vieressä. Laura ei aavistanutkaan, että moottoriseikkailullamme oli
tällainen vakavampi tausta. Minulla ei ollut mitään syytä hänelle sitä
myöskään ilmoittaa. Hän oli kilpailijani ja tiesin, että seikkailu
voisi minulle merkitä ratkaisevaa yliotetta kilpailussamme. Kuvittelin
jo ensiluokkaisia haastatteluja, merkkihenkilöitten tapaamisia ja
ennakkouutisia, joita saisin hankituksi Jozef Gurnickin suosituksilla.
Ohikiitävien autolyhtyjen ja katulamppujen valon sattuessa meihin
kiinnitti Laura ennen pitkää kuitenkin mieleni, melkein vastoin
tahtoani. Hän oli todella miellyttävä, ei kaunis, mutta
puoleensavetävä, reipas ja kodikas, ja ellei hänellä olisi ollut
sietämättömän terävää kieltä ja uppiniskaista luontoa, olisi hän ollut
ihastuttava matkakumppani. Erittelin juuri näitä vaikutteitani, kun
tunsin jonkun katseen sattuvan itseeni. Käänsin nopeasti pääni ja
ennätin tavoittaa katseen. Se oli Lauran, ja, ihme ja kumma, mutta
olisin voinut vannoa, että tuossa katseessa, minuunkin kohdistuneena,
oli hyväntahtoisuutta ja ystävällistä uteliaisuutta, ei mitään
viisastelua, nenäkästä ja pilkallista. Mutta samassa ilme myöskin
katosi ja Laura vajosi entiseen velttouteensa auton pehmeällä
takaistuimella.
Laura ihmetteli aamulla, kun alhaalla ruokailtuamme ilmoitin lähteväni
omille asioilleni muutamiksi tunneiksi. Näin, että hän oli äärettömän
utelias. Hän kai vainusi, että minulla oli jotakin kierroksessa
lehteäni varten. Minä en kuitenkaan selittänyt mitään, vaikka Laura
koetti olla myrkyllinenkin. Kadulle tultuani pysähdyin lähimpään
kulmaan, varmistuakseni, ettei Laura minua seuraisi. Sellainen veto
hänen puoleltaan ei suinkaan olisi ollut mahdottomuus. Hän oli kerran
aikaisemminkin sen jo tehnyt minulle Helsingissä. Kun häntä ei
kuitenkaan kuulunut, harppasin torin yli asemalle ja hetken kuluttua
olin paikallisjunassa matkalla Zoppotiin.
Minulla oli vielä aikaa yli puoli tuntia. Etsin itselleni mukavan
paikan, jossa itse olin näkymättömissä, mutta saatoin pitää silmällä
kasinon sisäänkäytävää. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa, vaan
päätin koettaa mahdollisuuden mukaan hyväkseni käyttää tarjoutuvaa
tilaisuutta ja toimia sen mukaan.
Yleisöä liikkui jo kohtalaisesti ja hietikolta kuului lasten iloinen
mekastus. Minun oli helppo pysyä piilossa, mutta ei ollenkaan yhtä
helppo tarkastaa tulijoita ja menijöitä. Jotenkin täsmälleen kello
kymmenen ilmestyivät kuitenkin odottamani näkyviin, pujahdin
suojapaikastani ja seurasin heitä, jättäen turvakseni melkoisen
juutalaisseurueen itseni ja seurattavieni väliin. He nousivat
rantakasinon parvekkeelle ja arvelin jo, että aikeeni oli mennyt
myttyyn. Avoimella parvekkeella en voisi päästä kuulomatkan päähän.
Mutta taaskin suosi minua onni. Kenraali ja madame eivät pysähtyneet
parvekkeelle, vaan jatkoivat matkaansa sisälle. Halki suuren salin
kulki kukin koristettu matalahko eroittava suojus, jonka molemmin
puolin oli pieniä kolmiseinäisiä komeroita pöytineen ja tuoleineen.
