liuskakivikattoineen ja vanhoine rakennuksineen, vaikka emme
ehtineetkään siihen tarkemmin tutustua. Painuimme uudelleen Itämerelle.
Tuuli kävi yhtä navakkana kuin ennenkin, meri loisti ja laineet
vaahtosivat ja, mikä pahinta, laiva alkoi jälleen keinua yhtä
epämiellyttävällä tavalla ja vähintäinkin yhtä epämiellyttävillä
seurauksilla. Ihminen voi yhtä ja toista, mutta tunnustan itseni
ainakin toistaiseksi kykenemättömäksi taistelemaan meritautia vastaan.
Sinne jäivät Itämeri ja laineet ja raitis tuuli ja hajahiuksinen Laura,
kun painuin alas kajuuttaan ja oikaisin itseni vuoteelle. Kiukutti,
mutta kiukku ei auttanut, ei vaikka Laura oli tehnyt voitavansa
pumpatakseen minut täyteen enemmän tai vähemmän valikoituja, mutta
aina yhtä sattuvia sukkeluuksia viikinkitaipumuksistani ja
merikarhuolemuksestani. Lauraan ei pysty mikään, hän oli yhtä
hyvätuulinen ja yhtä ärsyttävä Pillausta lähdettäessä kuin sinne
saavuttaessakin.
Oli jo ilta, kun Danzigin tornit piirtyivät taivaanrannalle, mutta
vasta kun olimme päässeet aallonmurtajan suojaan, kiipesin kannelle.
Danzig on maalauksellinen kaupunki, hansatuntu kaikkialla, ja
liukuessamme Neufahrwasseria pitkin, ohi idyllisen pienen
Weichselmunde-linnoituksen, särjettyjen rantapattereitten,
sukellusvenehylkyjen, loppumattomien varastomakasiinien ja kapeitten,
korkeitten talojen, tunsi siirtyvänsä keskiaikaan, jolloin ahkerat ja
ahneet saksat lastasivat korkeakokka-aluksensa suolalla ja kankailla ja
ryydeillä ja makealla mummalla ja purjehtivat pohjoiseen aina Viipurin
lahteen ja Pohjanlahden perukoille. Laura ehti tehdä lukemattomia
parannusehdotuksia hygieenisessä, kansantaloudellisessa ja ties missä
suhteessa, Edit tietenkin tutki jostakin saamaansa historiallista
opasta ja minä tyydyin vain yksinkertaisesti tarkkaamaan ja nauttimaan
silmien edessä aukeavaa ja alati muuttuvaa satama- ja rantakuvaa.
Freie Stadt Danzigin tulli- ja passitarkastus oli perinpohjainen,
akateemisen säntillinen saksalaiseen malliin, mutta selvittiin siitäkin
ja ajettiin Frankfurter Hofiin. Laura yritti olla pilkallinen, mutta
pysyin lujana ja suoriuduin nukkumaan, ja tällä kertaa oli Lauran
taivuttava, kun musikaalinen nainen myös ilmoitti noudattavansa
esimerkkiäni. Vasta aamupuolella vakuuttauduin siitä, etten keinunut
Itämerellä, vaan tukevassa hotellivuoteessa, ja aurinko oli korkealla,
kun viimeinkin laskeuduin ruokasaliin. Aterioimme -- sain vihdoinkin
kunnollista bieriä -- ja sitten Laura määräsi minut menemään konsulimme
luo järjestämään eräitä pieniä, aina kiusallisia, mutta välttämättömiä
muodollisuuksia. Sanoin, että määräsi, ja niin hän todellakin teki,
eikä minun ritarillisuuteni antanut minulle röyhkeyttä vastustaa.
