II.

Susannan ystävät.

1.

Antero.

Tunsittehan tohtori Trévière'in. Muistattehan hänen suuret, avoimet ja

loistavat kasvonsa ja hänen kauniin, sinisen katseensa. Hänellä oli

suuren kirurgin käsi ja henki. Hänen vaikeissa tapauksissa osoittamansa

mielenmaltti oli ihailtava. Kerran, kun hän suoritti vaikeata

leikkausta, potilas vaipui kesken kaiken äärimmäisen heikkouden tilaan.

Lämpö, hengitys, kaikki oli poissa; mies oli menoteillä. Silloin

Trévière tarttui häneen molemmin käsin, rinta vasten rintaa ja

ravisteli kuin painija tuota veristä ja silvottua ruumista. Sitten hän

tarttui jälleen leikkausveitseen ja käytteli sitä järkevän uskaliaasti,

kuten hänen tapansa oli. Mies alkoi jälleen hengittää; hän oli

pelastettu.

Riisuttuaan lääkärintakin Trévière heittäytyi koruttoman herttaiseksi.

Hänen leveä naurunsa miellytti kaikkia. Muutamia kuukausia mainitsemani

leikkauksen jälkeen hän veistään koetellessaan sai käteensä naarmun,

johon ei kiinnittänyt huomiota. Se alkoi märkiä ja hän kuoli parin

päivän kuluttua, kuudenneljättä vuoden ikäisenä. Hän jätti jälkeensä

vaimon ja lapsen, joita hän jumaloi.

Kaikkina aurinkoisina päivinä nähtiin Boulogne'in metsän kuusien

siimeksessä nuori surupukuinen nainen, joka kutoi pitsiä katsellen

puikkonsa alitse pientä poikaa, joka nelinkontin ryömi lapionsa,

rattaittensa ja pienten multakasojensa ääressä. Nainen oli rouva

Trévière Aurinko hyväili hänen kuumia, kalpeita kasvojansa, ja elämän

yltäkylläisyys purkautui tavan takaa syvinä huokauksina hänen

rinnastaan ja sädehtivänä katseena hänen suurista ruskeista,

kullanvälkkeisistä silmistään. Hän katseli hellästi poikaansa, joka

näytti hänelle valmistamiansa "piirakaisia", kohottaen punatukkaista

päätänsä ja sinisiä silmiänsä, isänsä päätä ja silmiä.

Poika oli palleroinen ja rusoposkinen. Mutta kasvaessaan hän alkoi

laihtua ja hänen kesakkoiset poskensa kalpenivat. Äiti oli huolissaan.

Kun poika pienten toveriensa seurassa juoksenteli pitkin metsää ja

sattui hipaisemaan tuolia, jolla äiti istui, sieppasi äiti hänet

kiinni, kohotti sanaa sanomatta hänen leukaansa, rypisti kulmiaan

tarkastellessaan pojan kalvakoita kasvoja ja pudisti hiljaa päätään

pojan lähtiessä jälleen juoksemaan. Yöllä hänet herätti pieninkin ääni;

hän nousi ja seisoi kauan aikaa paljain jaloin pienen sängyn ääressä.

Lääkärit, hänen puolisonsa vanhat toverit, rauhoittivat häntä. Poika

oli vain heiveröinen. Hänet oli vietävä maaseudulle.

Rouva Trévière suoriutui lähtemään maalle. Hän matkusti Brolles'iin,

jossa hänen miehensä sukulaiset elivät maanviljelijöinä. Tiedättehän,

että Trévière oli talonpoikaista syntyperää ja että hän

kahdenteentoista ikävuoteensa saakka kävi rastaanpesillä koulusta

palatessaan.

Sukulaiset tervehtivät toisiansa tummuneen salin vuoliaisista

riippuvien liikkiöiden alla. Trévière'in mummo istui kumarassa ison

lieden ääressä irroittamatta kättään pannunvarresta ja katseli

epäluuloisin silmin pariisitarta ja hänen lapsentyttöään. Mutta

pienokaista hän piti "sievänä ja ihan isänsä näköisenä". Ukko Trévière

istui kuivana ja jäykkänä paksussa verkanutussaan ja oli kovin

tyytyväinen saadessaan nähdä pojanpoikansa Anteron.

Illallinen ei ollut vielä ohi, kuu Antero jo suudella paukutti isoisää,

jonka leuka pisteli, pisteli. Sitten hän nousi seisomaan ukon polville,

työnsi nyrkkinsä vasten hänen poskeansa ja kysyi, miksi isoisän poski

oli kuopallaan.