Ovelle ehtiessäni ennätin juuri nähdä kenraalin istuutuvan yhteen
sellaiseen. Hiivin nopeasti ja hiljaa lähemmäksi ja ääntä päästämättä
istuuduin suojustimen vastapäiselle puolelle komeroon. Saatoin kuulla
kaikki eikä minua huomattu ollenkaan. Hiljaisella äänellä tilasin
itselleni hiukan juotavaa ja asettauduin sitten kuuntelemaan. Se ei
suinkaan ollutkaan vaikeata, sillä kenraali käytti jotenkin rohkeasti
ääntään. Huomasin heti, että puheena oli eilinen seikkailu.
"Madame, viimeinen temppu ei ollut teiltä kauniisti tehty. Hypätä
mereen! Ajatelkaa, jos olisimme hukkuneet!"
"Mutta, hyvä kenraali, näinhän oli varmempaa. Jos olisimme suorittaneet
tempun Helan niemellä, olisi vaara ollut moninkertainen. Siellä on
puhelin ja mies olisi ehkä napattu kiinni ennenkuin ehti edes
veneellään maihin. Ja näin oli juttu myös paljon uskottavampi Gurnickin
mielestä. Hän tuskin osannee epäilläkään. Ja sitten, minusta oli
äärettömän hauskaa nähdä kaikkien pelästynyt, avuton ilme! Te olitte,
paras kenraali, suorastaan voittamattoman näköinen!"
Kenraali naurahti hieman väkinäisesti.
"Teissä on pirua, madame, ja rohkeutta enemmän kuin tarvitaankaan.
Kylpy oli epämiellyttävä, hiton epämiellyttävä, mutta nyt kelpaa kyllä
nauraa. En ole teille ollenkaan vihainen."
Madame huudahti hiukan iroonisesti. Minä kuuntelin ja olin kuulemaani
tyytyväinen. Otaksumani olivat olleet oikeita. Rosvous oli järjestetty
ja järjestetty varsin taitavasti. Siinä ilmennyt romanttinen rohkeus
haihdutti epäluulot ja ellen sattumalta olisi nähnyt kenraalin ja
venemiehen kohtausta, minä tuskin olisin itsekään kiinnittänyt asiaan
huomiota. En ole nero, kaukana siitä, mutta osaan kyllä joskus tehdä
huomioita, ja tieto, että huomioni ja päätelmäni olivat olleet oikeita,
tyydytti minua suuresti.
"Miten arvoisa rouvanne jaksaa?" kysyi madame ilakoivasti.
Kenraali mutisi jotakin vastaukseksi, mistä en saanut selvää, vaikka
olinkin varma, ettei kenraali ollut suinkaan tyytyväinen rakkaan
puolisonsa saapumiseen, tuskinpa yleensä koko avioliittoonkaan.
Madame nauroi.
"Alkaa olla jo aika lähteä Helaan, vielä kymmenen minuuttia, ja sitten
lähtee moottorivene."
"Minä uskallan paljon, madame, teidän kauniitten silmienne ja hauskan
seuranne takia", sanoi kenraali ja minä kuulin hänen nousevan. "Kello
kolme täytyy minun viimeistään olla hotellissa."
Kuulin, että heidän luokseen tuli tarjoilija, kenraali maksoi ja
molemmat poistuivat.
Punnitsin tilannetta. Olin ratkaissut, ketkä olivat rosvouksen
järjestäneet ja olisin saattanut, jos olisin tahtonut, turvautua
järjestysvallan apuun. Mutta se tuskin kannatti. Tämänluontoinen asia
oli hoidettava hiljaisuudessa, ainakin niinkauan kuin olimme
Danzigissa. Jos olisimme olleet Puolan alueella, olisi asianlaita ehkä
ollut toinen.