Luulen, että Laura olisi kuitenkin ajatellut, jos olisi tietänyt, että
tämä käynti konsulin luona oli alkuna jonkunverran jännittävään ja
kaikkea muuta kuin lepoaikana soveliaaseen tapahtumasarjaan. Sillä
Laura ei ole seikkailunhaluinen, hän on sotainen rauhanrakkaudessaan,
ja vaikka ei pelkääkään hiirtä, niin pelkää hän kissoja ja etenkin
härkävasikoita. Edit ei pelkää mitään, mutta hän ei kai myöskään
milloinkaan -- vahingossakaan -- joudu sellaiseen tilanteeseen, että
olisi pakoitettu osoittamaan rohkeuttaan. Laura ei anna suurta arvoa
rohkeudelleni eikä vapaussodassa saamani risti ole kyennyt muuttamaan
hänen mielipiteitään. Hän viittaa vain niihin reservivänrikkeihin,
jotka ansaitsevat arvonsa makaamalla piilotettujen perunasäkkien päällä
kellareissa. Lähdin siis ulos.
Danzig on siisti kaupunki, niinkuin kaikki saksalaiset. Mutta siinä on
jotakin levotonta, väliaikaista, mikä ei sovellu yhteen kapeitten,
paikoin mutkikkaitten katujen, sammaltuneitten vanhojen rakennusten,
varjoisten holvikäytävien, juhlallisten historiallisten kirkkojen ja
sanalla sanoen sen viehättävän idyllisen museomaisen näön kanssa.
Uusi viini ei tunnu oikein sopivan vanhaan leiliin. Onhan Danzig
monessa suhteessa ihmeellisimpiä kaupunkeja maailmassa, kiitos
Versailles-rauhan rikkiviisaitten laatijain. Se on samannimisen valtion
pääkaupunki, valtion, joka ei ole valtio, eikä kaupunki, eikä
oikeastaan mitään. Varsinaista maaseutua kuuluu Danzigin valtioon juuri
senverran, että danzigilaiset perheenemännät saavat riittävästi
kotimaisia vihanneksia soppiinsa, ja siinä onkin kaikki. Danzig on kuin
juureton kukka, joka puolelta sitä ympäröi vieras valtakunta, raja on
melkein pyssynkantaman päässä joka puolella, ja rajan mukana tullit ja
sensellaiset. Danzigilla on hallussaan Weikselin suu, mutta muu
Weikseli kuuluu Puolalle, tulli- ja kuljetuskysymykset ovat hämäriä,
eikä Danzig voi elää kauttakulkuliikenteellä ja laivarahtauksella
niinkuin ennen, sen asetehtaat on rauhan vuoksi suljettu, kauppaa ei
voi käydä ja sanalla sanoen danzigilaiset saavat olla itsenäisiä miten
haluavat, mutta mitään kunniallista elinkeinoa he eivät voi harjoittaa.
Valtion suurin tulolähde onkin Zoppotin pelihelvetti, ja siellä
puolalaiset ja juutalaiset ja monet muut maksavat kyllä runsaat verot
valtiolle ja kaupungille. Danzig on ihanteellinen kaupunki
poliittiselle juonittelijalle, siellä kulkevat lukemattomat langat ja
valtaa pitävät saksalainen senaatti ja eduskunta presidentteineen,
puolalainen ylikomisario ja kansainliiton valtuutettu, puhumattakaan
siitä, että Saksan ja ympärysvaltain lähettiläillä ja edustajilla on
suuri vaikutusvalta kaupungin ja valtion asioihin.
Ajattelin tätä kaikkea katuja pitkin astellessani, kunnes, kuten jo
aikaisemmin mainittu, mieltäni ja huomiotani kiinnitti kenraali Amos
Aron Nagelkopf, jonka tosin en tiennyt olevan kenraalin, mutta joka
epäilemättä oli hyvin huvitettu pienestä tummasta herrasmiehestä, joka
juuri oli poikennut Suomen konsulaattiin. En osannut aavistaa tällä
kohtauksella olevan mitään merkitystä, yhtä vähän kuin sitäkään, mitä
suunnitelmia iloinen ja vilkas Amos Aron hautoi tunnustetusti
terävähkössä päässään.
