaisemminkin sen jo tehnyt minulle Helsingissä. Kun häntä ei

kuitenkaan kuulunut, harppasin torin yli asemalle ja hetken kuluttua

olin paikallisjunassa matkalla Zoppotiin.

Minulla oli vielä aikaa yli puoli tuntia. Etsin itselleni mukavan

paikan, jossa itse olin näkymättömissä, mutta saatoin pitää silmällä

kasinon sisäänkäytävää. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa, vaan

päätin koettaa mahdollisuuden mukaan hyväkseni käyttää tarjoutuvaa

tilaisuutta ja toimia sen mukaan.

Yleisöä liikkui jo kohtalaisesti ja hietikolta kuului lasten iloinen

mekastus. Minun oli helppo pysyä piilossa, mutta ei ollenkaan yhtä

helppo tarkastaa tulijoita ja menijöitä. Jotenkin täsmälleen kello

kymmenen ilmestyivät kuitenkin odottamani näkyviin, pujahdin

suojapaikastani ja seurasin heitä, jättäen turvakseni melkoisen

juutalaisseurueen itseni ja seurattavieni väliin. He nousivat

rantakasinon parvekkeelle ja arvelin jo, että aikeeni oli mennyt

myttyyn. Avoimella parvekkeella en voisi päästä kuulomatkan päähän.

Mutta taaskin suosi minua onni. Kenraali ja madame eivät pysähtyneet

parvekkeelle, vaan jatkoivat matkaansa sisälle. Halki suuren salin

kulki kukin koristettu matalahko eroittava suojus, jonka molemmin

puolin oli pieniä kolmiseinäisiä komeroita pöytineen ja tuoleineen.

Ovelle ehtiessäni ennätin juuri nähdä kenraalin istuutuvan yhteen

sellaiseen. Hiivin nopeasti ja hiljaa lähemmäksi ja ääntä päästämättä

istuuduin suojustimen vastapäiselle puolelle komeroon. Saatoin kuulla

kaikki eikä minua huomattu ollenkaan. Hiljaisella äänellä tilasin

itselleni hiukan juotavaa ja asettauduin sitten kuuntelemaan. Se ei

suinkaan ollutkaan vaikeata, sillä kenraali käytti jotenkin rohkeasti

ääntään. Huomasin heti, että puheena oli eilinen seikkailu.

"Madame, viimeinen temppu ei ollut teiltä kauniisti tehty. Hypätä

mereen! Ajatelkaa, jos olisimme hukkuneet!"

"Mutta, hyvä kenraali, näinhän oli varmempaa. Jos olisimme suorittaneet

tempun Helan niemellä, olisi vaara ollut moninkertainen. Siellä on

puhelin ja mies olisi ehkä napattu kiinni ennenkuin ehti edes

veneellään maihin. Ja näin oli juttu myös paljon uskottavampi Gurnickin

mielestä. Hän tuskin osannee epäilläkään. Ja sitten, minusta oli

äärettömän hauskaa nähdä kaikkien pelästynyt, avuton ilme! Te olitte,

paras kenraali, suorastaan voittamattoman näköinen!"

Kenraali naurahti hieman väkinäisesti.

"Teissä on pirua, madame, ja rohkeutta enemmän kuin tarvitaankaan.

Kylpy oli epämiellyttävä, hiton epämiellyttävä, mutta nyt kelpaa kyllä

nauraa. En ole teille ollenkaan vihainen."

Madame huudahti hiukan iroonisesti. Minä kuuntelin ja olin kuulemaani

tyytyväinen. Otaksumani olivat olleet oikeita. Rosvous oli järjestetty

ja järjestetty varsin taitavasti. Siinä ilmennyt romanttinen rohkeus

haihdutti epäluulot ja ellen sattumalta olisi nähnyt kenraalin ja

venemiehen kohtausta, minä tuskin olisin itsekään kiinnittänyt asiaan

huomiota. En ole nero, kaukana siitä, mutta osaan kyllä joskus tehdä

huomioita, ja tieto, että huomioni ja päätelmäni olivat olleet oikeita,

tyydytti minua suuresti.