Mutta missä olivat rosvotut tavarat, ennenkaikkea puolalaisen
paperossikotelo? Kenraali ei ollut siitä maininnut sanaakaan. Olivatko
ne edelleenkin hänen apulaisellaan, venemiehellä, vai oliko kenraali
ottanut ne haltuunsa. En epäillyt, etteikö kenraali olisi ottanut jo
rahoja ja papereita, mutta viaton paperossikotelo olisi hyvinkin voinut
joutua vain palkkioksi venemiehelle, sellaiselle, joka voi sen helposti
muuttaa rahaksi.
Yllättäisinkö kenraalin ja kiristämällä pakoitttaisin hänet
ilmoittamaan tavarain kätköpaikan? Sellainen menettely oli mahdollinen,
jos kohta sekä uskallettu että vaikea. Missä saisin kenraalin tavatuksi
niin, ettei todistajia olisi, joten voisin vapaasti uhata häntä
väkivallallakin? Ja kauanko hän viipyisi Danzigissa? Ei, minun olisi
toimittava nopeasti. Mieleeni johtui, että ehkä voisin käyttää
hyväkseni hänen matkaansa. Ryhtyisinkö etsiskelemään venemiestä?
Toivoton työ niinkin suuressa kaupungissa kuin Danzig.
Entä jos? Niin, juuri niin oli tehtävä. Sitten voisin turvautua vaikka
kiristysmenettelyyn. Olin keksinyt keinon.
Maksoin, hyppäsin autoon ja olin puolessa tunnissa kaupungissa.
Riensin nopeasti puolalaisen huoneeseen. Monsieur Gurnicki istui
kirjoittamassa.
"Herran tähden, mitä uutta?" huudahti hän huoneeseen astuessani ja
hänen sinijuovaisista kasvoistaan näin selvästi, ettei hän yöllä ollut
paljoa nukkunut.
"Hyvää", vastasin lyhyesti ja kerroin sitten kohtaukseni, joka oli
vahvistanut päätelmäni oikeiksi. Puolalainen kuunteli jännittyneenä ja
hänen ilmeensä tuskallisuus katosi vähitellen.
"Madame, madame!" mutisi hän. "Ovela ja rohkea!"
Keskeytin hänen mietelmänsä.
"Onko teillä aikaa?" kysyin.
"Ei juuri. Kirjoitan parhaillani muutamia välttämättömän tärkeitä
kirjeitä. Mitä sitten?"
"Jättäkää nyt kirjeet rauhaan. Teidän on lähdettävä nyt Helan
niemelle."
"Mitä ihmettä?"
"Ei mitään ihmettä, vaan heti paikalla. Ja lähdettävä sinne madame
Nagelkopfin kanssa."
"Tuon Rebekan?"
Puolalainen näytti onnettomalta.
"Niin juuri. Minulla ei ole liioin halua eikä aikaa selittää kaikkea.
Mutta niin on teidän tehtävä. Ehdottomasti. Menette kohteliaasti hänen
luokseen visiitille. Kenraali ei ole kotona, kuten jo sanoin. Menette
siis hänen luokseen, keskustelette hetkisen ja pyydätte häntä sitten
kävelylle. Sitten ehdotatte pientä retkeä Helan niemelle. Tehän
tunnette madame Nagelkopfin jo ennestään?"
"Hiukan, mutta...."
"Ei mitään vastustusta. Muistakaa, että tässä on paljon kysymyksessä.
Voi käydä niin, että teillä takaisin tullessanne on paperi jo
pöydällänne."