Nousin muutamia portaita ja soitin. Palvelija avasi ja kysymykseeni
konsulista vastasi hän myöntävästi. Tunsin konsulin persoonallisesti ja
tervehdys oli molemminpuolin sekä iloinen että sydämellinen. Konsulin
huoneessa oli äsken kadulla näkemäni herra. Konsuli esitti.
"Toimittaja Haapala Helsingistä -- herra Gurnicki Varsovasta."
Ahaa, mies oli siis puolalainen. Kumarsin kohteliaasti, mutta tunsin
itseni auttamattoman kömpelöksi vilkaistuani vieraan kumarrusta, joka
oli niin moitteettoman notkea ja sulava, ettei sirompaa kai olisi voitu
vaatia "aurinkokuninkaankaan" hovissa seremoniamestariltakaan.
Konsuli keskusteli monsieur Gurnickin kanssa hetkisen, minkä jälkeen
puolalainen uudisti kumarruksensa ja lähti.
"Siinä on vaikutusvaltainen mies", lausui konsuli oven sulkeuduttua.
"Niinkö", virkahdin ja siirryin huomaamattani ikkunan viereen. Kenraali
Nagelkopf oli edelleen vastapäisellä puolella odottamassa. Puolalainen
meni yli kadun ja samassa kenraalikin lähti liikkeelle, puolalainen
huomasi hänet, pysähtyi, he tervehtivät ja lähtivät jatkamaan matkaansa
yhdessä. Viittasin konsulille ja kysyin, tunsiko hän mahdollisesti
tuota toista.
"Se on jokin kenraali Nagelkopf, mikäli tiedän. Jos olisin diplomaatti,
pitäisin korvani auki ja suuni kiinni tuon miehen läsnäollessa."
Nyökkäsin päätäni ja kysyin tarkemmin puolalaisesta.
"Hän palvelee Puolan ulkoministeriössä ja tietää nähtävästi hyvin
paljon, vaikka ulkonaista asemaa ei miehellä olekaan juuri
minkäänlaista. Nyt hän otaksuttavasti puuhaa jotakin Varsovan
konferenssin valmistamiseksi."
* * * * *
Tapahtumat alkoivat kehittyä nopeasti ja johdonmukaisesti, ja ennenkuin
saatoin aavistakaan, olin niitten keskellä ja polttopisteessä.
Konsulin luota palattuani lähdimme kaikki kolme kävelemään kaupungille,
kunnes ehdotin konsulin neuvon mukaan matkaa Zoppotiin. Nousimme autoon
ja ennenpitkää kiidimme vinhaa vauhtia kaupungista, yli parin kapean
sillan, ohi keisari Wilhelm II:n perustaman komean teknillisen opiston
suuren lehtokujan viivasuoralle, sileälle ja leveälle tielle, jota
molemmin puolin reunusti ihana poppeli-, lehmus-, vaahtera- ja
pyökkipuisto. Raitiovaunut ja auto-omnibukset ponnistelivat samaan
suuntaan, joku yksityinen loistoauto viiletti nuolena ohitsemme, mutta
se ei häirinnyt nautintoamme, joka minustakin oli melkoinen, sillä
nopea vauhtimme esti Lauraa lausuilemasta tavanmukaisia tyhmyyksiään ja
pakoitti hänet äänettömänä joko ihailemaan tai olemaan ihailematta
puistomaisemaa.
