Kenraalin roteva olemus uhkui hyvinvointia, silmissä oli ala

Produced by Tapio Riikonen

KAHDEN REPORTTERIN SEIKKAILUT

Seikkailuromaani

Kirj.

OLLI KARILA

Jyväskylässä,

K. J. Gummerus Oy,

1922.

ENSIMÄINEN OSA.

Pelisaleissa kävi kuin maininkien vaimeneva kohina. Vihreäfrakkiset

virkailijat liukuivat ihmisjoukossa ja suhisevin äänin muistuttivat,

että rahan ja intohimon pyhätössä täytyi olla hiljaa. Säihkyvien

sähkökruunujen valossa loistivat kirjavaväriset marmoriseinät

korinttilaisine pylväineen, kuvapatsaineen ja korkokuvineen, parketti

kumisi satojen hillittyjen askelten ääntä, ja vihreäverkaisilla

pöydillä liukuivat norsunluiset ja paperiset pelimarkat äänettömästi.

Roulette pyöri, boule pyöri, poule royale pyöri, ja baccaraat-pöytien

ääressä lentelivät kortit croupierin ilmiömäisen taitavan käden

heitteleminä. Ihmisjoukko aaltoili, tungeskeli pöytien äärellä, pelasi,

tarkkasi, odotti ja toivoi, toivoi rouletten neulan pysähtyvän heidän

numeronsa kohdalle, toivoi korttien silmien täyttävän heidän

toivomuksensa. Vanhat ja nuoret, elämäniloiset liikemiehet, huolettomat

upseerit, nauravat huvimatkailijat, ijäkkäät, sairaaloisen kiihkeät

naiset oli pelihimo vallannut, se jännitti heidän katseitaan, se

saattoi heidän silmänsä kuumeisesti loistamaan, ja pelimarkkoja

hermostuneesti hypistellen he tarkkasivat hengitystään pidätellen

roulette-pyörän vinhaa vauhtia. Outo, kuumeinen ja kiihkeä ilmapiiri

vaikutti kaikkiin, se pani käden vavahtelemaan, se punastutti ja

kalvistutti kasvot, ja joskus puhkesi tappion katkeruus tai voiton

riemu hillittyyn huudahdukseen. Mutta kaiken yllä vakavina, kylminä ja

välinpitämättöminä istuivat tarkastajat korkeissa nojatuoleissaan ja

ylimielisin silmäyksin kuin mammonan kuvat tarkastelivat jalkojensa

juurella kiihkoilevaa laumaa.

Suuriruhtinas Ivan Ivanovitsh istui roulette-pöydän ääressä ja pelasi.

Ja hävisi. Mutta pelasi kaikesta huolimatta. Hänen ystävänsä Matvei

Matvejevitsh seisoi hänen tuolinsa takana ja katsoi hänen peliään, ja

täytyisi valehdella, jos väittäisi hänen olleen tyytyväisen näkemäänsä.

Päinvastoin. Matvei Matvejevitsh kiroili, ei ääneen, sillä sitä hän ei

uskaltanut tehdä, ei pelihelvetin sääntöjen eikä suuriruhtinaan

läsnäolon takia, mutta sisimmässään hän kiroili kahta voimakkaammin.

Hän tunsi mielestään oikeutettua suuttumusta Ivan Ivanovitshin

pelihimon takia. Olisi liikaa vaadittu, jos hän suorastaan

periaatteellisesti olisi ollut pelaamista vastustavalla ja

tuomitsevalla kannalla. Ei, mutta hän oli tilanneihminen, ja tietäen

sen, että suuriruhtinaan koko irtain omaisuus -- ja muunlaista

omaisuutta ei suuriruhtinaalla ollutkaan -- oli sijoitettu

pelimarkkoihin, mikä sijoitus ei näyttänyt takaavan pääomaakaan,

koroista puhumattakaan, ja tuntien, ettei hänellä olisi ollut mitään

maukasta illallista, puolta tusinaa bierseideleitä ja pullollista

unkarilaista viiniä vastaan, ent. todellinen salaneuvos Matvei

Matvejevitsh tunsi melkein siveellistä suuttumusta ruhtinaallista

ystäväänsä kohtaan.

Kun hän pari tuntia sitten oli Ivan Ivanovitshin kanssa lähtenyt

kävelemään, oli hänen mielessään kangastanut miellyttävä mahdollisuus

syödä kunnollinen illallinen rantakasinon parvekkeella. Mutta tuskin

oli suuriruhtinas nähnyt pelisalien tulien loistavan puutarhaan, kun

Matvei Matvejevitshin tuulentuvat oli kylmä todellisuus särkenyt. Jos

ruhtinas olisi voittanut, olisi Matvei Matvejevitsh ollut maailman

tyytyväisin ihminen, mutta kun hän hävisi, tunsi Matvei Matvejevitsh

katkeroituvansa ruhtinaita kohtaan yleensä ja Ivan Ivanovitshia vastaan

erikoisesti. Illallismahdollisuudet hupenivat hitaasti ja varmasti

croupierin veltosti haravoidessa pankkiin norsunluisia pelimarkkoja,

joitten joukossa oli aina myös suuriruhtinaan osuus.

Matvei Matvejevitshia väsytti seisominen, mutta hän ei kunnioituksesta

uskaltanut lähteä sivuhuoneeseen istumaan, särkyneet illallishaaveet

myllersivät hänen mieltään ja tietoisuus auttamattoman tyhjästä

lompakosta teki Matvei Matvejevitshista ehdottoman pessimistin.

Jonkinlaista tuskallista mielihyvää tuotti hänelle kuitenkin tunne

siitä, että hän oli marttyyri, että hän taisteli ja kärsi ruhtinaansa

puolesta, ja slaavilaisen alistuvaisesti hän paisutteli tuota

mieleenjohtumaa.

Matvei Matvejevitshin pulleahkot, hyväntahtoiset kasvot alkoivat

punoittaa, hänen lyhyet lihavat sormensa takertuivat lujemmin

tuolinnojaan ja pakostakin täytyi hänen vähänväliä vaihtaa jalkaa.

Ruhtinas pelasi häiriintymättömästi. Hän näytti unohtaneen kaiken muun

ja vajonneen kokonaan tarkkaamaan roulette-pyörän liikettä. Hänen

kalpeahkot kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja kyllästymistä, tummat

silmät olivat puoliummessa ja naisellinen käsi hypisteli pelimarkkoja.

Niin jatkui peli tuntikausia. Matvei Matvejevitsh tunsi vajoavansa

jonnekin syvälle ja kauas, hänen tajuntansa ohi livahti kuin varkain

iloisia, meluisia kuvia entisestä Pietarista laskiaisineen, Pariisista,

Rivieralta, tanssiaisista, päivällisistä, juhlista, paraateista, mutta

voimakkaimpana, kiihoittavimpana kalvoi hänen mieltään muisto mustasta,

suurirakeisesta kaviaarista, eräästä hänen mieliviinistään ja joistakin

muista samansuuntaisista pöytäiloista. Matvei Matvejevitsh huokasi

syvään, hänenkin maatilallaan oli nyt sanomalehtitietojen mukaan

perustettu kommunistinen osuusviljelys, jonka komisariona oli hänen

entinen sikopaimenensa.

Ja nyt hän oli täällä, kirotussa Danzigissa, yhdessä Ivan Ivanovitshin

kanssa, ja huokaili haihtuneen illallishaaveen takia...