-- Siksi, ettei minulla enää ole hampaita.

-- Miksi sinulla ei enää ole hampaita?

-- Ne muuttuivat ihan mustiksi, ja minä kylvin ne vakoon nähdäkseni,

eikö niistä kasvaisi uusia valkoisia.

Antero nauroi sydämen pohjasta. Isoisän posket, ne olivat ihan toista

kuin äidin posket!

Pariisittarelle ja pienokaiselle oli varattu talon paras huone. Siinä

sijaitsi häävuode, jossa nuo kunnon ihmiset olivat nukkuneet yhden

ainoan yön, ja tamminen, lukittu kaappi täpö täynnä liinavaatteita.

Pieni sänky, jossa muinoin oli nukkunut talon poika, oli haettu

ylisiltä pojanpoikaa varten. Se oli sijoitettu suojaisimpaan nurkkaan,

hyllyn alle, joka oli täynnä hillo astioita. Rouva frévière, joka oli

järjestystä rakastava nainen, asteli narskuvalla puulattialla kymmeniä

kertoja edestakaisin perehtyäkseen ympäristöönsä. Vaatenaulakkoa hän ei

ikäväkseen kumminkaan löytänyt.

Katto vuoliaisineen oli kalkittu valkoiseksi. Samoin seinät. Rouva

Trévière ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin värillisiin kuviin,

jotka koristivat tätä somaa huonetta. Kuitenkin hän huomasi häävuoteen

yläpuolella piirroksen, joka esitti mustaan takkiin ja valkoisiin

housuihin puettuja lapsia, nauha hihassa, kynttilä kädessä kulkemassa

jossakin katolisessa kirkossa. Piirroksen alareunassa oli luettavana

seuraava merkintö, jonka nimet ja päiväys olivat kirjoitetut käsin:

_Minä allekirjoittanut todistan, että Pietari Agenor Trévière on käynyt

ensi kerran ehtoollisella Brolles'in seurakunnan kirkossa toukokuun 15

päivänä 1849. Gontard, kirkkoherra_.

Leski luki kirjoituksen ja huokasi. Se oli niitä järkevän ja tarmokkaan

naisen huokauksia, jotka lemmenkyyneleitten ohella ovat maailman

kauneimpia aarteita. Niiden, joita rakastetaan, ei pitäisi kuolla.

Riisuttuaan Anteron hän virkkoi:

-- Lausuhan iltarukouksesi.

Poika kuiskasi:

-- Äiti, minä rakastan sinua.

Tämän hartaushetken jälkeen hän painoi päänsä tyynyyn, puristi

kätösensä nyrkkiin ja nukahti rauhallisesti.

Herättyään hän keksi karjapihan. Ihmeissään ja ihastuksissaan hän

katseli kanoja, lehmää, vanhaa silmäpuolta hevosta ja sikaa. Sika häntä

erikoisesti viehätti. Ja lumous kesti päiväkausia. Kun aterian aika

tuli, saatiin hänet vain suurella vaivalla sisään, olkien ja muun rojun

peittämänä, hämähäkinverkkoja tukassa ja kengät lantaveden liottamina,

kädet mustina, polvet verillä, posket punoittaen, nauravana ja

onnellisena.

-- Älä tule likelleni, sinä pikku hirviö! huusi hänen äitinsä.

Suutelemisesta ei tahtonut tulla loppuakaan.

Istuessaan siinä pitkän penkin reunalla syöden mahtavan suurta

lintupaistin kappaletta hän näytti tapparaansa pureksivalta pikku

Herkuleelta.

Hän söi huomaamattaan, unohti juoda ja puhua laverteli.

-- Äiti, mikä se viheriä kana on?

-- Se ei voi olla muu kuin papukaija, vastasi pariisitar liian

ajattelemattomasti.

Siten johtui Antero mainitsemaan papukaijan nimellä isoisänsä ankkoja,

mikä teki hänen kertomuksensa ihmeen hämäriksi.

Mutta hänpä ei sallinutkaan itselleen uskoteltavan mitä hyvänsä.

-- Äiti, tiedätkö, mitä isoisä minulle sanoi? Hän sanoi kanojen tekevän

munia. Mutta minä tiedän, ettei niin ole laita. Minä tiedän, että munia

tekee Neuillyn kadun vihanneskauppias; sitten ne viedään kanoille

lämmitettäviksi. Sillä tiedätkö, äiti, mitenkäs kanat munia tekisivät,

eihän niillä ole käsiä?