Auto kääntyi sivutielle, jonka kahden puolen oli puutarhojen kätkemiä
kivisiä, liuskakattoisia ja yleensä saksalaistyylisiä huviloita
korkeine pensasaitoineen. Siellä täällä liehui lipputangossa Danzigin
punainen, kahden valkoristin ja kruunun koristama lippu. Auto
mutkitteli kapeilla kaduilla tai kujilla, pysähtyen viimein
kunnianarvoisan, vaaleanharmaan kivirakennuksen eteen, jonka arvasin
Oliwan tuomiokirkoksi. Astuimme kirkkoon. Se on vanha fransiskaanien
luostarin kirkko, selvää romaanista tyyliä, täynnä naivin hartaita
puuleikkauksia pyhästä historiasta, aatelisten kilpiä ja sukumerkkejä,
freskoja ja joitakin sotalippuja, valaistus samalla kertaa kirkas ja
tunnelmallinen. Laura käveli kirkossa sangen ennakkoluulottomasti, minä
tyydyin taaskin ihailemaan kokonaisvaikutusta ja yritin vaivuttautua
tunnelmaan, mutta Edit -- taaskin itselleen uskollisena -- kulki
kuvalta kuvalle ja vertasi niitä kirjaansa, luki siitä nimiä ja
vuosilukuja ja nautti omalla tavallaan historiasta.
Äkkiä tulvahti koko temppeli täyteen säveliä: urut olivat alkaneet
soida. Vaistomaisesti istuuduin penkkiin, hienoon, samettireunuksiseen
aatelispenkkiin. Edessäni näin pari surupukuista naista, jotka olivat
painaneet päänsä penkinnojaa vastaan. Urut soivat edelleen ja
väkisinkin niitten syvä ja harras sävelmä sekä kirkon hämärä tunnelma
tempasi minut mukaansa nauttimaan. Huomasin vasta hetken kuluttua, että
Laura istui vieressäni. Hänen silmänsä katsoivat jonnekin
kaukaisuuteen, niissä oli melkein uneksiva ja lempeä katse, ilme
sellainen, etten sentapaista milloinkaan ollut Laurassa huomannut,
siinä oli jotakin naisellista ja vienoa, jolle kansantalous ja
kovaääninen liberalismi olivat vieraita. Mielessäni välähti muuan
talvi-ilta siihen aikaan, jolloin olin vielä koulussa ja runoilin ja
olin hiukan pihkassa Lauraan, kuinka hänen ilmeensä kerran kirkon ohi
kuljettaessa, urkujen äänen tunkeutuessa ulos pehmeään talviseen
hämärään, muutamaksi hetkeksi oli muuttunut uneksivaksi eikä puoleen
tuntiin sanonut ainoatakaan kirpaisevaa sukkeluutta.
Istuimme molemmat ja kuuntelimme. Tyynesti, vienosti ja vaikuttavasti
kumpusivat säveleet näkymättömistä uruista, palavain kynttiläin heikko,
mutta huumaava aroomi tuntui sieraimissa ja silmät sulkeutuivat
puoleksi viihdyttävässä hämärässä.
"Kuinka kaunista!" kuiskasi Laura hiljaa, ja äänestä päättäen ei tässä
Laurassa ollut hituistakaan siitä, joka luki "Naisten Lehteä" ja
kansantaloutta. Otaksuin jo hetken, että Laurassakin oli joskus
herkkyyttä.
Jos Lauran mielenmuutos liekin ollut vilpitön ja aito, ei se ollut
ainakaan pitkäaikainen. Noustuamme jälleen autoon ja pysähdyttyämme
Kurhausin luona Zoppotissa, oli Laura taasen oma tavallinen itsensä.
Kylpyläelämä oli vilkkaimmillaan. Saksalaiset "mutterit" paimentelivat
lapsilaumojaan, juutalaiset liikemiehet pönäköine ja pyntättyine
Saaroineen ja Raakeleineen liikkuivat mahtavina ja tietoisina
lompakkonsa paksuudesta, pariisilaispukuisia puolattaria liukui ohi,
venäläisiä, englantilaisia ja ranskalaisia. Ulkoilmaravintolain
pikkupöytien ääressä istui iloisia seurueita, kaikkialla kuului puhetta
ja melua, kahvilaorkesterien säveleet sulautuivat maininkien kohuun ja
lapsiparvien riehakkaan mekastukseen. Laura aivan pursui huomautuksia,
ja tultuamme hietikolle, joka erehdyttävästi muistutti sunnuntaipäivää
jossakin neekerikylässä Atlannin rannalla Afrikassa, syventyi hän
hartaasti vertailemaan Rousseaun teoriaa luontoon palaamisesta ja sen
silminnähtävää soveltamista käytäntöön. Valkoisella, hienon hienolla
pehmeällä hietikolla makasi, istui ja käveli määrätön ihmispaljous,
lapsia, nuoria ja vanhoja, kaikkia sukupuolia ja kansallisuuksia,
kaikissa mahdollisissa ja etenkin mahdottomissa värivivahduksissa,
lapset laittelivat hiekkalinnoja, polskuttelivat vettä, ijäkkäät naiset
olivat kaivautuneet kuumaan hiekkaan tai loikoilivat uimakojuissa,
uimapukuiset nykyaikaiset Eevat, kirjavat kuin perhoset ja iloiset kuin
leivoset, kisailivat keikari-Aatamien kanssa hiekalla ja vedessä.