Häikäisevä kirkkaus tulvahti pelisaliin, kun virkailija vetäsi raskaat

samettiset ikkunaverhot syrjään ja auringon sokaiseva valo pääsi

vapaasti sisään. Biljoonat tomuhiukkaset sädehtivät sen vuossa,

marmoripylväät kiilsivät lukemattomin värivivahduksin ja pöytien vihreä

verka aivankuin elostui. Oli jo aamu, pelisalin ilma oli raskasta ja

tukahuttavaa, sininen tupakansavu leijaili paksuina pilvinä ja croupier

ja tarkastaja istuivat valjuina ja väsyneinä istuimillaan.

Ivan Ivanovitsh pelasi vielä ja Matvei Matvejevitsh tajusi istuvansa

hänen vieressään. Roulette pyöri, mutta pysähtyi yhtä säännöllisesti

kuin aikaisemminkin aina väärälle numerolle, ja pelimarkat -- viimeiset

-- soluivat suuriruhtinaan käden ulottuvilta croupierin huostaan.

Matvei Matvejevitsh ei enää tajunnut ajan kulumista, hän tunsi

vastustamatonta, raivostuttavan voimakasta unen tarvetta, eikä mikään

mahti voinut pitää hänen silmiään avoinna.

Viimein ruhtinas nousi ja tuskin huomattava ilon ja tyytyväisyyden hymy

kirkasti croupierin kalpeat kasvot.

"Matvei Matvejevitsh, lähtekäämme aamiaiselle!"

Sanoilla oli ihmeellinen vaikutus ent. salaneuvokseen. Hän avasi

silmänsä ja jaksoi ne pitää auki, hän jaksoi nousta ylös ja seurata

ruhtinasta marmoriportaita alas ja sitten puutarhaan. Hm, lempo

vieköön, ruhtinas oli sittenkin voittanut, ja jos illallinen olikin

lopullisesti vaitiololla sivuutettu, ei aamiaista mitenkään sopinut

halveksia.

Ivan Ivanovitsh hengitti raikasta aamuilmaa ja haisteli mereltä

puhaltavaa tuulta.

"Matvei Matvejevitsh, mennään uimaan!"

Ent. salaneuvos katsoi hämmästyneenä ruhtinaaseen. Uimaan! Hän tunsi

kylmiä väreitä selässään. Tietysti se virkistäisi, mutta sittenkin --

näin aamulla! Mutta aamiaisen toivo oli kirkas ja voimakas, ja yhtäkkiä

tunsi Matvei Matvejevitsh ihmeellistä reippautta ja yrittäen suoristaa

hyllyvää ryhtiään hän ilmoitti suostuvansa.

Huh, hiekka oli kylmää, hiton kylmää, vesi suorastaan hirmuista, mutta

Matvei Matvejevitsh kahlasi urhoollisesti, kunnes vesi ulottui aivan

rintaan saakka. Hän heittäytyi veteen ja hänen onnistui todellakin

kastautua, lähtien sitten peräytymään innolla ja taitavuudella, mistä

vain venäläiset voivat peräytymisretkillään ylpeillä. Hän pukeutui

hämmästyttävän nopeasti ja jäi sitten hampaat kalisten odottamaan Ivan

Ivanovitshia, jolla ei ollut samanlaista kiirettä. Matvei Matvejevitsh

ajatteli -- eikä hän voinut mitään sille, että hänen ajatuksensa

kulkivat samaa rataa kuin riihtä puivan hevosen -- maukasta aamiaista

lämpimine annoksineen ja snapseineen.

Rantakasinon parveke oli tyhjä, kun he molemmat hätäilemättä ja

kiirehtimättä nousivat loivia portaita ylös. Tarjoilija, jonka kasvot

todistivat, ettei pistäytyminen meressä hänellekään tekisi pahaa,

riensi heidän luokseen, ja vanhan herkuttelijan hätäilemättömyydellä

Matvei Matvejevitsh syventyi tutkimaan annoslistaa, antoi määräyksensä

ja kiinnitti sitten huomionsa viinilistaan.

Neljännestunnin kuluttua, auringon alkaessa kohota yhä korkeammalle ja

saadessa vihertävän meren loistamaan valkoisine purjeineen ja liitävine

lokkeineen, kirkastui Matvei Matvejevitshinkin mieli hitaasti, mutta

varmasti, ja leikellessään kylmää siankyljystä kolmannen snapsin

painimeksi hän oli jo aivan loistavalla tuulella.

"Ivan Ivanovitsh", -- he käyttivät tätä korutonta puhuttelutapaa --

"luuletteko, että kenraalimme saa järjestetyksi konferenssin mielemme

mukaan. Totta puhuen, Ivan Ivanovitsh, minä en ole milloinkaan sietänyt

juutalaisia, en ollenkaan, mutta Amos Andrejevitsh on jonkinlainen

poikkeus säännöstä. Hän on liukas mies ja osaa kyllä yhtä ja toista.

Ja hän palvelee nyt hyvää asiaa. Voimat täytyy koota, sanon minä, ja

koota ne teidän, Ivan Ivanovitsh, nimen ja olennon ympärille. Ah,

Volga-maatushka!" huudahti Matvei Matvejevitsh hempeämielisesti kaataen

itselleen neljännen snapsin ja ajatellen Volgan sampien kaviaaria.

Ivan Ivanovitsh nyökkäsi vaieten. Hän ei mielellään puhunut

politiikkaa. Politiikka oli ikävää ja Ivan Ivanovitsh ei mitään niin

kammonnut kuin ikävää. Hänellä oli kyllä velvollisuuksia, hän tunsi ja

tunnusti, että täytyihän hänenkin tehdä jotakin pyhän Venäjän hyväksi,

mutta Ivan Ivanovitsh tunsi tehneensä tarpeeksi asettuessaan asioitten

johtoon, s.o. antaessaan muitten vapaasti toimia hänen puolestaan.

Niinkuin esimerkiksi Amos Andrejevitshin, jonka hän oli palkinnut

kenraalin arvolla ja nimittänyt sotaministeriksi valtakuntaan, jota

hänellä ei ollut, ja armeijaan, josta hän ei uskaltanut uneksiakaan.

Matvei Matvejevitsh söi. Hän kosti sen, ettei ollut syönyt illallista,

ja hänen vilpitön innostuksensa ja kiintymyksensä käsilläolevaan

tehtävään nostatti ymmärtävän hymyn suuriruhtinaan kasvoille. Matvei

Matvejevitsh ei sitä huomannut, ja vaikka olisi huomannutkin, ei olisi

pahastunut. Matvei Matvejevitsh oli ihminen, ja hän uskalsi myöskin

olla ja esiintyä ihmisenä.

Ateria loppui ja Matvei Matvejevitsh laski ruokaliinan pöydälle,

valitsi sikaarin ja sen sytytettyään nojautui tuolin selkään.

"Tämä Zoppot on sittenkin aika hauska paikka", totesi hän puhaltaen

valtavan savupilven.

Ruhtinas nyökäytti päätään.

"Se ei tosin vedä vertoja Rivieralle, mutta täälläkin voi sentään

ihminen elää säädyllisesti."

Ruhtinas nyökäytti taas päätään, mutta hänen mieltään askarrutti jokin

ajatus. Matvei Matvejevitshkin vaikeni ja jäi nauttimaan sikaarista,

autereisesta ilmasta, hivelevästä tuulesta, rannattomasta loistavasta

merestä ja yleisestä rauhallisuuden ja tyytyväisyyden tunteestaan.

Matvei Matvejevitsh tunsi taaskin muuttuvansa horjumattomaksi ja

jyrkäksi optimistiksi ja häntä jollakin tavoin kainostutti ajatus, että

yöllä oli ollut vajota pessimismiin.