Puolalainen vilkastui huomattavasti, ja, tekemättä enää vastaväitteitä,
alkoi viimeistellä pukeutumistaan. Odotin, kunnes hän oli valmis ja
lähdin sitten ulos. Menin vastapäisellä puolella katua olevaan
sikaarikauppaan ja ryhdyin ikkunan ääressä valikoimaan itselleni eri
laatuja. Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua astuivat hotellin ovesta
madame Nagelkopf räikeän viheriässä kesäpuvussa, muistuttaen elävästi
suunnatonta kaalinkupua, ja hänen rinnallaan puolalainen, joka näytti
päivänpaisteesta huolimatta surulliselta ja onnettomalta. Puolalainen
viittasi auton, he nousivat siihen ja minä olin saanut suunnitelmani
alulle. Naurahdin mielessäni, ajatellessani mahdollisuutta, että madame
Rebekka kohtaisi kenraalinsa Helan niemellä yhdessä sen toisen madamen
kanssa. Siitä varmasti syntyisi ikuistettavan arvoinen kohtaus.
En tahtonut kuitenkaan siekailla. Menin hotelliin ja ottaessani
ovenvartijan huoneessa olevalta taulukolta oman huoneeni avaimen,
pistin myöskin kenenkään huomaamatta kenraalin huoneen avaimen taskuuni
ja nousin rauhallisesti portaita ylös. Kenraalin huone oli kerrosta
alempana omaani. Käytävässä liikkui pari henkilöä. Pysähdyin
sytyttämään savukkeeni ja odotin, kunnes käytävä oli tyhjä, hiivin
ovelle, avasin sen ja pujahdin sisään.
Kenraalilla oli hallussaan kaksi huonetta, toinen seurustelu- ja toinen
makuuhuone. Päätin toimeenpanna omin luvin pienen kotitarkastuksen. Oli
mahdollista, että kenraali, vakuutettuna, ettei häntä kukaan epäillyt,
olisi tuonut varastetut tavarat huoneeseensa. Minun tehtäväni oli ottaa
selvä siitä.
Ryhdyin tutkimaan. Huoneessa oli suuri kirjoituspöytä, mutta huomasin
kaikkien laatikoitten olevan lukossa ja päätin toimituttaa sen
tutkimisen viimeiseksi. Etsin ensin kaikkialta muualta, tunnustelin
sohvan ja tuolit, tarkastelin verhojen takaa, tutkin kaapit, vuoteet,
pesuhyllyn, uunit, kukka-astiat, seinätapeetit, tullasin kaikki
matkalaukut, jotka olivat auki, mutta en löytänyt mitään. Tavarat
olivat joko lukitun kirjoituspöydän laatikossa tai parissa samoin
lukitussa matkalaukussa tai ei niitä ollut ollenkaan.
Alkoi tulla kuuma ja luonnollinen hermostumiseni lisäsi sitä. Päätin
kumminkin tutkia kirjoituspöytää. Koputtelin varovaisesti sitä eri
puolilta ja pääsin vihdoin ainakin yhdestä seikasta selville: suurin
osa laatikoista oli tyhjiä, ainoastaan parissa ylälaatikossa tuntui
olevan jotakin.
Minulla ei ollut tiirikkaa eikä kauhavalaisen puukkoni terä olisi
kestänyt tammista jykevää pöytää käsiteltäessä. Tarkastellessani ja
miettiessäni parhainta hyökkäysmenettelyä, sattuivat käteni pöydän alle
ja tunsin, että ainakin pari alalautaa oli höllässä. Ryömin pöydän alle
ja tutkin tarkemmin.
Aivan oikein: alalaudat liikkuivat ja mikä vielä tärkeämpää, ne eivät
olleet lujaa tammea, vaan jotakin paljon pehmeämpää ja kevyempää
puulajia. Vedin esille puukkoni ja aloin työskennellä pöydän alla.
Ellen olisi ollut niin kiihkoissani ja jännityksissä, olisin ehkä
hieman miettinyt tilannetta ja ihmetellyt, kuinka minä, joka tähän
saakka olin suurin piirtein katsoen vaeltanut nuhteettomasti lain ja
oikeuden puitteissa, nyt ilman muuta muutuin murtovarkaaksi, istuin
vieraassa kaupungissa vieraassa huoneessa ja kaikin voimin yritin
tunkeutua lukittuun laatikkoon. Tosin minulla oli epäilykseni, mutta en
voisi niitä edes todistaa, eivätkä ne missään tapauksessa oikeuttaneet
minua tällaiseen menettelyyn. Mutta minä en ajatellut, vaan koetin
puukkoani katkaisematta saada laudan luiskahtamaan kolostaan.