Antero tutki edelleen luontoa. Käyskellessään metsässä äitinsä seurassa

hän tunsi kaikki Robinson Crusoen tunteet. Eräänä päivänä, rouva

Trévière'in istuessa tammen siimeksessä tien vieressä, pitsiänsä

kutoen, hän löysi myyrän. Myyrä, se on jotakin! Tämä myyrä tosin oli

kuollut. Olipa sen kuonossa vertakin. Äiti huusi:

-- Antero, heitätkö heti pois sen inhoittavan... Katsohan pian, mikä

tuolla on, puussa.

Antero näki oksalta toiselle hypähtelevän oravan. Äiti oli oikeassa:

elävä orava on parempi kuin kuollut myyrä.

Mutta orava oli liian pian tiessään. Antero sai juuri kysyneeksi, onko

oravilla siivet, kun eräs ohikulkija, jonka miehekkäitä ja avomielisiä

kasvoja ympäröi kaunis ruskea parta, kohotti olkihattuaan pysähtyen

rouva Trévière'in eteen.

-- Hyvää päivää, rouva; miten voitte? Ainapa sitä toisensa tapaa!

Tässäkö on pieni poikasenne? Onpa hän kiltti. Minulle kerrottiin, että

asutte täällä ukko Trévière'in luona... Anteeksi. Minä olen tuntenut

hänet jo pitkät ajat!

-- Me tulimme tänne, koska poikani kaipasi raitista ilmaa. Tehän

muistaakseni asuitte näillä tienoilla jo siihen aikaan, kun mieheni

vielä oli elossa.

Nuoren lesken äänen sammuessa virkkoi vieras vakavasti:

-- Minä tiedän, hyvä rouva.

Hän taivutti varsin luontevasti päätään, ikäänkuin kunnioittavasti

tervehtiäkseen ohikulkevaa suuren surun muistoa.

Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:

-- Ne olivat onnellisia aikoja! Miten paljon täällä olikaan hyviä

ihmisiä, jotka nyt ovat poissa! Maisemamaalari raukkani! Millet

parkani! Yhdentekevää. Minä olen pysynyt maalaajien ystävänä, kuten

minua nimitetään tuolla, Barbizonissa. Minä tunnen ne kaikki. Ne ovat

hyviä poikia.

-- Entä tehtaanne?

-- Tehtaani? Se käy itsestään.

Antero katkaisi äkkiä heidän keskustelunsa:

-- Äiti, äiti! Ison kiven alla on leppäkerttuja, hyvän Jumalan lintuja.

Niitä on siellä ainakin miljoona, varmasti!

-- Ole vaiti ja mene leikkimään, vastasi hänen äitinsä kuivasti.

Maalaajain ystävä virkkoi jälleen kauniilla, lämpöisellä äänellään:

-- Olipa tosiaankin hauskaa jälleen tavata! Ystäväni kyselevät minulta

usein, miten kaunis rouva Trévière nykyjään voi. Minä sanon heille,

että hän on yhä -- ja entistä enemmän -- kaunis rouva Trévière.

Näkemiin, hyvä rouva.

-- Näkemiin, herra Lassalle.

Antero tuli takaisin.

-- Äiti, eivätkö kaikki linnut ole hyvän Jumalan lintuja? Onko pirun

lintujakin olemassa? Äiti, sinä et vastaa mitään... Miksi et?

Antero nyki äitiään hameesta. Äiti nuhteli häntä.

-- Antero, sinä et saa häiritä minua, kun puhelen jonkun vieraan

kanssa. Ymmärrätkö?

-- Miksi?

-- Siksi, että se ei ole kohteliasta.

Oli muutamia kyyneleitä, jotka kuivasi suudelmain herättämä hymy. Siitä

tuli sittenkin kaunis päivä. Maaseudulla näkee toisinaan sateisen

taivaan pilviverhon lomitse päivänsä teitä, jotka luovat mieleen

haikeutta ja riemua.

Muutaman päivän kuluttua, rankkasateella, kävi herra passaile,

jalassaan pitkävartiset saappaat, tervehtimässä nuorta leskeä.

-- Hyvää päivää, armollinen rouva. Ja te, isä Trévière, olette entistä

ehommassa kunnossa!...