"Lähdemmekö nukkumaan, Matvei Matvejevitsh?"

Ent. salaneuvoksella ei ollut mitään tätä ajatusta vastaan. Pieni uni

ei tekisi pahaa, ei ollenkaan. Sitten olisi taas illalla virkeämpi. Hän

ilmoitti myöntyvänsä.

"No niin, lähtekäämme sitten! Pidähän huolta laskusta!"

Jos sanoisimme, että Matvei Matvejevitsh tyrmistyi näistä sanoista,

kuvaisimme vain tuhannesosan voimalla sitä mielenliikutusta, mikä hänet

valtasi. Matvei Matvejevitshin pienet silmät jäykistyivät, hänen päänsä

asento jännittyi ja sikaari pysähtyi puolitiehen. Hän menetti hetkeksi

käsityskykynsä sekä tapahtuneesta että olletikin tapahtuvasta.

"Lasku!" änkytti hän vihdoin. "Lasku!"

Ivan Ivanovitsh katsoi häntä kummissaan, niinkuin hiukan

epämiellyttävää ja ikävystyttävää pilailua.

"Tietysti lasku! Onhan meidän maksettava aamiaisestamme."

Matvei Matvejevitsh tarttui etikkapulloon, mutta huomasi viime

hetkessä, ettei se sopisi hermojen rauhoituslääkkeeksi.

"Mutta paras Ivan Ivanovitsh, millä minä maksan laskun? Eihän minulla

ole rahaa ollenkaan."

Nyt vajosi Ivan Ivanovitsh takaisin istuimelleen, josta hän jo puoliksi

oli kohottautunut ja näytti todella harmistuneelta.

"Sinulla ei ole rahaa! Jätä nyt leikki pois! Eihän minulla ole yhtään

pfennigiä, menetin kaikki tuolla pelihelvetissä."

Majesteetillisesti kuin sankari antiikkisessa draamassa peitti Matvei

Matvejevitsh punoittavat kasvonsa lihavilla sormillaan ja nojautui

pöytää vastaan, pöytää, jonka valkoisella liinalla lepäsivät äsken niin

kiihoittavan aamiaisen surkeat tähteet.

Menettänyt!

Ja Matvei Matvejevitsh kun oli luullut, että Ivan Ivanovitsh oli

viimeisillä minuuteilla jotakin voittanut, voittanut ainakin kahden

aamiaisen hinnan. Raskaasti huoaten kohottautui Matvei Matvejevitsh

ylös ja katsoi ystäväänsä, jonka kasvot kuvastivat myös melkein kauhua.

He olivat ankkurissa, auttamattomasti ankkurissa, ei niinkuin ennen

Pietarissa ja Moskovassa ja Pariisissa, jolloin kaikki oli ollut vain

hauskaa ja jännittävää, jolloin hovimestari oli säteillyt kuin Saharan

keskipäivän aurinko, vaan proosallisen epäluuloisessa Danzigissa, jossa

tulitikkulaatikkokin täytyi maksaa käteisellä. Ja he, suuriruhtinas

Ivan Ivanovitsh, pyhän Venäjän tuleva tsaari, Puolan kuningas, Suomen

suuriruhtinas y.m. y.m. ja hän, Matvei Matvejevitsh, todellinen

salaneuvos! Se oli liian uskomatonta, ollakseen totta, mutta myöskin

liian totta, ollakseen uskomatonta.

"Ja nyt... ", aloitti Matvei Matvejevitsh.

"... mitä me teemme...", jatkoi suuriruhtinas.

"... pelastuaksemme kunnialla...", täydensi Matvei Matvejevitsh.

"... tästä hiton harmillisesta jutusta?" lopetti Ivan Ivanovitsh.

Molemmat miettivät.

"Rahaa ei meillä ole, ei täällä eikä kotona."

"Ei."

"Entäpä jos", ja Matvei Matvejevitsh alensi ääntään ja vilkaisi

torkkuvaan palvelijaan, joka oli heihin melkein selin, "entäpä jos

livistäisimme! Se olisi jännittävää! Tulisimme sitten toisen kerran ja

maksaisimme, jos tahtoisimme, vaikka luulenkin, että meitä on täällä

niin paljon nyletty, ettei olisi ollenkaan kohtuutonta että

tarjoaisivat meille vaivaisen aamiaisen."

Ivan Ivanovitsh pudisti päätään, mutta Matvei Matvejevitshin valtasi

jokin poikuusaikuinen puuska ja hän tarttui lujasti Ivan Ivanovitshin

käteen.

"Koettakaamme! Kukaan ei näe ja yritys onnistuu."

Ruhtinas epäröi, mutta taipui. Molemmat nousivat äärimmäisen hiljaa ja

alkoivat hiljaa hiipiä sivuportaita kohti, Matvei Matvejevitshin koko

ajan pitäessä tarkkaan silmällä tarjoilijaa, niin tarkkaan, että hän

jätti tarkastamatta kulkusuunnan, sillä seurauksella, että törmäsi

keveätä rautaista puutarhatuolia vastaan, se horjahti, Matvei

Matvejevitsh kurottautui epätoivoisesti sitä tavottamaan, jalka

liukahti, salaneuvos menetti tasapainonsa ja puutarhatuolin rämisevä ja

salaneuvoksen jysähtävä kaatuminen herättivät tarjoilijan, joka

hämmästyneenä katseli salaneuvoksen enemmän sammakkoa kuin salaneuvosta

muistuttavia, epätoivoisen arvokkaita yrityksiä päästä jaloilleen.

Pakoyritys oli auttamattomasti epäonnistunut. Mutta Matvei

Matvejevitsh, huolimatta kaatumisesta ja sen aiheuttamasta

hämmennyksestä, hallitsi hermonsa ja meni kylmäverisesti

sanomalehtihyllyn luo, valitsi itselleen pari lehteä ja palasi

arvokkaasti paikalleen, Ivan Ivanovitshin sanatonna seuratessa.

"Hyi hitto!" puuskutti salaneuvos sanomalehden takana. "Olipa käydä

hullusti. Mitä me nyt teemme?"

Oli todellakin helpompi kysyä kuin vastata. Ivan Ivanovitsh sai äkkiä

loistavan ajatuksen.

"Minä menen hakemaan kenraalimme Amos Andrejevitshin!"

Matvei Matvejevitshin kasvot kirkastuivat. Kenraali oli kyllä

juutalainen, mutta tilanne ei sallinut valikoida, kunhan vain

juutalaisella oli tarpeeksi rahaa. Ajatus oli loistava siltä kannalta,

mutta ei siltä, että Ivan Ivanovitsh lähtisi kenraalia hakemaan. Matvei

Matvejevitsh olisi paljon mieluummin itse uhrautunut, vaikka hänen

olemuksensa todistikin, että hän mahdollisuuden mukaan vältti

liikehtimistä. Ivan Ivanovitsh nyökkäsi keveästi ja poistui

arvokkaasti, tarjoilijan osaamatta edes aavistaa, mikä tarkoitus hänen

poistumisellaan oli.

