Susannan kirjasto.
1.
Rouva D----lle.
Pariisissa joulukuun 15:nä 188-.
Joulu on tulossa. Se on lahjojen ja toivojen juhla, ja lapsilla on
siinä tärkein osa. Onhan se luonnollistakin. He kaipaavat kovin
rakkautta. Sitäpaitsi he ovat viehättäviä sen vuoksi, että ovat köyhiä.
Niilläkään heistä, jotka ovat syntyneet keskellä loistoa ja
ylellisyyttä, ei ole muuta kuin se, mikä heille annetaan. Ja vihdoin:
he eivät palkitse. Siitä syystä on ilo antaa heille lahjoja.
Heille sopivien lelujen ja kirjojen valitseminen on mitä
mielenkiintoisin tehtävä. Minä kirjoitan vielä kerran leluja koskevan
filosofisen tutkielman. Tämä aihe houkuttelee minua, mutta minä
uskallan siihen ryhtyä vasta pitkällisen ja vakavan valmistelun
jälkeen.
Tällä kertaa minä tyydyn käsittelemään kirjoja, joiden tarkoituksena on
pienokaisten hauskuttaminen, ja koska olette minua kehoittanut, esitän
teille, hyvä rouva, asiaa koskevia mietelmiä.
Nousee kohta esiin kysymys: Onko lapsille mieluummin annettava
sellaisia kirjoja, jotka on kirjoitettu nimenomaan heitä varten?
Tämän kysymyksen vastaamiseen riittää kokemus. On huomattava, että
lapset useimmiten erittäin vastahakoisesti lukevat kirjoja, jotka on
tehty heitä varten. Tämä vastenmielisyys on erittäin helposti
selitettävissä. He tuntevat heti ensi sivulta, että tekijä on pyrkinyt
tunkeutumaan heidän elopiiriinsä sen sijaan, että olisi siirtänyt
heidät omaan maailmaansa, joten he eivät hänen johdollaan löydä sitä
uutuutta, sitä tuntemattomuutta, jota ihmishenki joka ikäkautena
ikävöi. Pienokaisissa elää jo sama uteliaisuus, joka luo tiedemiehiä ja
runoilijoita. He haluavat heille paljastettavan kaikkeuden,
salaperäisen kaikkeuden olemusta. Kirjailija, joka peräyttää heidät
omaan itseensä, pakottaen heitä katselemaan omia lapsellisuuksiaan,
ikävystyttää heitä hirmuisesti.
Siihen suuntaan kumminkin ikävä kyllä ponnistellaan, kun valmistetaan
jotakin nuorinta väkeä varten. Tekijä tahtoo muuttua lapsen
kaltaiseksi. Hän muuttuukin lapseksi, mutta lapsen viattomuutta ja
suloa hänessä ei ole. Minä muistan erään Palaneen koulutalon, joka
pistettiin käteeni mitä parhain aikomuksin. Minä olin seitsenvuotias ja
käsitin sen olevan typerän tekeleen. Jos eteeni olisi tullut vielä
toinen Palanut koulutalo, niin olisin alkanut inhota kirjoja. Minä
ihailin kirjoja jo siihen aikaan.
-- Mutta, väittänette ehkä vastaan, pitäähän sentään muovailla esitys
sellaiseksi, että nuorten äly riittää sen käsittämiseen.
Epäilemättä, mutta yritys onnistuu huonosti, kun käytetään tavanomaista
menetelmää, teeskennellään typeryyttä, omaksutaan tekopyhä esitystapa,
ilmaistaan sulottomasti voimattomia asioita, sanalla sanoen: luovutaan
kaikesta siitä, niissä täysikasvuisen älyn viehätys- ja vakuutusvoima
piilee.
Lapset eivät ymmärrä mitään niin hyvin kuin todellista neroa. Teokset,
jotka miellyttävät pieniä poikia ja tyttöjä, ovat ylevämielisiä
teoksia, täynnä luovan voiman suuria ilmauksia, teoksia, joiden
kauniisti järjestyneet osat muodostavat loistavan kokonaisuuden ja
joiden tyyli on kiinteä ja mielevä.
Minä olen useita kertoja luetuttanut pienillä lapsilla muutamia
Odysseian lauluja, hyvää käännöstä käyttäen. Lapset olivat
ihastuksissaan. Don Quixote on, melkoisesti karsittuna, miellyttävintä
lukemista, mitä kaksitoistavuotias voi saada käsiinsä. Minä puolestani
olen lukenut Cervanteen jaloa teosta siitä lähtien kuin olen lukea
osannut ja olen siihen siinä määrin kiintynyt ja sitä niin hyvin
vaistonnut, että minun on suurelta osalta kiittäminen tuota lukemista
siitä hilpeydestä, mikä vieläkin asuu mielessäni.