-- Runko käy vielä laatuun, mutta jalat ovat jo mitättömät.

-- Entä te, muori? Aina nokka padassa, vai kuinka? Te maistatte lientä.

Siinäpä kelpo keittäjätär.

Nämä tutunomaiset kohteliaisuudet saivat eukon hymyilemään. Hänen

silmäteränsä sädehtivät ryppyisten poskipäitten takaa.

Vieras otti Anteron polvelleen ja nipisti hänen poskiaan. Mutta poika

kiepsahti äkkiä alas, juoksi isoisän luo ja asettui kahdareisin hänen

polvelleen.

-- Sinä olet hevonen. Minä olen postinkuljettaja. Hei! Kovemmin,

kovemmin!...

Vierailu päättyi lesken ja herra L,assalle'in vaihtamatta montakaan

sanaa. Mutta heidän hehkuvat katseensa olivat useaan kertaan kohdanneen

toisensa, niinkuin salamat, jotka välkkyvät taivaan ja maan välillä

lämpöisinä kesäöinä.

-- Isä, tunnetteko te hyvin tuon herran? kysyi nuori nainen

välinpitämättömän näköisenä.

-- Minä olen tuntenut hänet niistä ajoista alkaen, jolloin hänellä ei

vielä ollut housuja. Kukapa ei olisi näillä seuduin tuntenut hänen

isäänsä? Kelpo ihmisiä, suoria ja rehtejä. He ovat hyvissä varoissa.

Herra Philippe'illâ... (me nimitämme häntä herra Philippe'iksi) on

kokonaista kuusikymmentä työmiestä tehtaassaan.

Antero luuli tulleen sopivan hetken ilmaista tunteensa:

-- Hän on ilkeä, tuo herra.

Äiti huomautti ankarasti, että oli parempi olla vaiti, ellei osannut

puhua muuta kuin tyhmyyksiä.

Siitä pitäen sattui niin omituisesti, että rouva Trévière kohtasi herra

kassalleni joka tienkäänteessä.

Hän kävi levottomaksi, hajamieliseksi, haaveksivaksi. Hän säpsähteli

tuulen kohahdusta puitten lehvissä. Hän unohti aloittamansa pitsin ja

tottui nojaamaan leukaa kämmenpohjaansa.

Eräänä syysiltana, ankaran mereltä tulevan myrskyn riehuessa ukko

Trévière'in talon tienoilla, kiiruhti nuori leski lähettämään pois

hoitajattaren, joka teki lieteen tulta, ja panemaan Anteron makuulle.

Hänen riisuessaan pojan sukkia ja koetellessaan hänen pieniä, kylmiä

jalkojaan poika kuunteli tuulen kumeata ulvontaa ja sateen rapisemista

ikkunaruutuja vasten, kiersi käsivartensa äidin kumartuneeseen kaulaan

ja virkkoi:

-- Äiti, minua peloittaa.

Äiti suuteli häntä sanoen:

-- Älä ole rauhaton; nuku, kultaseni.

Sitten hän istuutui lieden ääreen lukemaan erästä kirjettä.

Mitä kauemmin hän luki, sitä helakampi puna kohosi hänen poskillensa.

Rinnasta nousi kuuma huokaus. Luettuaan kirjeen loppuun hän jäi

nojatuoliinsa, kädet hervottomina ja mieli haaveisiin hautautuneena.

Hän mietti:

"Hän rakastaa minua; hän on hyvä, suora ja rehellinen! Talvi-illat ovat

kovin surullisia yksin ollessa. Hän on käyttäytynyt aina perin

hienotunteisesti! Hän on epäilemättä hyvin lämminsydäminen. Sen näkee

jo siitä, miten hän minua kosii."

Hänen katseensa sattui ensimmäistä ehtoollisellakäyntiä esittävään

piirrokseen. Minä allekirjoittanut todistan, että Pietari Agenor

Trévière...

Hänen silmänsä painuivat alas. Sitten hän jälleen vaipui mietteisiinsä.

-- Naishenkilö ei osaa yksin kunnolla kasvattaa poikaa... Antero saa

isän...

-- Äiti!

Pienestä vuoteesta kajahtava huuto sai hänet säpsähtämään.

-- Mikä sinua vaivaa, Antero? Sinä olet tänä iltana kovin rauhaton.

-- Äiti minä ajattelin erästä asiaa.

-- Sen sijaan, että olisit nukkunut... Mitä sitten?