Matvei Matvejevitsh istui ja katseli merelle. Sitten hän luki tai oli

lukevinaan. Ja poltti sikaareita, kunnes kurkkua alkoi kuivaa. Hän oli

varma siitä, että kenraalilla on rahaa ja siihen luottaen hän tilasi

joitakin olutseideleitä. Aurinko kiipesi yhä korkeammalle, vieraita

tuli ja meni, merenranta tarjosi kirjavan näyn kylpijöineen ja

uimakojuineen, helle alkoi tuntua, mutta Matvei Matvejevitsh istui yhtä

uskollisesti kuin edellisenä yönä oli seisonut. Hän onnitteli itseään,

että oli sittenkin valinnut hiukan paremman osan yöhön verrattuna,

sitten hän arveli, että Ivan Ivanovitsh voisi jo vallan hyvin

palatakin, sitten hän alkoi kursailematta haukotella, joi muutamia

seideleitä ja katsoi kelloaan. Kautta patriarkan parran, Ivan

Ivanovitsh oli viipynyt poissa kokonaista kuusi tuntia. Matvei

Matvejevitsh kirosi puoliääneen, hän tunsi kylmän väreitä selässään

sitä mahdollisuutta ajatellessaan, että Ivan Ivanovitshia oli jokin

onnettomuus kohdannut, ja ehti jo kirota ja manata nykyaikaiset

hirmunopeat kulkuneuvot, mutta alistui sitten kohtaloonsa, minkä

lieventämiseksi tilasi itselleen herkullisen päivällisen. Jos hän

joutuisi kiinni jatkuvasta petkutuksesta, niin petkutussumma voisi

haitatta olla hieman suurempikin. Emme voi sanoa, että Matvei

Matvejevitshin mieli olisi ollut loistava, mutta siitä huolimatta

päivällinen kyllä maistui, ja kulautettuaan voileipäruokien välillä

muutamia ryyppyjä, varmistui salaneuvos ihmeellisesti uskossaan siihen,

että pelastus oli vielä tuleva, muodossa tai toisessa. Ryhtyessään

käsiksi paistiin ajatteli Matvei Matvejevitsh kärsimyksen jalostavaa

vaikutusta ihmiseen ja huokasi, sillä hän oli mielestään jalostunut

jotenkin tarpeeksi, yöllä ja nyt ravintolassa istuessaan.

Salaneuvos olisi huudahtanut ääneen ilosta, ellei maukas kalkkunakukon

viipale olisi sattunut paraikaa olemaan suussa, sillä hän huomasi

vihdoinkin Ivan Ivanovitshin ja hänen kanssaan kenraalin ja

sotaministerin, monsieur Amos Aron Nagelkopfin. Molemmat lähestyivät

hänen pöytäänsä.

Ravintolassa oli runsaasti vieraita, mutta kukaan ei kiinnittänyt

huomiota kenraaliin. Ja kuitenkin hän olisi sen, olematta itserakas,

ansainnut. Paljon suuremmalla syyllä kuin joku Chaplin, joku

operettitähti tai kolmannen luokan diplomaatti. Sillä kenraali Amos

Aron Nagelkopf oli lajissaan ensimäinen ja ainokainen. Kukaan ei

tuntenut häntä, mutta hän tunsi kaikki, oli ollut kaikkialla ja tiesi

kaikki. Hän oli osoittanut ja moneen kertaan todistanut, etteivät edes

maailmansodan aikuiset kovennetut ja tiukennetut passi- ja

matkustusmääräykset, jotka tavallisilta kunniallisilta kuolevaisilta

ehkäisivät kaiken matkustuksen, mitään itse asiassa ja käytännössä

merkinneet, että parhaimpienkin poliisilaitosten osote- ja

henkilöllisyysosastot toimivat naurettavan huonosti, ja tämän kaiken

todistamiseksi hänen olisi tarvinnut ainoastaan mainita, että hän

venäläisten hyökätessä Karpaateille oleskeli Moskovassa; kun Bukarest

valloitettiin, oli hän ensimäisten joukkojen mukana kaupungissa

ja kun länsirintama alkoi horjua, istui hän tyynesti Pariisin

bulevardikahviloissa. Hän olisi ehkä saattanut kertoa yhtä ja toista

mielenkiintoistakin Kappin yrityksestä, Unkarin Kaarlen retkistä, hän

olisi jotakin tietänyt Fiumesta ja d'Annunziosta eikä myöskään kenraali

Zeligovskin politiikka hänelle olisi ollut mikään kysymysmerkki. Mutta

vaikka hän oli oleillut kaikkialla, ei häntä, niinkuin jo mainittiin,

kukaan tuntenut. Kukaan ei tietänyt, että tuhatsavupiippuinen Lodz oli

hänen kotikaupunkinsa, kukaan ei olisi osannut kertoa, miten hän tuli

jättäneeksi uskonveljensä, jotka sen kaduilla paimentelevat pieniä

hanhilaumoja tai myyskentelevät kolmasti käännettyjä ja viidesti

käytettyjä vaatteita, kuinka hän oli tullut ensin Varsovaan, sitten

Pietariin, Berliiniin, Pariisiin, kuinka Lodzin inhoittava löyhkä oli

hänelle enää kalpea ja valju muisto ja koko hänen entisyydestään

jäljellä vain rotunenä, musta tukka ja valkoiset hampaat sekä

sammumaton halu ja himo saada valtaa, voimaa ja rikkautta. Hän ei ollut

sotapäällikkö, ei valtiomies, ei taiteilija; hän oli liikemies,

tukkukauppias, mutta hän ei ostanut eikä myynyt, ei käytettyjä eikä

uusia vaatteita, ei hoidellut tehdasta, ei keinotellut valuutalla eikä

osakkeilla, vaan hän kauppasi politiikkaa, osti ja myi poliittisia

tosiasioita, diplomaattisia suunnitelmia ja asiakirjoja, periaatteenaan

todellinen liikeperiaate: kaikkia on palveltava. Ja hän olikin kaikkia

palvellut, keskusvaltoja ja ympärysvaltoja, puolueettomia maita,

bolsheviikkeja, uusia valtioita, valkoista rotua ja värillisiä rotuja.

Hänellä ei ollut ennakkoluuloja, hän vaati vain, että rahan tuli olla

oikeaa, ja jos sillä oli huonompi kurssi, niin sitä enemmän. Jos hän

olisi otaksunut, että maailma on tarpeeksi uudenaikainen ja rehellinen,

hän olisi avannut jossakin suuremmassa paikassa konttorin ja

maalauttanut sen kylttiin:

O.y. Politiikka.

Ostetaan ja myydään poliittisia asiakirjoja, suunnitelmia

ja mielipiteitä, hankitaan nopeaan ja kohtuullisin hinnoin

kaikkea alaan kuuluvaa tavaraa.

Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf tunsi aikansa ja sen ihmiset eikä

maalauttanut mitään kylttiä, eipä käyttänyt edes nimikilpeä eikä

millään tavalla tehnyt liikkeestään reklaamia.

Tapa, millä hän oli joutunut tekemisiin suuriruhtinas Ivan Ivanovitshin

kanssa, ansaitsisi oman selvityksensä, mutta siihen tuskin lienee

sittenkään syytä. Pääasia on, että monsieur Nagelkpof oli tyytyväinen

uuteen seuraansa, syistä, jotka ehkä voivat myöhemmin selvitä, ja että

taas Ivan Ivanovitsh oli tyytyväinen, sen todistaa parhaiten se seikka,

että hän oli tämän Israelin kansan jälkeläisen koroittanut kenraaliksi,

kylläkin ilman vastaavaa virkaa ja olletikin vastaavaa palkkaa, ja

nimittänyt hänet sotaministerikseen, mikä toimi ei sotilaallisesti

muodostunut kovinkaan rasittavaksi, sillä kahdesta, mitä sotaan

tarvitaan, nimittäin armeijasta ja vihollisesta, Ivan Ivanovitshilla

oli ainoastaan vihollinen. Mutta kenraali Amos Aron Nagelkopf oli

antanut niin monta hyvää neuvoa suuriruhtinaalle poliittisissa,

taloudellisissa ja käytännöllisissä kysymyksissä, että Ivan Ivanovitsh

ei ollenkaan epäillyt, etteikö kenraali pystyisi johtamaan myöskin

armeijaa, jos sellainen mistä ilmestyisi. Ivan Ivanovitshilla oli

käsitys, että sotapäällikkö tarvitsee hiukan taitoa ja runsaasti onnea,

ja hänest tuntui, niinkuin kenraali Amos Aron Nagelkopfilla ainakin

jälkimäistä olisi ollut riittävästi.