Viimein se onnistui. Laudan toinen pää oli irti. Pistin puukkoni
tuppeen ja vedin lautaa, niin että se kokonaan irtautui. Samalla putosi
lattialle joukko papereita ja useita esineitä.
Huudahdin heikosti: lattialla oli hujan hajan koko ryöstösaalis ja ensi
hetkessä näin, että joukossa oli myös komea hopeinen paperossikotelo
J.G.-monogrammeineen. Diplomaatin paperossikotelo. Sieppasin sen
käteeni ja kiihkoissani painoin taitavasti salattua ponninta. Sisäkuori
aukeni ja sen sisällä oli sievästi taitettuna paperi.
Kenraali ei ollut paperia siis huomannut. Avasin ja tarkastelin sen. Se
oli ranskankielinen, ja jo muutamista sanoista pääsin selville, että
paperi oli oikea. Tehtäväni oli onnistunut yli odotusten ja saatoin
olla varma suositusten saamisesta.
Tarkastelin muut esineet. Puolalaisen lompakko oli myös joukossa ja se
sisälsi vieläkin huomattavan rahasumman. En uskaltanut kuitenkaan ottaa
rahoja pois, sillä summa ei sinänsä Gurnickille mitään merkinnyt, mutta
sen katoaminen paljastaisi käyntini. Pistin kaikki esineet takaisin
laatikkoon tekemästäni reiästä, ainoastaan tuon paperin pidätin
itselleni ja sovitin laudan paikoilleen. Olin melkein varma, ettei
tekemääni kepposta niinkään helposti huomattaisi. Ellei kenraali ollut
vain tarkoin merkinnyt esineitten paikkoja laatikossa, ei hän huomaisi
mitään.
Viimeistelin juuri käyntini jälkiä makuuhuoneessa, kun kauhukseni
kuulin ovea avattavan. Salamana välähti nyt vasta mielessäni tekemäni
typeryys, joka ei ollut enää korjattavissa: olin jättänyt avaimen oven
ulkopuolelle.
Ajatustakin nopeammin sukelsin sänkyjen alle. Sydämeni jyskytti
nopeasti, kun koetin kuunnella, kuka oli tulija. Oliko kenraali jo
palannut tai hänen Rebekkansa? Ei, se tuskin oli luultavaa, näin pian
se oli melkein mahdotonta.
Kuuntelin.
Viereisessä huoneessa liikehti joku, kuului pari lasin helähdystä,
tuolia siirrettiin, sitten hangattiin tasaisesti. Minulle selveni asia:
huoneeseen oli tullut siivoojatar. Hän puhdisti laseja, pyyhki tomua ja
paratkoon, kai lakaisi myös lattiaa. Kuulin, miten pehmeä harja liukui
lattialla viereisessä huoneessa ja muutaman hetken kuluttua,
ennenkuin olin ehtinyt mitään edes miettiä, sen vähemmin päättää,
pelastuksekseni, lähenivät askeleet. Siivoojatar oli tullut huoneeseen.
En pidä talousaskareista, mutta ei milloinkaan ennen eikä kai
jälkeenpäinkään ole tavallinen lattiaharja herättänyt minussa
epämiellyttävämpiä tunteita. Minä vuoroin hikosin, vuoroin kylmin
maatessani herrasväki Nagelkopfin vuoteitten alla, ja odotin sydän
kylmänä, milloin pehmeä harja sattuisi minuun, siivoojatar keksisi
miehenroikaleen sängyn alta, kiljaisisi ja sitten säntäisi huoneesta,
tullakseen parin hetken kuluttua takaisin kokonaisen armeijan kanssa,
mikä armeija epäilemättä silmänräpäystäkään julistaisi minut
murtovarkaaksi ja menettelisi sen mukaan, seurauksin, joita en
uskaltanut käydä aavistelemaan.