Hiekka hohti aurinkoa ja lämpöä, meri vihreänä ja sinisenä ja harmaana
tarmoa ja reippautta, ja kaiken yllä sädehti elämänilon ja -voiman
tunto.
Oi nainen! Kun mies vetää ylleen uimapuvun, riittää hänen mielestään
se, että se on uimiseen sovelias, mutta nainen, hän käyttää
uimapukuunsa kaikki huutavat ja kirkuvat värit, ruusukkeet ja
nauhakkeet, tekee itsestään milloin tarhapöllön, sammakon, kalan tai
meritähden, mutta aina myös naisen, joka ei hetkeksikään unohda, että
hänen tehtäväänsä kuuluu miehen valloittaminen ja kiehtominen.
Kuljimme rantaa pitkin ja tarkastelimme näkyä. Minulla oli
valokuvauskone mukanani ja näppäilin muutamia kuvia tilanteista ja
asennoista, joitten humoristisesta vaikuttavaisuudesta saattoi olla
varma. Viimeisen kuvan näpättyäni tarkastin hieman lähemmin
valokuvausintoni uhreja, ja tunsin äkkiä, että toinen, kookas ja
täyteläinen uimapukuinen mieshenkilö, joka makasi nojaten päätään aito
koketilta vaikuttavan ranskattaren polviin, oli kenraali Amos Aron
Nagelkopf. En tietänyt, että kenraalin mielentila oli vähässä ajassa
ihmeellisesti parantunut, en sitä, että erään suuriruhtinas Ivan
Ivanovitshin hotellilasku oli maksettu ja että kenraali veltosti
hiekalla lojuessaan ajatteli ovelaa temppua, joka takaisi hänelle taas
joksikin aikaa huolettoman olon ja elämän.
Illalla istuimme rantakasinon parvekkeella moniväristen lyhtyjen
valossa ja söimme illallista. Sivulla istui kenraali Amos Aron
Nagelkopf monsieur Gurnickin ja kahden hienosti puetun naisen kanssa,
joista toinen oli hietikolla istunut ranskatar. Jos olisin tuntenut,
olisin nähnyt lähelläni myöskin ent. salaneuvos Matvei Matvejevitshin,
joka uusin innoin ja heikentymättömin voimin oli taas käynyt käsiksi
velvollisuuteensa, illallisen syömiseen, ruokaillen tällä kertaa
yksin, sillä Ivan Ivanovitsh oli lähtenyt härnäämään onnetarta ja
roulette-pyörää.
Konsulilta olin saanut suositukset, Laura valehteli ikänsä vuotta
suuremmaksi ja runsaanlaisen pääsymaksun suoritettuamme nousimme kaikki
kolme pelihelvettiin leveitä, komeita marmoriportaita, joita peittivät
upottavat, pehmeät matot. Salit olivat yleisöä tulvillaan, kevyttä,
iloista ja huvittelevaa yleisöä, joka tahtoi osan matkakassastaan
käyttää tällä miellyttävällä tavalla tukeakseen Danzigin kaupungin
hieman sekavia raha-asioita.