Kenraalin roteva olemus uhkui hyvinvointia, silmissä oli alati naurava

ilme ja suu oli harvoin, jos milloinkaan kiinni. Hänessä oli sulavuutta

ja arvokkuutta, oli velikultaa ja maailmanmiestä, mutta ennenkaikkea

liikemiestä, nopeata, taitavaa liikemiestä, minkä näki hänen käsiensä

liikkeistä, kun hän vähänväliä hieroi niitä vastakkain, hänen maireasta

hymystään ja vilkkuvista silmistään, jotka näyttivät arvostelevan

kaikkea sen mukaan, kuinka monta prosenttia voisi saada voittoa.

Kenraali ojensi kätensä Matvei Matvejevitshille.

"Te olette käynyt haihduttamaan ikäväänne päivällisellä! Olin oikeassa,

kun sanoin sen jo etukäteen Ivan Ivanovitshille. Teitä ei niin helposti

lannisteta."

Kenraali nauroi, Matvei Matvejevitsh, joka nyt vasta täysin tunsi

kalkkunakukkonsa maukkauden, nauroi myös ja Ivan Ivanovitshkin hymyili.

Jos Matvei Matvejevitsh luuli, että päivän epämiellyttävät yllätykset

supistuivat tähän, niin hän erehtyi hyvin ikävästi. Kun he kaikki

kolme, Matvei Matvejevitsh kylläisenä ja tyytyväisenä, Ivan Ivavovitsh

ikävystyneenä kuten aina ja kenraali Amos Aron Nagelkopf puheliaana ja

vilkkaana saapuivat kaupunkiin ja hotelliinsa tultuaan istahtivat

nojatuoleihin, aukeni ovi ja Saska, Ivan Ivanovitshin ja Matvei

Matvejevitshin kamaripalvelija, lähetti, henkivartija y.m. tuli

huoneeseen, teki yritteliään ja hyvää tahtoa mutta heikonpuoleista

kykyä todistavan hovikumarruksen ja ojensi tarjottimella, ei

hopeatarjottimella, sillä sellaista ei hotellissa ollut, vaan

tavallisella nikkelitarjottimella Ivan Ivanovitshille paperin.

"Teidän Majesteettinne, suvaitkaa vastaanottaa", Saska puhutteli aina

hovitapojen mukaisesti -- "lasku huoneista ja ruuasta. Se on maksettava

ennen klo 6:ta tänä iltana, uhalla, että Teidän Majesteettinne

häädetään huoneesta."

Saska kumarsi uudelleen ja liukui äänettömästi huoneesta. Sen taidon

hän oli oppinut ties mistä, ja se olikin hänen ainoita avujaan, ellei

ota lukuun hänen ehdottomasti tsaarivaltaisia periaatteitaan, jotka hän

oli imenyt henkeen ja vereen entiseltä isännältään, eräältä

hoviräätäliltä, jonka palveluksesta hän kuitenkin, huolimatta

poliittisten mielipiteitten yhtäläisyydestä, oli saanut yhtä nopeat

kuin tepsivätkin lähdöt, sillä seurauksella, että hyvä onni ja sattuma

oli hänelle hankkinut pääsyn keisarillisen hovin palvelusväen joukkoon,

ollen nyt samaisesta palvelusväestä ainoa, joka oli seurannut Ivan

Ivanovitshia.

Ivan Ivanovitsh istui äänetönnä, Matvei Matvejevitsh tunsi haihtuvansa

ilmaan tukevasta päivällisestä huolimatta ja kenraali Amos Aron

Nagelkopfkin naputteli hermostuneesti pöytään sormillaan. Niin,

tosiaankin, hotellilasku! Sen oli Ivan Ivanovitsh tyyten unhoittanut.

Hän ei ollut tottunut kiinnittämään huomiota tuollaisiin

pikkuseikkoihin, mutta hän näki nyt selvästi edessään, että pikkuseikat

ovat toisinaan elävässä elämässä yhtä ratkaisevia kuin millimetrin tai

puolen hairahdus tähtäyksessä joissakin tarkka-ammuntakilpailuissa.

Ivan Ivanovitshilla ei ollut rahaa, eikä hänellä ollut tietoa mistä

sitä saadakaan. Hänellä oli ollut, mutta hänen rahansa olivat

pelihelvetin pankissa. Hän oli pelannut. Tietysti hän oli pelannut.

Mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä! Täytyihän ihmisen hiukan

huvitellakin, koettaa jotenkin poistaa kirottua yksitoikkoisuutta. Ja

hänkin oli vain ihminen. Mutta rahat olivat joka tapauksessa menneet.

Matvei Matvejevitshilla ei myöskään ollut rahaa. Hän oli syönyt, oli

syönyt hermostuttavan säännöllisesti aamiaisen, päivällisen ja

illallisen ja tätä yksitoikkoisuuteen vivahtavaa säännöllisyyttä

sotkeakseen yhtä säännöttömän säännöllisesti joitakin väliaterioita,

kaikki niihin kuuluvine viineineen ja jälkiruokineen. Matvei

Matvejevitsh piti viineistä, niinkuin Ivan Ivanovitsh piti rouletten

pyörästä tai korteista, ja kenraali Amos Aron Nagelkopf kauniista

naisista. Niin, kenraali oli hakkaillut madame Heloise Pirardia jo

viikon ajan, eikä Ivan Ivanovitsh saattanut otaksua, että kenraalinkaan

kassa olisi tyhjentymätön.

Ivan Ivanovitsh piti laskua kädessään. Matvei Matvejevitsh huokasi,

yhtä paljon surusta kuin hengästymisestäkin, ja kenraali tuijotti

leikkiviä amoriineja.

"Amos Andrejevitsh, onko teillä rahaa?"

Kenraali kumartui kohteliaasti, mutta pudisti päähän.

"Ei ole, paras Ivan Ivanovitsh, mutta minun -- tarkoitan meidän --

täytyy saada rahaa millä keinoilla tahansa."

Matvei Matvejevitsh oli samaa mieltä ja hän oli valmis kiitollisuudella

tarkkaavasti kuuntelemaan jokaista järkevää ehdotusta tämän päämäärän

saavuttamiseksi. Kenraali ei tiennyt, että hänen sanoillaan tulisi

olemaan, ellei nyt maailmanhistoriallinen niin ainakin historiallinen

merkitys, Ivan Ivanovitsh ei aavistanut, että hänen kädessään oleva

lasku johtaisi merkillisesti kansainvälisiin selkkauksiin. Matvei

Matvejevitsh ei tietysti aavistanut mitään. Hän ei yleensä milloinkaan

aavistanut mitään, lukuun ottamatta ruoka-ajan lähestymistä.