"Miten arvoisa rouvanne jaksaa?" kysyi madame ilakoivasti.

Kenraali mutisi jotakin vastaukseksi, mistä en saanut selvää, vaikka

olinkin varma, ettei kenraali ollut suinkaan tyytyväinen rakkaan

puolisonsa saapumiseen, tuskinpa yleensä koko avioliittoonkaan.

Madame nauroi.

"Alkaa olla jo aika lähteä Helaan, vielä kymmenen minuuttia, ja sitten

lähtee moottorivene."

"Minä uskallan paljon, madame, teidän kauniitten silmienne ja hauskan

seuranne takia", sanoi kenraali ja minä kuulin hänen nousevan. "Kello

kolme täytyy minun viimeistään olla hotellissa."

Kuulin, että heidän luokseen tuli tarjoilija, kenraali maksoi ja

molemmat poistuivat.

Punnitsin tilannetta. Olin ratkaissut, ketkä olivat rosvouksen

järjestäneet ja olisin saattanut, jos olisin tahtonut, turvautua

järjestysvallan apuun. Mutta se tuskin kannatti. Tämänluontoinen asia

oli hoidettava hiljaisuudessa, ainakin niinkauan kuin olimme

Danzigissa. Jos olisimme olleet Puolan alueella, olisi asianlaita ehkä

ollut toinen.

Mutta missä olivat rosvotut tavarat, ennenkaikkea puolalaisen

paperossikotelo? Kenraali ei ollut siitä maininnut sanaakaan. Olivatko

ne edelleenkin hänen apulaisellaan, venemiehellä, vai oliko kenraali

ottanut ne haltuunsa. En epäillyt, etteikö kenraali olisi ottanut jo

rahoja ja papereita, mutta viaton paperossikotelo olisi hyvinkin voinut

joutua vain palkkioksi venemiehelle, sellaiselle, joka voi sen helposti

muuttaa rahaksi.

Yllättäisinkö kenraalin ja kiristämällä pakoitttaisin hänet

ilmoittamaan tavarain kätköpaikan? Sellainen menettely oli mahdollinen,

jos kohta sekä uskallettu että vaikea. Missä saisin kenraalin tavatuksi

niin, ettei todistajia olisi, joten voisin vapaasti uhata häntä

väkivallallakin? Ja kauanko hän viipyisi Danzigissa? Ei, minun olisi

toimittava nopeasti. Mieleeni johtui, että ehkä voisin käyttää

hyväkseni hänen matkaansa. Ryhtyisinkö etsiskelemään venemiestä?

Toivoton työ niinkin suuressa kaupungissa kuin Danzig.

Entä jos? Niin, juuri niin oli tehtävä. Sitten voisin turvautua vaikka

kiristysmenettelyyn. Olin keksinyt keinon.

Maksoin, hyppäsin autoon ja olin puolessa tunnissa kaupungissa.

Riensin nopeasti puolalaisen huoneeseen. Monsieur Gurnicki istui

kirjoittamassa.

"Herran tähden, mitä uutta?" huudahti hän huoneeseen astuessani ja

hänen sinijuovaisista kasvoistaan näin selvästi, ettei hän yöllä ollut

paljoa nukkunut.

"Hyvää", vastasin lyhyesti ja kerroin sitten kohtaukseni, joka oli

vahvistanut päätelmäni oikeiksi. Puolalainen kuunteli jännittyneenä ja

hänen ilmeensä tuskallisuus katosi vähitellen.

"Madame, madame!" mutisi hän. "Ovela ja rohkea!"

Keskeytin hänen mietelmänsä.

"Onko teillä aikaa?" kysyin.

"Ei juuri. Kirjoitan parhaillani muutamia välttämättömän tärkeitä

kirjeitä. Mitä sitten?"

"Jättäkää nyt kirjeet rauhaan. Teidän on lähdettävä nyt Helan

niemelle."

"Mitä ihmettä?"

"Ei mitään ihmettä, vaan heti paikalla. Ja lähdettävä sinne madame

Nagelkopfin kanssa."

"Tuon Rebekan?"

Puolalainen näytti onnettomalta.