Robinson Crusoekin, joka on toista sataa vuotta ollut lapsuusiän
klassillinen teos, kirjoitettiin aikoinaan täysikasvuisia, vakavia
mieshenkilöitä, Lontoon Cityn kauppiaita ja Hänen Majesteettinsa
merimiehiä varten. Tekijä käytteli siinä koko taitoansa, terävää
älyänsä, laajoja tietojansa ja kokemustansa. Ja kaikki tuo olikin
lopulta välttämätöntä koulupoikain huvittamiseksi.
Mainitsemiini mestariteoksiin sisältyy tapaussarja ja henkilöitä.
Maailman känneinkään kirja ei kiinnitä lapsen mieltä, jos siinä on
aatteet ilmaistu abstraktiseen tapaan. Kyky abstrahoida ja käsittää
abstraktioita kehittyy myöhään ja kovin eri tavoin eri yksilöissä.
Minun ollessani kolmannella luokalla kehoitti opettajamme, joka Jumala
paratkoon ei ollut mikään Rollin eikä Lhomond, meitä lukemaan
loma-aikana virkistykseksemme Massillonin Pikku?paaston. Opettajamme
kehoitti meitä sen vuoksi, että me uskoisimme hänen itsensä virkistyvän
kirjan lukemisesta ja hämmästyisimme. Lapsi, jota Pikku paasto
huvittaisi, olisi hirviö. Luulen muuten, ettei ole olemassakaan
sellaista ikäkautta, jota moiset teokset huvittaisivat.
Kun kirjoitatte lapsia varten, älkää omaksuko mitään erikoista
tekotapaa. Ajatelkaa hyvin ja kirjoittakaa hyvin. Olkoon esityksenne
joka kohdaltaan eloisaa, arvokasta, anteliasta. Siinä ainoa keino,
miten voitte lukijoitanne miellyttää.
Tuon sanottuani olisin sanonut kaikki sanottavani, ellei täällä
Ranskassa ja luullakseni koko maailmassa olisi jo pari vuosikymmentä
ollut vallalla se käsitys, että lapsille ei ole annettava luettavaksi
muita kuin tieteellisiä teoksia, koska muka runous tärvelee heidän
mielensä.
Mainittu käsitys on siinä määrin juurtunut yleiseen tietoisuuteen, että
kun meidän päivinämme julkaistaan Perrault uutena painoksena, tapahtuu
se vain taitelijain ja kirjainkokoilijain vuoksi. Katsokaahan
esimerkiksi niitä painoksia, joita ovat julkaisseet Perrin ja Lemerre.
Ne uppoavat harrastelijain kirjastoihin sidottuina kultakoristeisiin
sahviaanikansiin.
Lasten joulukirjojen kuvalliset luettelot sitävastoin yrittävät kiehtoa
silmää rapujen, hämähäkkien, lehtimatojen ja kaasukojeiden kuvilla.
Lapsena oleminen ei ole enää mitään leikintekoa. Yleistajuiset
tieteelliset esitykset, lukemattomat kuin valtameren aallot, kuohuvat
jokaisen vuoden lopulla meidän ja meidän perheittemme yli uhaten meidät
hukuttaa. Ei ole enää kauniita muotoja, ei jaloja ajatuksia, ei
taidetta, ei makua, ei mitään inhimillistä. Ainoastaan kemiallisia
reaktioita ja fysiologisia tiloja.
Minulle näytettiin eilen Teollisuuden ihmeiden aapinen!
Kymmenen vuoden kuluttua me olemme kaikin sähköteknikkoja.
Herra Louis Figuier, joka muuten on kunnon mies, menettää
mielenrauhansa, jos sattuu muistamaan, että Ranskan pienet pojat ja
tytöt voivat vielä tuntea Aasin nahan. Hän on kirjoittanut esipuheen,
jossa nimenomaan kehoittaa vanhempia estämään lapsiansa lukemasta
Perraultin tarinoita ja korvaamaan ne teoksilla, joita on kirjoittanut
hänen ystävänsä, tohtori Ludovicus Ficus. -- Sulkekaa tuo kirja, neiti
Jeanne, jättäkää "Sininen lintu", joka teitä kovin ihastuttaa ja
itkettää, ja ryhtykää nopeasti tutkimaan eetteriteorioja. Olisipa
häpeä, ellette seitsemänvuotiaana olisi muodostanut itsellenne varmaa
mielipidettä typpihappeuman anesteesisestä kyvystä! -- Herra Louis
Figuier on keksinyt, että haltijattaret ovat kuviteltuja olentoja.