Kenraali mietti. Häntä kiukutti. Hänellä oli monta rautaa tulessa,

paljon enemmän kuin Ivan Ivanovitsh olisi mielikuvituksensa ollessa

villimmilläänkään saattanut otaksua ja enemmän kuin kenraali olisi

tahtonut vihjaistakaan, mutta niille kaikille yhteistä ja ikävää oli

se, etteivät ne vielä olleet tarpeeksi kuumia. Ivan Ivanovitsh Matvei

Matvejevitsheineen ja Saskoineen oli myös yksi rauta kenraali Amos Aron

Nagelkopfin tulessa, tällä kertaa sellainen, ettei kenraali tahtonut

päästää sitä käsistään.

Mutta tilanne oli pulmallinen. Kenraalilla oli kyllä rahaa maksaa tuo

kirottu lasku, mutta sitten hän jäisi aivan ilman pääomaa eikä hän

sellaista mitenkään uskaltanut. Ei kävisi myöskään päinsä antaa Ivan

Ivanovitshin, tsaariehdokkaan ja erään emigranttiryhmän toivon ja uskon

joutua häädetyksi hotellista.

Kenraali nousi.

"Odottakaa! Minä käyn kaupungilla ja koetan tehdä voitavani. Tulen

ennen kello kuutta. Näkemiin."

Kenraali poistui. Sekä Ivan Ivanovitsh että Matvei Matvejevitsh jäivät

makaamaan nojatuoleihin, uskaltamatta ajatella ja uskaltamatta olla

ajattelematta.

Ihmeellinen oli sattuma: kenraali ei poikennut huoneessaan eikä

tietänyt mitään erään kylläkin rakkaan, mutta vähemmän toivotun vieraan

saapumisesta. Hän näki eräässä kulmauksessa puolalaisen asiamiehen, pan

Jozef Gurnickin ja seurasi tätä aina siihen saakka, kun tämä meni Suomen

konsulaattiin, mutta ei nähnyt eikä aavistanutkaan minun läsnäoloani ja

sitä, että olin huomannut hänen huomanneen Jozef Gurnickin. Ja

kuitenkin tällä huomiollani oli melkoiset seuraukset sekä itselleni

että kenraalille, jatkoin matkaani, sivuutin kenraali Nagelkopfin, joka

odotti vastapäisellä puolen katua ja menin myöskin Suomen

konsulaattiin.

Tästä hetkestä lähtien voin katsoa kesälomani seikkailujen alkaneen.

Seuraavassa enemmän siitä, miten ja miksi astelin Danzigissa Suomen

konsulaattiin.

-- "Kas, Taksi! Pysyhän poissa!"

Tietysti se oli Laura, joka näin nenäkkäästi minua puhutteli.

Hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka uskalsi minua vielä

kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikäisenä puhutella Taksiksi, vanhalla

lapsuus- ja kouluaikaisella hyväily- ja pilkkanimellä. Minun nimeni on

Max, Max Haapala. En totisesti ole milloinkaan pitänyt nimestäni enkä

jaksa ymmärtää, mikä idea arvoisilla vanhemmillani lienee ollut kastaa

supisuomalainen poika Maxiksi, josta tietenkin ensimäinen irvileuka

väänsi Taksin. Mikään ei minussa muistuta taksikoiraa. Minulla on

jäntevä vartalo, ystäväni sanovat vaaleahkoja, mutta päivänpolttamia

kasvojani avoimiksi ja rehellisiksi, ja omasta mielestäni olen varsin

laatuunkäypä nuori mies kaikissa suhteissa. Taksi-nimi aiheutti

aikoinaan lukuisia epäjärjestyksiä koulussa ja epäilemättä kehitti

luonteeni väkivaltaista puolta. Jos olisin ollut heikko, ei kamppailu

Taksi-nimeä vastaan olisi tullut kysymykseenkään, mutta kun painissa ja

nyrkkeilyssä saatoin melko vaivattomasti käsitellä kahta, jopa

kolmeakin ikäistäni, saattoi Taksi-nimi kajahtaa ainoastaan

poikkeustapauksessa, silloin kun olin ehdottomasti ja varmasti

alakynnessä. Mutta Lauraan nähden eivät voimani auttaneet. Laura oli

ensimäinen, joka avasi silmäni näkemään naissukupuolen kierouden:

luottaen ritarillisuuteeni hän häikäilemättä esiintyi epäritarillisesti

minua kohtaan. Ei sen puolesta, että olisin Laurasta välittänyt! En

todellakaan. Niin no, oli kerran aika, konventin alaluokilla, jolloin

olin jotakin tuntevinani, etenkin sen jälkeen kun ensimäinen -- ja

viimeinen -- intohimoinen runokokeeni löysi tiensä paperikoriin eikä

toverikunnan sanomalehden palstoille, mutta Laura oli siihen aikaan

enemmän innostunut mäenlaskuun ja "ryöväri- ja poliisileikkiin"

luistinradalla kuin jambin ja anapestin, alku- ja loppusointujen

sokkeloihin, ja kävi niin, että Nietzsche ja Schopenhauer tulivat

lohduttajikseni.

Tämä pitkä selostukseni on, jos katsotaan draamalliselta kannalta,

sijoitettu harkitun sopimattomasti, sillä Lauran huudahdus hätkäytti

minut todellakin, se oli täydellinen yllätys, yhtä varmaan kuin minun

ilmestykseni hänen eteensä vaikutti samaa. En todellakaan olisi luullut

häntä täältä tapaavani, Libaun hiekkadyyneiltä, kiireisesti solmiamassa

tottelemattomia ruskeita suortuviaan, mikä todisti, että hän juuri oli

noussut rannalle merestä. Olin kävellyt ajatuksissani pehmeässä,

hohtavan valkoisessa, mutta upottavassa hiekassa ja miettinyt juuri,

kannattaisiko riisuutua ja rientää meren ja vaahtopäisten maininkien

syliin, kun kiertäessäni muuatta kitukasvuista pensasta Lauran huuto

minut pysäytti.

Tapaaminen herätti minussa varsin sekavia tunteita. Lauran kanssa ei

ole helppo tulla toimeen, hän voi olla kyllä huvittava, mutta pistävä

myös, eikä hänellä ole tunteita. Tunteeton nainen on minulle kauhistus.

Me olemme muutenkin Lauran kanssa vastakohdat: minä olen jäykkä

vanhoillinen, Laura taas intoa ja tarmoa uhkuva radikaali, innostunut

naisliikkeeseen (kerran hänen luonaan käydessäni työnsi hän käteeni

kaksi vuosikertaa "Naisten Lehteä", silläaikaa kuin itse keitti

kahvia), vaikka pukeutuukin pariisilaisesti, minä ihailen modernia

maalaustaidetta, Laura ei häikäile julkisessa paikassakaan julistamasta

sitä roskaksi ja niin edelleen, ja sitten me olemme kilpailijoita:

Laura on "Päivän" reportteri, minä taas "Aamulehden", ja hän on tässä

kilpailussa tehnyt minulle monia vielä maksamattomia kolttosia. Mikä

minua enimmin kiukuttaa, on Lauran suojeleva käytös minua kohtaan.

Mutta enhän minä voi mitenkään esiintyä suojelevana naista kohtaan,

joka maksaa itse kahviannoksensa ravintolassa. Laura on lukenut

kansantaloutta ja minä olen sitä mieltä, että tämä aine olisi kokonaan

kiellettävä naisilta, niinkuin ennen latina. Laura suorastaan pursuu

kansantaloutta, esittää viiden minuutin sitaattia minulle

tuntemattomilta auktoriteeteilta ja pitää aina viimeisen sanan. Ainoa

heikko kohta hänen kansantaloudellisuudessaan on se, että hän käyttää

silkkisukkia. Kansantaloudellisesti se on tuhlausta minun mielestäni,

mutta Laura sanoo, että miehet ovat tyranneja, itse he polttavat

kallista tupakkaa ja juovat salakuljetettua virolaista, mutta eivät

antaisi naisraukkojen edes "säädyllisesti pukeutua". Minun mielestäni

on Lauran kanssa mahdoton loogillisesti väitellä, mutta Laura sanoo,

että miehet turvautuvat "halpamaiseen todisteluun".