"Niin juuri. Minulla ei ole liioin halua eikä aikaa selittää kaikkea.

Mutta niin on teidän tehtävä. Ehdottomasti. Menette kohteliaasti hänen

luokseen visiitille. Kenraali ei ole kotona, kuten jo sanoin. Menette

siis hänen luokseen, keskustelette hetkisen ja pyydätte häntä sitten

kävelylle. Sitten ehdotatte pientä retkeä Helan niemelle. Tehän

tunnette madame Nagelkopfin jo ennestään?"

"Hiukan, mutta...."

"Ei mitään vastustusta. Muistakaa, että tässä on paljon kysymyksessä.

Voi käydä niin, että teillä takaisin tullessanne on paperi jo

pöydällänne."

Puolalainen vilkastui huomattavasti, ja, tekemättä enää vastaväitteitä,

alkoi viimeistellä pukeutumistaan. Odotin, kunnes hän oli valmis ja

lähdin sitten ulos. Menin vastapäisellä puolella katua olevaan

sikaarikauppaan ja ryhdyin ikkunan ääressä valikoimaan itselleni eri

laatuja. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua astuivat hotellin ovesta

madame Nagelkopf räikeän viheriässä kesäpuvussa, muistuttaen elävästi

suunnatonta kaalinkupua, ja hänen rinnallaan puolalainen, joka näytti

päivänpaisteesta huolimatta surulliselta ja onnettomalta. Puolalainen

viittasi auton, he nousivat siihen ja minä olin saanut suunnitelmani

alulle. Naurahdin mielessäni, ajatellessani mahdollisuutta, että madame

Rebekka kohtaisi kenraalinsa Helan niemellä yhdessä sen toisen madamen

kanssa. Siitä varmasti syntyisi ikuistettavan arvoinen kohtaus.

En tahtonut kuitenkaan siekailla. Menin hotelliin ja ottaessani

ovenvartijan huoneessa olevalta taulukolta oman huoneeni avaimen,

pistin myöskin kenenkään huomaamatta kenraalin huoneen avaimen taskuuni

ja nousin rauhallisesti portaita ylös. Kenraalin huone oli kerrosta

alempana omaani. Käytävässä liikkui pari henkilöä. Pysähdyin

sytyttämään savukkeeni ja odotin, kunnes käytävä oli tyhjä, hiivin

ovelle, avasin sen ja pujahdin sisään.

Kenraalilla oli hallussaan kaksi huonetta, toinen seurustelu- ja toinen

makuuhuone. Päätin toimeenpanna omin luvin pienen kotitarkastuksen. Oli

mahdollista, että kenraali, vakuutettuna, ettei häntä kukaan epäillyt,

olisi tuonut varastetut tavarat huoneeseensa. Minun tehtäväni oli ottaa

selvä siitä.

Ryhdyin tutkimaan. Huoneessa oli suuri kirjoituspöytä, mutta huomasin

kaikkien laatikoitten olevan lukossa ja päätin toimituttaa sen

tutkimisen viimeiseksi. Etsin ensin kaikkialta muualta, tunnustelin

sohvan ja tuolit, tarkastelin verhojen takaa, tutkin kaapit, vuoteet,

pesuhyllyn, uunit, kukka-astiat, seinätapeetit, tullasin kaikki

matkalaukut, jotka olivat auki, mutta en löytänyt mitään. Tavarat

olivat joko lukitun kirjoituspöydän laatikossa tai parissa samoin

lukitussa matkalaukussa tai ei niitä ollut ollenkaan.

Alkoi tulla kuuma ja luonnollinen hermostumiseni lisäsi sitä. Päätin

kumminkin tutkia kirjoituspöytää. Koputtelin varovaisesti sitä eri

puolilta ja pääsin vihdoin ainakin yhdestä seikasta selville: suurin

osa laatikoista oli tyhjiä, ainoastaan parissa ylälaatikossa tuntui

olevan jotakin.

Minulla ei ollut tiirikkaa eikä kauhavalaisen puukkoni terä olisi

kestänyt tammista jykevää pöytää käsiteltäessä. Tarkastellessani ja

miettiessäni parhainta hyökkäysmenettelyä, sattuivat käteni pöydän alle

ja tunsin, että ainakin pari alalautaa oli höllässä. Ryömin pöydän alle

ja tutkin tarkemmin.