-- Isä on kuollut, eikö totta?

-- Niin on, lapsi rukkani.

-- Hän siis ei tule enää takaisin?

-- Valitettavasti ei, kultaseni.

-- Näetkö, äiti, kaikki on sittenkin hyvin. Minähän rakastan sinua,

äiti, minä rakastan sinua kahden edestä. Ja jos hän tulisikin

takaisin, niin minä en voisi häntä ollenkaan rakastaa.

Äiti katseli poikaansa vähän aikaa huolestuneena ja vaipui sitten

nojatuoliin, johon jäi liikkumattomaksi, pää käsiin painuneena.

Poika oli jo nukkunut pari tuutia myrskyn pauhatessa, kun äiti astui

hänen vuoteensa ääreen ja huokasi hiljaa:

-- Nuku! Hän ei tule takaisin. Hän tuli sittenkin, kahden kuukauden

kuluttua. Hän tuli takaisin herra I,assalle'in, uuden isän, järeässä,

ahavoituneessa hahmossa. Pikku Antero alkoi kellastua, laihtua ja

riutua.

Nyt hän on terve. Hän rakastaa hoitajatartaan niinkuin aikaisemmin

rakasti äitiään. Hän ei tiedä, että hoitajattarella on sulhasmies.

2.

Pekka.

-- Kuinka vanha on pikku poikanne, hyvä rouva?

Kuullessaan tuon kysymyksen hän katsoo pikku poikaansa niinkuin

katsotaan kelloa, kun halutaan tietää vuorokauden hetki. Sitten

hän vastaa:

-- Pekka! Hän on kahden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen.

Yhtä hyvä olisi sanoa kahden ja puolen vuoden, mutta koska pikku Pekka

on varsin viisas ja suorittaa ikäisekseen lukemattomia ihmeellisiä

asioita, pelkää äiti toisten äitien kateuden supistuvan liian vähiin,

jos poika esitellään hieman vanhempana ja niinmuodoin hieman vähemmän

ihmeellisenä. Onpa vielä eräs toinenkin seikka, jonka vuoksi äiti ei

halua Pekkaansa tehtävän päivääkään vanhemmaksi. Hän näet tahtoo

säilyttää pojunsa ihan pienenä, pikkuruisena. Hän aavistaa varsin

hyvin, että mitä suuremmaksi lapsi kasvaa, sitä vähemmän se on hänen

lapsensa. Hän aavistaa pojan vähitellen karkaavan pois. Nuo pienet

kiittämättömät eivät muuta ajattelekaan kuin pois vetäytymistä! Bron

alkuna on syntymä. Mitäpä auttaa äidin enää silloin; hänellä on vain

povi ja kaksi käsivartta pidättämään noita pieniä pakenevia.

Kaikesta tästä johtuu, että Pekka on täsmälleen kahden vuoden ja viiden

kuukauden ikäinen. Se onkin muuten kaunis ikä ja herättää minussa

melkoista kunnioitusta; minulla on useita siinä iässä olevia ystäviä,

jotka käyttäytyvät erinomaisen hyvin seurustellessaan kanssani. Mutta

yhdelläkään näistä nuorista ystävistäni ei ole sellaista mielikuvitusta

kuin Pekalla. Pekka liittelee mielikuvia toisiinsa erinomaisen helposti

ja hieman oikullisesti.

Hän muistaa eräitä sangen vanhoja asioita. Hän tuntee kasvoja, joita ei

ole kuukauteen nähnyt. Hän keksii värikuvissa tuhansia yksityiskohtia,

jotka häntä ihastuttavat ja huolestuttavat. Kun hän lehteilee

kuvakirjaa, josta hän eniten pitää ja jonka lehdistä hän on repinyt

vain puolet, niin hänen poskilleen kohoaa heleä puna ja silmissä

välkkää kovin eloisa hohde.

Hänen äitinsä pelkää tuota punaa ja tuota silmien hohdetta. Hän pelkää

liiallisen askartelun voivan vahingoittaa päätä, joka on vielä kovin

pieni ja pehmeä; hän pelkää kuumetta, hän pelkää kaikkea. Hän pelkää

aiheuttavansa onnettomuutta lapselle, josta ylpeilee. Hän melkein

toivoo pienokaisensa olevan sellainen kuin leipurin pikku poika, jonka

hän näkee joka päivä myymälän kynnyksellä: suunnattomat, litteät

kasvot, siniset, älyttömät silmät, poskiin uponnut suu ja tuhmanterve

ilme.