No niin, olin saanut lomaa toimituksesta, tariffin mukaan puolitoista

kuukautta, ja samalla määräyksen olla lehden kirjeenvaihtajana

reunavaltioitten konferenssissa Varsovassa heinäkuun puolivälissä. En

lähtenytkään särkiä narraamaan Saimaan rannoille kuten aikaisemmin,

vaan päätin tehdä ulkomaamatkan huonovaluuttaisiin reunavaltioihin ja

matkakuvauksia kirjoittamalla ansaita ainakin osan kuluistani. Pidin

matkani salassa, pujahdin vaivihkaa "Ebba Munckiin" Helsingin satamassa

ja saavuin Tallinnaan, jatkaen sieltä matkaani Eesti Vabariikin hieman

vaatimattomissa rautatievaunuissa Tarton ja Valkin kautta Riikaan ja

sieltä Libauhun, sillä tahdoin nähdä, kun kerran tilaisuus oli,

jääkäriemme taistelualueet Missen rannoilla, Mitaut ja Olain

kirkonkylät. Minulla oli jo valmiina kuvaus sateisesta ja sumuisesta

suomaisemasta, jonka halki juoksuhaudat, rintavarustukset ja

piikkilanka-aidat kiemurtelevat silmänkantamattomiin vehnä- ja

ruispeltojen, suopälvekkeitten ja pikku metsikköjen lomitse. Olin

varma, että draamallista voimaa uhkuva kuvaukseni miellyttäisi

päätoimittajaa, mikä käytännössä merkitsi minulle runsasta

senttipalkkiota. Hieman kevytmielisen huvitteleva iltakuvaus Riian

"Casinosta" ja "Frankfurt am Mainista" jazzeineen, baarityttöineen ja

meillä kiellettyine lihavamahaisine savisine likööripulloineen ei liene

ollut myöskään hullumpi. Kotimaassa takasi rehelliselle miehelle

ainoastaan nuha, lentsu ja espanjalainen laillisen iloillan muutamine

satoine grammoineen; vilkas kuvaus barbaarisista kieltolaittomista

maista ei kai vähentäisi "Aamulehden" miehistä lukijakuntaa.

Libau, tuo jääkärien ylistämä Libau, ei tuntunut minusta paratiisilta,

ei sinne päinkään, mutta olihan eri asia saapua sinne kuraisista

juoksuhaudoista kuin iloisen iloisesta Riiasta. Jotakin kuollutta,

taantunutta, väsähtänyttä ja uinahtanutta oli Libaussa, tuossa

epäilyttävän siistissä kaupungissa, jonka Rosenplatz osoittautui

kurjaksi hiilitomuiseksi puistikoksi. Kun en osannut lätinkieltä,

marssin "Libauscher Zeitungiin" ja tapasin toimittajan, jolta tiedustin

kulkuvuoroja Danzigiin ja sensellaista. Hm, toimitushuoneusto ei ollut

imponeeraava, muistutti meikäläistä kuopiontakaista toimitusta, mutta

toimittajalla oli komea aatelisnimi, mies kuului yhteen Baltian

mahtavimmista suvuista, vaikka aateluudesta ei ollutkaan enää muuta

jäljellä kuin siisti kaulus ja puhtaat kalvosimet. Söin aatelisessa

"Musse"-klubissa ja sain kunnian raaputtaa maatiaisen nimeni

matrikkeliin, jonka sivuja koristivat keisarien ja kuninkaitten

omakätiset nimikirjoitukset. Hiljaista ja nukkunutta ja tunnelmallista

oli puolihämärissä klubihuoneissa ja vanhoilliset vaistoni virkosivat.

Kulttuuria oli ympärilläni, traditiot katsoivat minua kaikkialta,

kansanvaltaisen maan poikaa, mutta päivällinen ja sen höysteenä ollut

laiha olut eivät olleet, paratkoon, kovinkaan aatelisia maultaan ja

laadultaan, jos kohta eivät myöskään hinnaltaan.

Tyydytettyäni sangen stoalaisesti vatsani vaatimukset,

sanoin kolminkertaisin kumarruksin ja viisinkertaisin

kiitollisuudenvakuutuksin hyvästit ystävälliselle aateliselle

toimitussihteerille ja lähdin kaupungille, jonka katujen varsilla

liköörikaupat ja meren vahakorumyymälät olivat sekä lukuisimmat että

huomattavimmat, kunnes jouduin Libaun kylpyrannalle valkoiselle

hietikolle, vaivaismäntyjä kasvavalle. Autiota ja hiljaista siellä oli,

autio oli rappeutunut "Kurhaus", uimakojut olivat hautautuneet hiekkaan

ja navakka merituuli kahisutti surumielisesti rannan kaislakasoja.

Mieleen hiipi alakuloinen tunnelma näitä pieniä pittoreskeja

katsellessa vihertävän, vaahtoisen Itämeren rannalla, mutta juuri kun

olin tähän luonteelleni ominaiseen romanttisuuteen vaipumassa, kajahti

Lauran huudahdus ja minä näin hänet ja -- Edit Bergin.

Edit Bergillä on musikaalisia taipumuksia ja juuri siksi en voi häntä

sietää. En siedä naisia, joilla on musikaalisia taipumuksia. Minä itse

en ole musikaalinen ja nautin ainoastaan torvisoittokunnan esittämästä

"Porilaisten marssista" jossakin paraatissa. Ehkä minussakin piili

aikoinaan joitakin musikaalisuuden ituja, mutta kotini naapuristossa

asui muuan neiti, jolla oli musikaalisia taipumuksia, ja kun neljän

vuoden aikana olin pakottanut itseni olemaan raivostumatta -- turhaan

-- pianonrämpytyksestä, tuntuvat minusta senjälkeen maailmantaiteilijan

viulusoolo ja neekerikylän sotatanssirämpytys jotenkin samanlaisilta ja

yhtä vähän nautittavilta. Sivistyksessäni on aukko, ehdoton ja

auttamaton, mutta siihen on syynä nainen, jolla oli musikaalisia

taipumuksia. Muuten on Edit kunnon tyttö, säntillinen kuin

tyttökoululainen ja yhtä säädyllinen, ei ymmärrä mitään Vapaudesta,

lukee saksalaisia siirappikirjailijoita ja on innostunut historiaan

niinkuin vain nainen voi olla, ja nimet ja vuosiluvut muodostavat hänen

historiallisen harrastuksensa ja tietämyksensä pääkiinnekohdan. Hänellä

on lempeä ja hiljainen puhetapa, mutta hän on sietämättömän itsepäinen,

on tunteellinen ja kuuluu eläinsuojelusyhdistykseen ja neuvoo

kerjäläispojan menemään huoltokeskukseen, antamatta kahtakymmentäviittä

penniä hänelle, ei kitsaudesta, vaan periaatteesta. Edit on

pitkänpuoleinen, solakka -- ystävättäret sanovat laihaksi --, käyttää

tummia värejä ja suoria viivoja pukeutumisessaan ja kampaa tukkansa

säädyllisen ja minusta runottoman sileäksi. Sormet ovat ylhäiset ja

kasvoilla asuu ankeus kuin muistona niiltä ajoilta, jolloin sormia

rääkättiin oktaavipituutta varten. Hänellä on periaate, että voi olla

taiteilija olematta boheemi, mutta luulen, että hän periaatteineen tai

ilman niitä jää joka tapauksessa istumaan taiteen puun alimmille

oksille ja luultavasti menee onnelliseen avioliittoon jonkun

historian- ja suomenkielen lehtorin kanssa, jonka korvien rumpukalvot

saattavat kestää pianonsoittoa muutaman tunnin päivässä.