Tietysti me pelasimme, Laura etupäässä. Olen aina ollut varma, että
pieni viehättävä kiusaus käytännössä kykenee kumoamaan vuorenvahvuiset
teoriat ja ainakin Lauraan nähden piti tämä paikkansa. Laura pelasi ja
menetti. Minä uskalsin jo koettaa leikilläni häntä hillitäkin,
muistuttaen hänen teorioistaan, mutta Laura puolustautui helposti.
"Olen täysi-ikäinen ja hallitsen vapaasti omaisuuttani."
Me pelasimme kaikki ja kaikki menetimme. Tosin pari kertaa voitimmekin,
mutta emme tietenkään malttaneet lakata, vaan yritimme edelleen, sillä
seurauksella, että katsoimme lopulta tulleemme kyllin verotetuiksi ja
poistuimme. Oli kaunis, tähtikirkas kesäyö, pimeämpi, paljon pimeämpi
kuin meillä pohjolassa, mutta Zoppot oli kuin tuikkiva valomeri,
kahviloitten ja ravintolain ja kesäteatterien lamput loistivat
kaikkialta, huvilat olivat valaistut ja teillä liukui autoja
häikäisevine lyhtyineen. Ilakoivia ihmisiä kulki ohi, nauru ja riemu
kaikui vapaana ja rohkeana hämärässä, kirjavalakkiset saksalaiset
ylioppilaat kuiskailivat aina vanhaa ja aina uutta Kätcheneilleen ja
venäläiskaunottaret jättivät ohimennessään jälkeensä huumaavan
hajuvesien tuoksun. Ilo oli välitöntä ja tarttuvaa ja minäkin sain
tartunnan, pujottauduin nopeasti Lauran ja Editin väliin, otin
kummankin käsivarren kainalooni ja hypähdin pari melkein tanssiaskelta.
Laura huudahti vilpittömästi kummastuneena, Edit tuntui hiukan
vastustelevan, mutta rauhoittui sitten kuitenkin. Ehdotin loppuillan
vietettäväksi operettiteatterissa ja ehdotukseeni suostuttiin. Oli jo
aamupuoli, kun vihdoinkin torkuimme auto-omnibuksen huojuvalla katolla
ja viilettelimme typötyhjää "suurta lehtokujaa" pitkin kaupunkiin ja
hotelliin.
Seuraavana iltana oli Zoppotissa kylpyläkarnevaalit ja "venetsialainen
ilta", ja matkaseurani tahtoi välttämättömästi olla niissä mukana.
Varustauduimme siis niihin, kun ensin olin Lauralta ottanut lupauksen,
että hän ei puhuisi halaistua sanaa teorioistaan koko aikana, minkä
lupauksen Laura myös hetken mietittyään antoikin. Kun aikaa oli vielä
runsaasti, päätimme ennen iltaa pistäytyä Helan niemelle, minkä
päätöksen myös toteutimme.
Etsiessämme rannalta sopivaa moottorivenettä, joka veisi meidät tuolle
Puolaan kuuluvalle niemelle, huomasin taas kenraali Nagelkopfin, joka
keskusteli erään rotevaluisen mustapintaisen purjevenemiehen kanssa
kylpylälaiturilla. Sovimme oman koneenkäyttäjämme ja perämiehemme
kanssa hinnasta, mikä meistä tuntui huimaavalta ja pakoitti minut
miettimään, millä tavoin saisin tyylini kehitetyksi yhä hiotummaksi ja
siis myös paremmin maksetuksi.