Se ei ainakaan herätä mitään huolestumista! Pekka sitävastoin vaihtaa

väriä joka hetki; hänen kätösensä ovat polttavan kuumat, ja hän

heittelehtii kätkyessä nukkuessaan.

Lääkärikään ei ollenkaan pidä siitä, että pieni ystävämme katselee

kuvia. Hän suosittelee mielenrauhaa.

Hän sanoo:

-- Kasvattakaa hänet niinkuin kasvatatte koiranpenikan. Eihän se voi

olla vaikeata!

Hän erehtyy; se on vaikeata, erittäin vaikeata. Tohtorilla ei ole

aavistustakaan pienen, kahden vuoden ja viiden kuukauden ikäisen pojan

sielunelämästä. Ja onko tohtori muuten ihan varma siitä, että kaikki

koiranpennut kasvavat alinomaisessa mielenrauhassa? Minä olen tuntenut

erään, joka suunnilleen kuuden viikon ikäisenä näki unia pitkin yötä ja

siirtyi unessaan naurusta kyyneliin kiusallisen nopeasti. Hän täytti

huoneeni mitä sekasortoisimpain tunteiden ilmauksilla. Onko se

mielenrauhaa, sellainen?

Eipä tietenkään! Pienen eläimen kävikin samoinkuin Pekan: se laihtui.

Siitä huolimatta se eli. Pekassa piilee samaten runsaan elämän idut.

Mikään elimistön osa ei ole sairas. Mutta äiti näkisi hänet mielellään

lihavampana ja verevämpänä.

Pariisi ei ole sovelias olopaikka tälle pienelle pariisilaiselle. Se ei

tosin ole hänelle epämieluinen. Päinvastoin: se huvittaa häntä liiaksi,

liian monet muodot ja värit ja liikunnot kiinnittävät hänen

huomiotansa; hänellä on liian paljon aistittavaa ja ymmärrettävää; hän

väsyy.

Heinäkuussa äiti vei hänet ihan kalpeana ja heiveröisenä erääseen

Sveitsin kolkkaan, jossa ei näkynyt muuta kuin vuorten kupeilla

kasvavia kuusia, ruohoisia rinteitä ja lehmiä laakson pohjukassa.

Tätä lepoa suuren ja rauhallisen ruokkijan povella kesti kolme

kuukautta, kolme kuukautta, jotka olivat täynnä hymyileviä kuvia ja

joiden kuluessa tuli syödyksi suuret määrät ruisleipää. Lokakuun

alkupäivinä minä näin uuden, uudestisyntyneen Pekan: pienen,

päivettyneen, kullanhohtoisen, melkein pulloposkisen Pekan, jonka kädet

olivat tummat, ääni kaikuva ja nauru helakka.

-- Katsokaahan Pekkaani, sanoi riemastunut äiti, hän on kerrassaan

kamala, puolentoista markan nuken värinen!

Mutta nuo värit eivät kestäneet. Pienokainen kalpeni, kävi jälleen

hermostuneeksi, heikoksi, liian hennoksi ja hienoksi. Pariisi vaikutti

kuten ennenkin. Tarkoitan henkistä Pariisia, jota ei ole missään ja

joka on kaikkialla, Pariisia, joka luo makua ja henkevyyttä, joka

aiheuttaa levottomuutta ja saa ihmisen vaivaamaan päätänsä silloinkin

kun hän on ihan pieni.

Niinpä Pekka jälleen kalpenee ja punastuu kuvia katsellessaan.

Joulukuun lopulla hän oli kovin hermostunut, silmät katselivat ylen

suurina ja pikku kätöset olivat kuivat. Hän nukkui huonosti ja ruoka ei

maistunut.

Tohtori sanoi:

-- Ei häntä mikään vaivaa; pankaa hänet syömään.

Mutta miten? Äiti parka oli yrittänyt kaikkia keinoja, ja mikään ei

ollut onnistunut. Hän itkeskeli, ja Pekka kieltäytyi syömästä.

Joulunaattoiltana Pekka sai suuren joukon puunukkeja, hevosia ja

sotamiehiä. Seuraavana aamuna äiti katseli epäillen noita lelujen

irvisteleviä naamoja.

-- Nuo kiihoittavat häntä vielä enemmän! virkkoi hän itsekseen. Niitä

on liikaa!