Siivoojatar lakaisi huonetta ja harja kiiti lattialla. Odotus tuntui
suorastaan piinalliselta, mutta en uskaltanut oikein hengittääkään.
Odotin hetkestä hetkeen, että vuodepeitot nostettaisiin ylös ja nainen
työntäisi harjansa vuoteen alle.
Huomasin, että olin uskonut liian hyvää ihmisistä. Siivoojatar, jonka
työtä ei kukaan ollut tarkastamassa, jolla oli vielä monta huonetta
siistittävänä, ei ollut turhantarkka: hän ei kohottanut vuodepeittoja
eikä kertaakaan pistänyt harjaansa vuoteitten alle. Hän siivosi toisin
sanoen anteeksiantamattoman leväperäisesti huoneen, mutta minä kiitin
sallimusta ja bolshevismia ja yleistä rappeutuneisuutta, jotka olivat
tämän saksalaisessa hotellissa hieman epätavallisen ilmiön syinä.
Siivoojatar ei lakaissut vuoteitten alta ja minulla oli nyt
mahdollisuus pelastua.
Nainen viipyi kymmenen minuuttia huoneissa, vaikka aika minusta oli
tuntunut ainakin tunnilta. Sitten hän kokosi harjansa ja pyyhinriepunsa
ja vesisoikkonsa ja lähti. Kuulin oven kolahtavan kiinni hänen
jälkeensä.
Puoli minuuttia senjälkeen olin minäkin jo keskilattialla ja oikoilin
jäseniäni. Sitten hiivin ovelle, tartuin ovenripaan ja painoin. Se
myötäsi kyllä, mutta ovi ei avautunut.
Ovi oli lukossa eikä minulla ollut avainta. Siivoojatar oli tietenkin
luullut, huomatessaan avaimen ovessa, että se oli siihen unohdettu, ja
ottanut sen mukaansa jättääkseen ovenvartijalle.
Olin ollut aasi unohtaessani avaimen ja nyt olin lopullisesti ansassa,
vieläpä omassa valmistamassani. Paperi oli minulla kyllä, mutta itse en
päässyt minnekään.
Minua raivostutti, sitäkin enemmän, kun minun täytyi hiljaa ja kiltisti
niellä raivoni. Jos olisin saanut sitä hiukan purkaa, olisi ehkä ollut
helpompi olla, mutta näin ollen minua aivan tukehdutti.
Ja sitten minua alkoi peloittaa. Minut keksittäisiin. En voisi oloani
huoneessa mitenkään selittää, paljastamatta samalla koko seikkailuani.
Tietenkin, loppujen lopuksihan minulla kyllä olisi oikeus puolellani,
mutta ennenkuin oltaisiin niin pitkällä, voisi kulua hukkaan kallista
aikaa ja vieläkin kalliimpaa kesälomaani. Jos Laura olisi tietänyt
tilanteeni, olisin varmasti saanut naapurilehdestä lukea kuvitetun
kertomuksen, värikkään ja huvittavan, itsestäni ja seikkailustani
lattiaharjan lähettyvillä.
Oli myöskin toisenlainen mahdollisuus: kenraali voisi, jos hän katsoisi
sen tarpeelliseksi -- ja olisin luullut, että hän olisi ymmärtänyt
tilanteen muuttuneen hänellekin hyvin vakavaksi -- käyttää
omankädenoikeutta minua kohtaan. Millä minä voisin puolustautua?
Minulla oli vain puukko. Jos jollakin vastustajistani olisi ampuma-ase,
olisin avuton. He voisivat ampua minut kuin jäniksen ja selittää
murtovarkaaksi.