Meri oli melkein tyyni, moottori kulki nopeaan ja tasaisesti ja minä
nautin tästä merimatkasta yhtä paljon kuin olin Itämerta inhonnut
Libaun ja Danzigin välillä. Helan laiturin luona oli joukko somia
kalastajaveneitä ja pari moottoria sekä Puolan sotalaivastoon kuuluva
rannikkoristeilijä "Marsalkka Pilsudski". Laiturillaolijat kiinnittivät
huomioni äkkiä kokonaan. Ensimäinen, jonka huomasin, oli ilmetty,
täydessä puvussaan keikaroiva kasakkasotilas yrjönristeineen ja
pystylakkeineen. Niin, Helan niemelle oli sijoitettu sotavankeja eikä
niillä tosiaankaan näyttänyt täällä olevan kovin ikävät oltavat. Kirkas
taivas, vihreä meri ja tuoksuva mäntymetsä takasivat terveellisen
ympäristön. Puolan hallitus piti huolen ruuasta ja juomasta, ja työn
teosta ei ollut taikaa, sillä sitä ei mikään mahti maailmassa saa
bolshevikia tekemään.
Helan kylä on idyllinen kalastajakylä, puhtaasti hollantilaisine,
nukkemaisine ja siisteine taloineen, joitten huoneet muistuttivat
laivakajuuttoja kaksiosaisine ovineen, vanhoine hienoine porsliineineen
ja hollantilaissukuisine asukkaineen, joista vanhat mummot valkoisine
tärkättyine päähineineen, nuoret tytöt pönkkähameineen ja meren
ruskettamat miehet merenvahapiippuineen johdattivat mielen kukkien ja
patojen maahan. Ihailimme kylää, kahlasimme upottavassa polttavassa
hiekassa ja nousimme vihdoin korkeaan tulikuumaan rautaiseen
majakkatorniin, mistä katse sai vapaasti kiitää rannattomalle
Itämerelle pohjoisessa ja yli Danzigin, Zoppotin ja kuin
kirjavatilkkuisen maaseudun viljelyksineen ja puutarhoineen. Tätä
niemeä ja sen nokassa sijaitsevaa kaupunkia olivat ruotsalaiset
sotalaivat aikoinaan pommittaneet ja sitten kaupungin kokonaan
hävittäneet, mutta hollantilainen siirtolaisasutus säilyi kaikesta
huolimatta, Helan kaupunki muuttui Helan kyläksi ja matkailija tuntee
Zoppotista tullessaan siirtyneensä ajassa ja elämässä vuosisatoja
taaksepäin.
Meille tuli nälkä ja saimme kuin saimmekin, kiitos Lauran silmien
vaikutuksen muutaman talon riuskaan nuoreen isäntään ja minun
kohteliaan kumarrukseni saman talon todella ihastuttavalle tyttärelle,
nauttia ateriamme tuollaisessa talossa, syödä porsliinilautasilta,
jotka olisivat ihastuttaneet ketä antikviteettikeräilijää tai
taiteentuntijaa tahansa. Keskustelu oli vilkasta, jos kohta ei
milloinkaan voinut olla varma siitä, miten omat sanat ymmärrettiin tai
mitä toisen sanat itse asiassa merkitsivät. Käyttelimme tarkkaan kaiken
taitomme saksan-, venäjän- ja ruotsinkielissä, ja koettelimme arvailla
isäntäväkemme puheesta, mihin kieleen mikäkin sana kuului. Mutta
iloisia me olimme ja se olikin pääasia.
Hämärsi jo tuntuvasti, kun vihdoin lähdimme kuivalta, mäntypihkaiselta
niemeltä ja nousimme moottoriin. Saapuisimme juuri kreivin aikaan
karnevaaleihin. Laura jutteli, Edit lauloi hillitysti ja minä katselin
tummaa hämärtyvää merta, kunnes äkkiä kaikki kuulimme -- olimme silloin
muutaman kilometrin päässä rannasta -- vedestä hätähuutoja, naurua ja
polskuttelua. Pysäytimme moottorin ja kuuntelimme. Aivan oikein.
Apuun! Apuun!
Jokin huviseurue kai oli kärsinyt haaksirikon. Käänsimme moottorin
ääntä kohti.
Kieltämättä kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi pientä jännitystä. Hän
oli ryhtymässä nyt tekoon, jollaiseen hän ei ollut tottunut, mutta
muutakaan neuvoa ei ollut. Sitä hän mietti loikoillessaan edellisenä
päivänä hietikolla, sitä hän oli miettinyt yöllä.