Aivan oikein: alalaudat liikkuivat ja mikä vielä tärkeämpää, ne eivät

olleet lujaa tammea, vaan jotakin paljon pehmeämpää ja kevyempää

puulajia. Vedin esille puukkoni ja aloin työskennellä pöydän alla.

Ellen olisi ollut niin kiihkoissani ja jännityksissä, olisin ehkä

hieman miettinyt tilannetta ja ihmetellyt, kuinka minä, joka tähän

saakka olin suurin piirtein katsoen vaeltanut nuhteettomasti lain ja

oikeuden puitteissa, nyt ilman muuta muutuin murtovarkaaksi, istuin

vieraassa kaupungissa vieraassa huoneessa ja kaikin voimin yritin

tunkeutua lukittuun laatikkoon. Tosin minulla oli epäilykseni, mutta en

voisi niitä edes todistaa, eivätkä ne missään tapauksessa oikeuttaneet

minua tällaiseen menettelyyn. Mutta minä en ajatellut, vaan koetin

puukkoani katkaisematta saada laudan luiskahtamaan kolostaan.

Viimein se onnistui. Laudan toinen pää oli irti. Pistin puukkoni

tuppeen ja vedin lautaa, niin että se kokonaan irtautui. Samalla putosi

lattialle joukko papereita ja useita esineitä.

Huudahdin heikosti: lattialla oli hujan hajan koko ryöstösaalis ja ensi

hetkessä näin, että joukossa oli myös komea hopeinen paperossikotelo

J.G.-monogrammeineen. Diplomaatin paperossikotelo. Sieppasin sen

käteeni ja kiihkoissani painoin taitavasti salattua ponninta. Sisäkuori

aukeni ja sen sisällä oli sievästi taitettuna paperi.

Kenraali ei ollut paperia siis huomannut. Avasin ja tarkastelin sen. Se

oli ranskankielinen, ja jo muutamista sanoista pääsin selville, että

paperi oli oikea. Tehtäväni oli onnistunut yli odotusten ja saatoin

olla varma suositusten saamisesta.

Tarkastelin muut esineet. Puolalaisen lompakko oli myös joukossa ja se

sisälsi vieläkin huomattavan rahasumman. En uskaltanut kuitenkaan ottaa

rahoja pois, sillä summa ei sinänsä Gurnickille mitään merkinnyt, mutta

sen katoaminen paljastaisi käyntini. Pistin kaikki esineet takaisin

laatikkoon tekemästäni reiästä, ainoastaan tuon paperin pidätin

itselleni ja sovitin laudan paikoilleen. Olin melkein varma, ettei

tekemääni kepposta niinkään helposti huomattaisi. Ellei kenraali ollut

vain tarkoin merkinnyt esineitten paikkoja laatikossa, ei hän huomaisi

mitään.

Viimeistelin juuri käyntini jälkiä makuuhuoneessa, kun kauhukseni

kuulin ovea avattavan. Salamana välähti nyt vasta mielessäni tekemäni

typeryys, joka ei ollut enää korjattavissa: olin jättänyt avaimen oven

ulkopuolelle.

Ajatustakin nopeammin sukelsin sänkyjen alle. Sydämeni jyskytti

nopeasti, kun koetin kuunnella, kuka oli tulija. Oliko kenraali jo

palannut tai hänen Rebekkansa? Ei, se tuskin oli luultavaa, näin pian

se oli melkein mahdotonta.

Kuuntelin.

Viereisessä huoneessa liikehti joku, kuului pari lasin helähdystä,

tuolia siirrettiin, sitten hangattiin tasaisesti. Minulle selveni asia:

huoneeseen oli tullut siivoojatar. Hän puhdisti laseja, pyyhki tomua ja

paratkoon, kai lakaisi myös lattiaa. Kuulin, miten pehmeä harja liukui

lattialla viereisessä huoneessa ja muutaman hetken kuluttua,

ennenkuin olin ehtinyt mitään edes miettiä, sen vähemmin päättää,

pelastuksekseni, lähenivät askeleet. Siivoojatar oli tullut huoneeseen.