Minulla ei ollut mitään halua erota sittenkään tästä elämästä, ei
ainakaan niin kurjissa, jos kohta romanttisissakin, olosuhteissa. Tosin
osani elämästä ei ollut lihavimpia eikä ihanimpia, mutta tarpeeksi
maukas minulle kuitenkin. Kävin läpi kaikki mielentilat, synkimmästä
apaattisesta pessimismistä aina riehuvimpaan, epätoivoisimpaan
aktiivisuuteen, väliin päätin alistua kohtalooni, väliin taistella
vastaan, odottaa oven luona, kunnes joku avaisi, hyökätä esiin ja
sysätä sen tai ne syrjään ja paeta mistään välittämättä.
Oloni alkoi tässä pakollisessa vankeudessa käydä sietämättömäksi.
Tunsin nälkää enkä voinut sitä tyydyttää muuten kuin varovaisesti vettä
juomalla, tupakantuska oli kauhein, mutta en uskaltanut tupakoida,
ennenkuin hyvin varovaisesti, joka hetki peläten ja varoen, muistaen
koulunaikuisen tempun, avasin uuninpellit ja suuluukun ja asetuin
kyyrysilläni sen eteen tupakoimaan.
Katsoin kelloa. Se lähenteli puolta yhtä. Olin ollut jo toista tuntia
huoneessa.
Punnitsin lukemattomia keinoja, mutta kaikki olivat mahdottomia. Ovea
ei maksanut vaivaa yrittääkään avata, ikkuna oli liian korkealla, jotta
olisin uskaltanut hypätä, eikä ulkoseinällä ollut ränniäkään, jota
pitkin olisi voinut laskeutua maahan.
Heitin vihdoin perinpohjin kyllästyneenä miettimiset sikseen ja
vetäydyin turvapaikkaani vuoteitten alle, koettaen tehdä oloni niin
mukavaksi kuin paljas kova lattia sen suinkin salli. Huone oli
kohtalaisen lämmin ja minua, huolimatta jännityksestä ja pelosta, alkoi
jo raukaista vähitellen, suljin silmäni ja luulen, että nukahdin, ja
nukahdinkin aivan perinpohjaisesti, sillä kello oli jo yli kaksi, kun
vihdoin heräsin.
Heräsinkin hyvään aikaan, sillä tuskin olin ennättänyt vilkaista
kelloani, kun kuulin avainta kierrettävän lukossa. Unisuus oli kuin
poispuhallettu.
Ovi avattiin ja huoneeseen astui kaksi henkilöä. Minulle oli heti
selvä, että tulijat olivat kenraali Amos Aron Nagelkopf ja hänen
aviopuolisonsa Rebekka.
He olivat luultavastikin kohdanneet toisensa Helan niemellä.
Minun ei tarvinnut olla hetkeäkään kaikesta tästä epätietoinen.
Rebekka-rouva poisti tämän epätietoisuuden niin selvästi ja samalla
äänekkäästi, että lievemmin kuollutkin olisi kuullut, uskonut ja
tajunnut kaiken. Rebekka-rouva oli n.s. myrskytuulella, kaikki hänessä
kuohui ja kohisi ja melusi, hän ei tuntunut olevan tyytyväinen tuolien
järjestykseen koska ne kolisivat pitkin lattiaa, päivävarjo kuului
lentävän nurkkaan, Rebekka-rouva otti askeleita, joista huone vapisi ja
alakerran asukkaat varmasti luulivat jotakin vakavampaakin olevan
tulossa, ja koko ajan hän puhui, huusi, kirkui, nauroi, itki huutaen ja
huusi nauraen, samaan aikaan kuin hänen ylhäisyytensä armeijaton
kenraali Amos Aron Nagelkopf teki heikkoja, suorastaan avuttoman
heikkoja yrityksiä tyynnyttää tätä n.s. perhemyrskyä, koettaen puhua
hiljaisesti ja lempeästi, ja minä luulin jo muutaman hetken, kun
Rebekka-rouva pysähtyi, että rauha palaisi maahan, mutta huomasin
erehtyneeni, siliä Rebekka-rouva pysähtyi vain pakosta, ei
vakuutuksesta.