Senvuoksi hän ei voi sietää niistä puhuttavan lapsille. Hän puhuu
heille merilinnunlannasta, joka ei ole lainkaan kuviteltua. --? Hyvä
herra tohtori, haltijattaret ovat olemassa juuri sen vuoksi,
että ovat kuviteltuja. Ne elävät teeskentelemättömän raikkaissa
mielikuvituksissa, jotka ovat luonnostaan herkät vastaanottamaan
kansantarinain ikinuorta runoutta.
Vähäisinkin kirja, joka herättää runollisen ajatuksen, luo mieleen
kauniin tunteen, liikuttaa ihmismieltä, on lapsille ja nuorisolle
verrattomasti arvokkaampi kuin kaikki teidän kirjarähjänne, jotka ovat
täpötäynnä mekaanista tietoa.
Pienet ja suuret lapset kaipaavat kertomuksia, kauniita runomittaisia
tai suorasanaisia kertomuksia, teoksia, jotka meitä naurattavat tai
itkettävät ja täyttävät mielemme hurmauksella.
Tänään sain suureksi ilokseni käsiini kirjan, jonka nimi on Lumottu
maailma ja joka sisältää tusinan verran haltijatartarinoita.
Se herttainen ja oppinut mies, joka on tarinat koonnut, herra de
Lescure, osoittaa esipuheessaan, mitä ihmismielen ikuista tarvetta
hengetärten maailma vastaa.
"Tarve unohtaa maa ja todellisuus, niiden pettymykset ja häväistykset,
jotka ovat katkeria ylväille mielille, niiden väkivaltaiset iskut,
joita hienotunteisten on katkera sietää, on yleinen. Haave pikemmin
kuin nauru erottaa ihmisen eläimistä ja todistaa hänen ylemmyyttänsä."
Haaveen tarve ilmenee jo lapsessa. Se tuntee mielikuvituksensa
työskentelevän, ja sitä varten se tahtoo tarinoita.
Tarinoitsijat luovat maailman uudelleen oman mielensä mukaan ja antavat
heikoille, yksinkertaisille ja pienille tilaisuutta luoda sen uudelleen
omalla tavallaan. Niinpä heidän vaikutuksensa onkin mitä miellyttävin.
He auttavat kuvittelemaan, tuntemaan, rakastamaan.
Älkää ollenkaan pelätkö, että he pettävät lasta kansoittaessaan hänen
mielensä kääpiöillä tai haltijattarilla. L,apsi tietää varsin hyvin,
ettei noita viehättäviä ilmiöitä löydä todellisuudesta. Teidän
huvittava tieteenne se pettää; se se kylvää erehdyksiä, joita on vaikea
korjata. Pienet pojat, jotka eivät osaa ollenkaan varoa, luulottelevat
herra Verne'iin luottaen, että kuuhun voi päästä tykinkuulassa ja että
elimistö kykenee vahingoittumatta vapautumaan painolakien
vaikutuksesta.
Näistä taivaallisia avaruuksia tutkivan jalon tieteen, vanhan ja
kunnianarvoisen tähtitieteen irvikuvista puuttuu totuus samoinkuin
kauneuskin.
Mitä hyötyä on lapsilla järjestelmättömästä tieteestä, näennäisen
käytännöllisestä kirjallisuudesta, joka ei puhu älylle eikä tunteelle?
Meidän olisi palattava kauniisiin legendoihin, runoili jäin ja kansojen
runouteen, kaikkeen, mikä värisyttää kauneudellaan.
Yhteiskuntamme on valitettavasti täynnä apteekkareja, jotka pelkäävät
mielikuvitusta. He ovat väärässä. Mielikuvitus haaveilleen kylvää
maailmaan kaiken kauneuden ja kaiken hyveen. Se yksin tekee ihmisen
suureksi. Oi äidit! Älkää pelätkö, että se turmelee lapsianne!
Päinvastoin: se suojaa heitä tavanomaisista virheistä ja helpoista
erehdyksistä.
2.
Keskustelua saduista ja tarinoista.
Laura, Oktavius, Raimund.