En pidä talousaskareista, mutta ei milloinkaan ennen eikä kai

jälkeenpäinkään ole tavallinen lattiaharja herättänyt minussa

epämiellyttävämpiä tunteita. Minä vuoroin hikosin, vuoroin kylmin

maatessani herrasväki Nagelkopfin vuoteitten alla, ja odotin sydän

kylmänä, milloin pehmeä harja sattuisi minuun, siivoojatar keksisi

miehenroikaleen sängyn alta, kiljaisisi ja sitten säntäisi huoneesta,

tullakseen parin hetken kuluttua takaisin kokonaisen armeijan kanssa,

mikä armeija epäilemättä silmänräpäystäkään julistaisi minut

murtovarkaaksi ja menettelisi sen mukaan, seurauksin, joita en

uskaltanut käydä aavistelemaan.

Siivoojatar lakaisi huonetta ja harja kiiti lattialla. Odotus tuntui

suorastaan piinalliselta, mutta en uskaltanut oikein hengittääkään.

Odotin hetkestä hetkeen, että vuodepeitot nostettaisiin ylös ja nainen

työntäisi harjansa vuoteen alle.

Huomasin, että olin uskonut liian hyvää ihmisistä. Siivoojatar, jonka

työtä ei kukaan ollut tarkastamassa, jolla oli vielä monta huonetta

siistittävänä, ei ollut turhantarkka: hän ei kohottanut vuodepeittoja

eikä kertaakaan pistänyt harjaansa vuoteitten alle. Hän siivosi toisin

sanoen anteeksiantamattoman leväperäisesti huoneen, mutta minä kiitin

sallimusta ja bolshevismia ja yleistä rappeutuneisuutta, jotka olivat

tämän saksalaisessa hotellissa hieman epätavallisen ilmiön syinä.

Siivoojatar ei lakaissut vuoteitten alta ja minulla oli nyt

mahdollisuus pelastua.

Nainen viipyi kymmenen minuuttia huoneissa, vaikka aika minusta oli

tuntunut ainakin tunnilta. Sitten hän kokosi harjansa ja pyyhinriepunsa

ja vesisoikkonsa ja lähti. Kuulin oven kolahtavan kiinni hänen

jälkeensä.

Puoli minuuttia senjälkeen olin minäkin jo keskilattialla ja oikoilin

jäseniäni. Sitten hiivin ovelle, tartuin ovenripaan ja painoin. Se

myötäsi kyllä, mutta ovi ei avautunut.

Ovi oli lukossa eikä minulla ollut avainta. Siivoojatar oli tietenkin

luullut, huomatessaan avaimen ovessa, että se oli siihen unohdettu, ja

ottanut sen mukaansa jättääkseen ovenvartijalle.

Olin ollut aasi unohtaessani avaimen ja nyt olin lopullisesti ansassa,

vieläpä omassa valmistamassani. Paperi oli minulla kyllä, mutta itse en

päässyt minnekään.

Minua raivostutti, sitäkin enemmän, kun minun täytyi hiljaa ja kiltisti

niellä raivoni. Jos olisin saanut sitä hiukan purkaa, olisi ehkä ollut

helpompi olla, mutta näin ollen minua aivan tukehdutti.

Ja sitten minua alkoi peloittaa. Minut keksittäisiin. En voisi oloani

huoneessa mitenkään selittää, paljastamatta samalla koko seikkailuani.

Tietenkin, loppujen lopuksihan minulla kyllä olisi oikeus puolellani,

mutta ennenkuin oltaisiin niin pitkällä, voisi kulua hukkaan kallista

aikaa ja vieläkin kalliimpaa kesälomaani. Jos Laura olisi tietänyt

tilanteeni, olisin varmasti saanut naapurilehdestä lukea kuvitetun

kertomuksen, värikkään ja huvittavan, itsestäni ja seikkailustani

lattiaharjan lähettyvillä.