Varovasti, peläten Pekan heräävän, hän otti syliinsä ilveilijänuken,

joka oli ilkeän näköinen, otti sotamiehet, joita kovin pelkäsi, koska

uskoi niiden voivan tuonnempana houkutella hänen poikansa taisteluihin,

ottipa vielä punaisen hevosenkin ja hiipi varpaillaan lipastonsa luo,

johon kätki kaikki nämä lelut.

Hän ei jättänyt lieden luo muuta kuin valkoisen, puisen laatikon,

köyhän miehen vaatimattoman lahjan, ja istuutui pienen vuoteen ääreen

katselemaan nukkuvaa poikaansa. Hän oli nainen, ja se vieno vilpin

leima, joka tuntui hänen hyvään tekoonsa liittyvän, sai hänet

hymyilemään. Pienokaisen sinertäviä silmäluomia katsellessaan hän

jälleen ajatteli:

-- Kamalaa, ettei lasta voi saada syömään!

Pikku Pekka oli tuskin päässyt vaatteisiinsa, kun hän jo avasi laatikon

ja näki lampaat, lehmät, hevoset, puut, kähäräkarvaiset puut. Laatikon

piti olla lammasnavetta, mutta se olikin oikeastaan kokonainen maatila.

Hän näki isännän ja emännän. Isännällä oli kädessään viikate, emännällä

harava. He olivat menossa niitylle heinää tekemään, mutta eivät

näyttäneet pääsevän paikaltaan. Emännällä oli olkihattu ja punainen

hame. Pekka suuteli häntä, ja hän ryvetti Pekan posken. Hän näki tuvan.

Se oli niin pieni ja niin matala, ettei emäntä olisi mahtunut sinne

seisomaan. Mutta talossa oli ovi, ja siitähän Pekka sen taloksi

tunsikin.

Miten nuo maalatut esineet kuvastuivat pienen lapsen kehittymättömiin

ja raikkaisiin silmiin? Sitä emme tiedä, mutta loihtuisa täytyi näyn

varmaan olla. Hän tarttui niihin kätösillään, jotka siitä kävivät ihan

tahmaisiksi, hän asetti ne seisomaan pienelle pöydälleen ja laverteli

niille ihastuksissaan. Kohottaessaan erästä kummallista, sileä- ja

suorarunkoista puuta, jonka lastulehvät muodostivat kartion, hän

huudahti: "Kuuti!"

Äidille tuo oli jonkinlainen ilmestys. Hän ei olisi sitä milloinkaan

keksinyt. Ja kumminkin on viheriä, kartionmuotoinen, suorarunkoinen puu

epäilemättä kuusi. Mutta se täytyi Pekan sanoa, jotta äiti tuli sen

älynneeksi

-- Pikku enkeli!

Äiti suuteli pienokaistaan niin rajusti, että kolme neljännestä

lammashuoneesta kaatui.

Niin keksi Pekka laatikon puissa piirteitä, jotka palauttivat mieleen

hänen vuoristossa näkemiänsä puita.

Hän näki vielä muitakin seikkoja, jotka äidiltä jäivät näkemättä.

Kaikki nuo pienet, helakanväriset, puiset esineet herättivät hänessä

mieltäliikuttavia kuvia. Hän eli niiden avulla jälleen alppiluonnossa.

Hän oli uudelleen Sveitsissä, joka oli häntä runsaasti ruokkinut.

Silloin ajatus liittyi toiseen, hän muisti ruoan ja virkkoi:

-- Minä tahtoisin maitoa ja leipää.

Hän söi ja joi. Ruokahalu kasvoi. Illallinen maistui yhtä hyvältä kuin

aamiainen. Seuraavana päivänä ruokahalu heräsi jälleen, kun hän näki

karjapihan. Mielikuvitus sen tekee! Kahden viikon kuluttua hän oli

tanakka veikko. Äiti oli ihastunut. Hän sanoi:

-- Katsokaahan, millaiset posket! Herra ---- paran navetta sen on

saanut aikaan.

3.

Jessy.

Elisabetin hallitessa eli Lontoossa oppinut mies nimeltä Bog, joka oli

Bogus-nimisenä tullut kuuluisaksi Inhimillisiä erehdyksiä koskevan

tutkimuksensa johdosta, jota kukaan ei tuntenut.