Laura ja Edit yhdessä, siinä olisi ollut kammoittava yhtymä kenelle

hyvänsä, ei vain minulle, toisella puolen häikäilemätön aktiivisuus,

toisella läpitunkematon pettämätön passiivisuus. Mutta kohtaloaan ei

voi kukaan paeta ja niinpä seisoin muutaman minuutin pensaan suojassa,

ennenkuin Laura lupasi astua näkyviin.

"Oletko sinä täällä?" sanoi Laura ja ojensi kätensä.

"Teet tarpeettomia kysymyksiä, sikäli kuin saatat aisteihisi uskoa",

vastasin, mutta puristin hänen ja Editin kättä.

Lauralla oli hyvin tummanpunainen kävelypuku ja samanvärinen hattu,

Edit oli tietenkin harmaa. Laura ei näyttänyt ollenkaan hullummalta,

ollakseen kansantaloudellinen nainen, istuessaan siinä raikkaana ja

tuoreena ja punaisena valkoisella hiekalla, ja hänen silmänsä, jotka

eivät olleet vähimmässäkään määrin omituiset, olivat kuitenkin yhtä

eloisat ja vilkkaat kuin kissanpoikasella päivänpaisteessa. Hänen

nenänsä olisi Praxiteles ylimielisesti hyljännyt mallina käytettäväksi,

mutta sen urhea yiöspäin pyrkiminen antoi kasvoille reippaan ja

yritteliään leiman, ja valkoisesta hammasrivistä olisi mikä

teatteridiiva tahansa ollut ylpeä.

"Luuletko, että valuuttamme paranee, kun sinä rehentelet tuolla

merenvahapiipullasi?" kysyi Laura iskien kiinni heti mieliaineeseensa.

Raitis merituuli ja kävely ja minun yleensä vapaa tunnelmani antoivat

minulle voimaa ja uskallusta vastata musertavasti:

"Luuletko sinä, että valuuttamme paranee, kun kaikki nuoret naiset

kuluttavat markkojamme turhiin ulkomaanmatkoihin, käyttävät

pariisilaisia silkkisukkia ja englantilaisia pukukankaita, sensijaan

että istuisivat Sysmässä ja kirnuisivat voita ja kutoisivat pellavista

ja villoista itselleen kestäviä ja halpoja pukukankaita?"

Lauraa ei nolattu niin helpolla ja ylimielinen olankohotus oli ainoa

vastaus.

"Et suinkaan sinä aikone Danzigiin?" sanoi hän hetken kuluttua.

"Aionpa niinkin."

"Ja sitten Varsovan konferenssiin?"

"Aivan oikein."

"Kauhistuksen kanahäkki! Luulin saavani olla yksin, mutta tietenkin

koettaa 'Aamulehti' jollakin tavoin saada palstantäytettä kurjasti

hoidettuun uutisosastoonsa. No niin, eihän tässä muukaan auta! Saat

tulla!"

"Vai niin", vastasin ainoastaan tästä pyytämättömästä luvasta

hymähtäen.

"Kuules, Edit", sanoi Laura kääntyen musikaalisen naisen puoleen,

"luuletko, että tuosta miehestä meille olisi jotakin hyötyä tai huvia?

Kelpaahan hän kyllä lipunostajaksi, voi auttaa matkatavaroita

kannettaessa ja valloittaa paikkoja rautatievaunussa. Käytännöllisen

hyödyn takia hän ehkä voi seurata meitä, vai mitä?"

Edit nyökkäsi ajattelevana. Minä tunsin, että vanha aatamini alkoi taas

osoittaa elonmerkkejä. Käytännöllistä hyötyä! Keskusteltiin ainoastaan

siitä, saisinko tulla mukaan, mutta ei ollenkaan siitä, haluttiko

minua.

"Nuori nainen", aloin minä hiljaa, mutta lujasti, "minä en ole mikään

sateenvarjo tai hattuaski tai muu sellainen, jota liikutellaan tai

ollaan liikuttelematta mielen mukaan. Kysymys ei ole vain siitä, saanko

minä tulla mukaanne, vaan myöskin siitä, haluanko minä. Ja minä en

tiedä ollenkaan, haluanko."

"Sinä alat kehittyä kyllä terveeseen suuntaan", lausui Laura kylmästi,

"mutta älä koeta minulle esiintyä koppavampana kuin uskallat olla. Sinä

tulet mukaan ja sillä hyvä!"

"Onko se oikein sopivaa", kuiskasi Edit.

"Kittiä kans, totta kai", sanoi Laura ja nousi hiekasta. "Nyt voimme

lähteä hiukan kaupungille ja sitten laivaan."

Teimme niin ja Laura malttoi pysyä suhteellisen siedettävänä koko ajan.

Illan tullen olimme me itse ja tavaramme suuressa saksalaisessa

höyrylaivassa ja päivän alkaessa juuri painua taivaanrannan taa,

höyrysimme suojaisesta satamasta ohi hyljätyn näköisen laajan

sotasatama-alueen merelle.

Itämeri oli juhlallisen kaunis auringonsäteitten leikkiessä sen

vaahtopäälaineilla ja veden, vihertävän ja sinisen ja harmaan,

kimallellessa tuhansin värein, valoin ja varjoin. Vesivuoret vyöryivät

laivaa kohti, laiva nousi niitten harjalle ja painui taas laaksoon. Se

oli hurmaavaa, raitista leikkiä ja Laura hihkui ihastuksesta, mutta

tunnin, puolitoista kannella seistyäni aloin tuntea joitakin omituisia

oireita, koetin urhoollisesti kiinnittää katseeni kaukaisuuteen, mutta

väkisinkin vajosivat silmäni veden pyörryttävään viheriään ja

valkoiseen myllerrykseen, kunnes minun täytyi todeta, että olin

merisairas. Vilkaisin ympärilleni: Edit oli kadonnut, mutta Laura

piteli kaiteesta, hiukset roiskuvien vesipisaroitten kastelemina, puku

tuulen painamana vartalon mukaiseksi, ja oli iloisen ja tyytyväisen

näköinen. Pujahdin niin salaa kuin saatoin alas ja painuin hyttiini.

Pahin meni ohitse, mutta tunsin, että turvallisinta oli olla

pätkällään, ja tuudittauduin veden loiskeesta, puolisäännöllisestä

keinumisesta ja koneen jyskytyksestä uneen, josta heräsin vasta aamulla

Pillauhun saavuttuamme. Totesin, ettei laiva keinunut ja totesin sen

myös, ettei kone jyskännyt, ja hytin akkunasta tirkistettyäni näin,

että laiva oli laituriin lujasti kiinnitetty. Pukeuduin nopeasti ja

riensin ruokasaliin, jossa sekä Laura, terveenä ja hyvinvoipana, että

Edit, hiukan kalpeana ja väsyneenä, jo istuivat. Otin pienen

ruokatäräyksen, söin hiukan suolaista ja sitten mainion siankyljyksen,

ja aloin tuntea itseni täysin ihmiseksi, kun tupakkakin maistui.