Oli myöskin toisenlainen mahdollisuus: kenraali voisi, jos hän katsoisi

sen tarpeelliseksi -- ja olisin luullut, että hän olisi ymmärtänyt

tilanteen muuttuneen hänellekin hyvin vakavaksi -- käyttää

omankädenoikeutta minua kohtaan. Millä minä voisin puolustautua?

Minulla oli vain puukko. Jos jollakin vastustajistani olisi ampuma-ase,

olisin avuton. He voisivat ampua minut kuin jäniksen ja selittää

murtovarkaaksi.

Minulla ei ollut mitään halua erota sittenkään tästä elämästä, ei

ainakaan niin kurjissa, jos kohta romanttisissakin, olosuhteissa. Tosin

osani elämästä ei ollut lihavimpia eikä ihanimpia, mutta tarpeeksi

maukas minulle kuitenkin. Kävin läpi kaikki mielentilat, synkimmästä

apaattisesta pessimismistä aina riehuvimpaan, epätoivoisimpaan

aktiivisuuteen, väliin päätin alistua kohtalooni, väliin taistella

vastaan, odottaa oven luona, kunnes joku avaisi, hyökätä esiin ja

sysätä sen tai ne syrjään ja paeta mistään välittämättä.

Oloni alkoi tässä pakollisessa vankeudessa käydä sietämättömäksi.

Tunsin nälkää enkä voinut sitä tyydyttää muuten kuin varovaisesti vettä

juomalla, tupakantuska oli kauhein, mutta en uskaltanut tupakoida,

ennenkuin hyvin varovaisesti, joka hetki peläten ja varoen, muistaen

koulunaikuisen tempun, avasin uuninpellit ja suuluukun ja asetuin

kyyrysilläni sen eteen tupakoimaan.

Katsoin kelloa. Se lähenteli puolta yhtä. Olin ollut jo toista tuntia

huoneessa.

Punnitsin lukemattomia keinoja, mutta kaikki olivat mahdottomia. Ovea

ei maksanut vaivaa yrittääkään avata, ikkuna oli liian korkealla, jotta

olisin uskaltanut hypätä, eikä ulkoseinällä ollut ränniäkään, jota

pitkin olisi voinut laskeutua maahan.

Heitin vihdoin perinpohjin kyllästyneenä miettimiset sikseen ja

vetäydyin turvapaikkaani vuoteitten alle, koettaen tehdä oloni niin

mukavaksi kuin paljas kova lattia sen suinkin salli. Huone oli

kohtalaisen lämmin ja minua, huolimatta jännityksestä ja pelosta, alkoi

jo raukaista vähitellen, suljin silmäni ja luulen, että nukahdin, ja

nukahdinkin aivan perinpohjaisesti, sillä kello oli jo yli kaksi, kun

vihdoin heräsin.

Heräsinkin hyvään aikaan, sillä tuskin olin ennättänyt vilkaista

kelloani, kun kuulin avainta kierrettävän lukossa. Unisuus oli kuin

poispuhallettu.

Ovi avattiin ja huoneeseen astui kaksi henkilöä. Minulle oli heti

selvä, että tulijat olivat kenraali Amos Aron Nagelkopf ja hänen

aviopuolisonsa Rebekka.

He olivat luultavastikin kohdanneet toisensa Helan niemellä.

Minun ei tarvinnut olla hetkeäkään kaikesta tästä epätietoinen.

Rebekka-rouva poisti tämän epätietoisuuden niin selvästi ja samalla

äänekkäästi, että lievemmin kuollutkin olisi kuullut, uskonut ja

tajunnut kaiken. Rebekka-rouva oli n.s. myrskytuulella, kaikki hänessä

kuohui ja kohisi ja melusi, hän ei tuntunut olevan tyytyväinen tuolien

järjestykseen koska ne kolisivat pitkin lattiaa, päivävarjo kuului

lentävän nurkkaan, Rebekka-rouva otti askeleita, joista huone vapisi ja

alakerran asukkaat varmasti luulivat jotakin vakavampaakin olevan

tulossa, ja koko ajan hän puhui, huusi, kirkui, nauroi, itki huutaen ja

huusi nauraen, samaan aikaan kuin hänen ylhäisyytensä armeijaton

kenraali Amos Aron Nagelkopf teki heikkoja, suorastaan avuttoman

heikkoja yrityksiä tyynnyttää tätä n.s. perhemyrskyä, koettaen puhua

hiljaisesti ja lempeästi, ja minä luulin jo muutaman hetken, kun

Rebekka-rouva pysähtyi, että rauha palaisi maahan, mutta huomasin

erehtyneeni, siliä Rebekka-rouva pysähtyi vain pakosta, ei

vakuutuksesta.