Hitto sittenkin, Jozef Gurnicki ei ollut helposti käsiteltävissä.
Kenraali oli kyllä tehnyt pienen kaupan, myynyt pari pientä
diplomaattista tietoa ja saanut niistä maksun, mikä riitti Ivan
Ivanovitshin hotellilaskuun, Matvei Matvejevitshin säännöllisen
ruokajärjestyksen ylläpitoon y.m.s. vähäpätöiseen, mutta kenraali
Nagelkopf tarvitsi rahaa, hän tarvitsi paljon rahaa ja hänen täytyi
sitä tavalla tai toisella saada. Hän oli keskustellut Heloisen --
tahtoo sanoa madame Pirardin kanssa suunnitelmasta ja saanut sen
järjestykseen. Jozef Gurnickilla oli rahaa, hän oli rikas eikä pieni
suonenisku häntä nujertaisi. Sitäpaitsi hänellä saattoi olla papereita,
mitkä ehkä olivat kultaakin kalliimpia. Hm, täytyi uskaltaa, ja
kenraali Amos Aron Nagelkopf esitti Jozef Gurnickille madame Heloise
Pirardin ja tämän ystävättären, mademoiselle Olga Volkovskajan ja he
viettivät illan yhdessä.
Seuraavana iltana he lähtivät purjehtimaan. Tuuli oli kohtalainen, vene
kiiti kevyenä ja madame Pirard ja mademoiselle Volkovskaja juttelivat
kevyesti ja viehättävästi kohteliaan Jozef Gurnickin kanssa, kenraali
Amos Aron Nagelkopfin nojatessa veneen laitaan ja poltellessa sikaaria.
Rotevaluinen ja mustapintainen venemies istui perässä ja hoiteli
purjeita ja peräsintä.
Jozef Gurnicki ei aavistanut mitään, eikä kenraalikaan, vaikka
aavistikin jotain, olisi voinut aavistaa sitä, mikä seurasi. Ei, mutta
madame Pirardin silmien välkkeestä olisi ehkä voinut jotakin päätellä,
samoinkuin hänen ja mademoiselle Volkovskajan puvuista, jotka olivat
keveitä ja utuisia kuin unelma, vanhaa koulutyttötermiä käyttääksemme.
Molemmat viehättävät naiset muistuttivat kuivalle vedettyjä
vedenneitoja ja somat uimamyssyt sitoivat heidän kiharansa. Jos Jozef
Gurnicki olisi ollut varsinainen salapoliisi, hän ehkä olisi ruvennut
epäilemään heidän todellakin enemmän uima- kuin iltapäiväpukua
muistuttavaa vaatetustaan, heidän jalkineitaan, jotka eivät painaneet
untuvaa enemmän ja heidän koko olennossaan ilmenevää iloisen
hermostunutta odotusta.
Jozef Gurnicki, Puolan ulkoministeriön vaikutusvaltainen virkamies,
rikas tehtailija ja maailmanmies, kuunteli juuri kohteliaasti hymyillen
madame Pirardin esitelmää Pariisista ja katseli hänen vienosti
ruskettunutta kaulaansa, kun perältä kajahti tuikea ja raaka ääni:
"Kädet ylös, arvoisa herrasväki!" Jozef Gurnicki ei uskonut korviaan,
mutta silmiään hän uskoi, nähdessään metrin päässä isokokoisen
revolverinpiipun ammottavan pahaenteisen onttona rotevaluisen ja
mustapintaisen venemiehen kädessä. Kenraali oli jo nostanut kätensä,
molemmat naiset, naisellisesti huudahtaen, nostivat myös, ja Jozef
Gurnicki ei siekaillut noudattaessaan heidän hyvää esimerkkiään. Koska
kenraalikin antautui, ei vastarinnasta kai ollut toivoa. Merenpinta oli
tyhjä, purjeita näkyi, mutta ne olivat kaukana, kun taas
revolverinpiippu oli epämiellyttävän lähellä.