Hänen täytyi vetää henkeään.
Sillä aikaa kuin viereisessä huoneessa, johon ovi oli auki, raivosi
myrsky, makasin minä vuoteitten alla ja olisin nauranut sydämeni
pohjasta, ellen juuri olis maannut vuoteitten alla.
Rebekka-rouva pauhasi väsymättömällä voimalla ja minä sain täydellisen
selvityksen kenraali Nagelkopfin syntyperästä, asemasta, maallisesta
vaelluksesta sekä todennäköisestä osasta tämän maallisen elämän
jälkeen, eikä Rebekka-rouva todellakaan maalannut tätä osaa
ruusunhohtoisin värein, vaan niin mustin ja synkin, että selkäpiitäni
olisi kylmänyt, ellei huoneessa olisi alkanut tuntua kuumalta kaikesta
huolimatta.
"Mike shine olet tai mike shine luulet olevash? Mike shine olet ilman
minua? Mine olen rikash, entä shine? Lodzin juutalainen, köyhä
shaamari! Ja shine petät minua, kuljeshkelet kaikenlaishten kanssha. Et
shaa penniekään minulta, kun pappa kuolee, et shaa."
Ymmärsin, mistä Rebekka-rouvan valta, eikä vain valta, vaan suorastaan
ylivalta, johtui: hän oli rikas perijätär, kun taas kenraaliparka oli
köyhä, ja tätä heidän suunnatonta eroaan koetti Rebekka-rouva parhaan
kykynsä, taitonsa ja etenkin voimansa mukaan teroittaa kevytmieliselle
aviopuolisolleen.
Kenraali koetti sanoa jonkun sanan, mutta hänen jokainen yrityksensä
tukahutettiin alkuunsa ja hänen täytyi, en voinut nähdä, mutta
kuvitella kyllä, istua kädet ristissä ja tyynesti odottaa myrskyn
lauhtumista joko leppymisen tai väsymisen muodossa. Minun tuli melkein
sääli häntä, sillä itsehän olin tämän kaiken järjestänyt. Ellen minä
olisi sekaantunut asiaan, olisi kenraali kaikessa rauhassa ja
viattomuudessa hakkaillut kaunista madame Pirardia ja tullut yhtä
rauhassa takaisin, eikä hänen olisi tarvinnut, miehen, jolla hetki
aikaisemmin oli ollut aikamoinen valta kansojen ja maitten kohtaloon,
alistua kuuntelemaan tätä liiankin kansantajuista ja vilkasta esitelmää
aviomiehen, etenkin köyhän, pienistä oikeuksista ja monista suurista
velvollisuuksista.
Puolisen tuntia pauhasi Rebekka-rouva heikentymättömällä voimalla ja
minun korvani alkoivat jo niin täydellisesti tottua hänen kirkuvaan
sopraanoonsa, että aioin uudelleen nukahtaa. Kenraali oli viisas mies,
sillä hän valitsi lopuksi oikean keinon: oli aivan hiljaa.
Se raivostutti ensin Rebekka-rouvan äärimmilleen, mutta hänenkin
voimansa uupuivat. Kukaan ei jaksa huutaa seinille ja kenraali tuntui
olevan kuin seinä.
Rebekka-rouva veti henkeään, murahteli hiukan päättäjäisiksi ja vaikeni
viimein kokonaan. Pari tuolia kolahti, askeleet kaikuivat, mutta
ilmeistä oli, että myrsky oli tyyntymässä.
"Mine lähden shyömään!" sanoi Rebekka-rouva ja samassa läjähti ulko-ovi
kiinni.