Hänen täytyi vetää henkeään.

Sillä aikaa kuin viereisessä huoneessa, johon ovi oli auki, raivosi

myrsky, makasin minä vuoteitten alla ja olisin nauranut sydämeni

pohjasta, ellen juuri olis maannut vuoteitten alla.

Rebekka-rouva pauhasi väsymättömällä voimalla ja minä sain täydellisen

selvityksen kenraali Nagelkopfin syntyperästä, asemasta, maallisesta

vaelluksesta sekä todennäköisestä osasta tämän maallisen elämän

jälkeen, eikä Rebekka-rouva todellakaan maalannut tätä osaa

ruusunhohtoisin värein, vaan niin mustin ja synkin, että selkäpiitäni

olisi kylmänyt, ellei huoneessa olisi alkanut tuntua kuumalta kaikesta

huolimatta.

"Mike shine olet tai mike shine luulet olevash? Mike shine olet ilman

minua? Mine olen rikash, entä shine? Lodzin juutalainen, köyhä

shaamari! Ja shine petät minua, kuljeshkelet kaikenlaishten kanssha. Et

shaa penniekään minulta, kun pappa kuolee, et shaa."

Ymmärsin, mistä Rebekka-rouvan valta, eikä vain valta, vaan suorastaan

ylivalta, johtui: hän oli rikas perijätär, kun taas kenraaliparka oli

köyhä, ja tätä heidän suunnatonta eroaan koetti Rebekka-rouva parhaan

kykynsä, taitonsa ja etenkin voimansa mukaan teroittaa kevytmieliselle

aviopuolisolleen.

Kenraali koetti sanoa jonkun sanan, mutta hänen jokainen yrityksensä

tukahutettiin alkuunsa ja hänen täytyi, en voinut nähdä, mutta

kuvitella kyllä, istua kädet ristissä ja tyynesti odottaa myrskyn

lauhtumista joko leppymisen tai väsymisen muodossa. Minun tuli melkein

sääli häntä, sillä itsehän olin tämän kaiken järjestänyt. Ellen minä

olisi sekaantunut asiaan, olisi kenraali kaikessa rauhassa ja

viattomuudessa hakkaillut kaunista madame Pirardia ja tullut yhtä

rauhassa takaisin, eikä hänen olisi tarvinnut, miehen, jolla hetki

aikaisemmin oli ollut aikamoinen valta kansojen ja maitten kohtaloon,

alistua kuuntelemaan tätä liiankin kansantajuista ja vilkasta esitelmää

aviomiehen, etenkin köyhän, pienistä oikeuksista ja monista suurista

velvollisuuksista.

Puolisen tuntia pauhasi Rebekka-rouva heikentymättömällä voimalla ja

minun korvani alkoivat jo niin täydellisesti tottua hänen kirkuvaan

sopraanoonsa, että aioin uudelleen nukahtaa. Kenraali oli viisas mies,

sillä hän valitsi lopuksi oikean keinon: oli aivan hiljaa.

Se raivostutti ensin Rebekka-rouvan äärimmilleen, mutta hänenkin

voimansa uupuivat. Kukaan ei jaksa huutaa seinille ja kenraali tuntui

olevan kuin seinä.

Rebekka-rouva veti henkeään, murahteli hiukan päättäjäisiksi ja vaikeni

viimein kokonaan. Pari tuolia kolahti, askeleet kaikuivat, mutta

ilmeistä oli, että myrsky oli tyyntymässä.

"Mine lähden shyömään!" sanoi Rebekka-rouva ja samassa läjähti ulko-ovi

kiinni.

Kahden reportterin seikkailut: Seikkailuromaani · 第 4 / 13 段