Bogus oli kirjoittanut sitä jo viisikolmatta vuotta, mutta ei ollut

vielä mitään julkaissut. Puhtaaksi kirjoitettu käsikirjoitus, joka oli

järjestetty hyllyihin ikkunakomeroon, käsitti kokonaista kymmenen

kaksitaitteista nidosta. Ensimmäinen nidos pohti syntymisen erehdystä,

kaikkien muiden erehdysten alkujuurta. Seuraavassa nähtiin ne

erehdykset, joihin pienet pojat ja tytöt, nuoriso, täysikasvuiset ja

vanhukset, eri ammateissa toimivat henkilöt, kuten valtiomiehet,

kauppiaat, sotilaat, kokit, valtiolliset kirjailijat y.m. tekevät

itsensä syypäiksi. Viimeiset, vielä keskeneräiset nidokset käsittelivät

niitä tasavallassa ilmeneviä erehdyksiä, jotka ovat kaikkien

yksilöllisten ja ammatillisten erehdysten seurauksena. Ja niin

kiinteästi liittyi ajatus toiseen tässä kauniissa teoksessa, ettei

olisi voinut ottaa sivuakaan pois siten tärvelemättä kokonaisuutta.

Todistelu johti toiseen ja viimeisessä kävi kiistämättömästi ilmi, että

paha on elämän ytimenä ja että jos elämää käy mittaaminen, niin voidaan

matemaattisen täsmällisesti väittää maan päällä olevan yhtä paljon

pahaa kuin elämääkin.

Naimisen erehdykseen Bogus ei ollut langennut. Hän eleli pienessä

talossaan vanhan emännöitsijänsä kanssa. Emännöitsijän nimi oli Kat,

toisin sanoen Katariina, mutta Bogus nimitti häntä Klausentiinaksi,

koska hän oli kotoisin Southamptonista.

Filosofin sisar, joka ei ollut yhtä ylevämielinen kuin veli, oli

langennut erehdykseen toisensa jälkeen: oli rakastanut erästä Cityn

verkakauppiasta, ottanut hänet miehekseen ja synnyttänyt maailmaan

pienen tytön, jolle oli annettu nimeksi Jessy.

Hänen viimeinen erehdyksensä oli siinä, että hän kuoli oltuaan kymmenen

vuotta naimisissa ja vei siten kuolemaan verkakauppiaankin, joka ei

voinut jäädä eloon hänen mentyään. Bogus otti orvon luokseen, säälistä,

mutta myöskin toivossa saada hänestä hyviä lasten erehdysten

esimerkkejä.

Tyttö oli silloin kuusivuotias. Viettäessään ensimmäistä viikkoa

viisaan enonsa luona hän itkeskeli eikä puhunut mitään. Seuraavan

viikon alussa hän sanoi Bogille:

-- Minä olen nähnyt äidin. Hän oli ihan valkoinen, hänellä oli

helmassaan kukkia, jotka hän levitti vuoteeseeni, mutta minä en

löytänyt niitä aamulla. Anna ne minulle, äidin kukat.

Bog merkitsi muistiin tämän erehdyksen, mutta tunnusti siihen

liittyvässä muistutuksessaan, että erehdys oli viaton ja tavallaan

somakin.

Muutamia päiviä myöhemmin Jessy taas puhutteli Bogia:

-- Eno Bog, kuulehan! Sinä olet vanha ja ruma, mutta minä rakastan

sinua ja minua pitää myös rakastaa.

Bog tarttui kynäänsä, mutta vähän ajatustaan ponnistaen hän kohta

oivalsi, ettei ollut enää kovin nuorennäköinen ja ettei ollut

milloinkaan ollut varsin kaunis. Niinpä hän jätti tyttösen sanat

muistiin merkitsemättä. Sanoihan vain:

-- Minkä tähden sinua pitää rakastaa, Jessy?

-- Siksi, että olen pieni.

"Onko totta", kysyi Bog itseltään, "onko totta, että pieniä pitää

rakastaa? Voisihan niin olla, sillä he tosiaankin kovin kaipaavat

rakkautta. Siten olisi puolustettavissa se yleinen erehdys,

johon äidit tekevät itsensä vikapäiksi uhratessaan lapsilleen

maitonsa ja rakkautensa. Se osa tutkimuksestani on otettava vielä

tarkistettavaksi."

Astuessaan syntymäpäivänsä aamuna huoneeseen, jossa olivat hänen

kirjansa ja paperinsa ja jota hän nimitti kirjastokseen, Bog tunsi

ilmassa hyvän tuoksun ja näki neilikkaruukun ikkunalaudalla.

Kukkia oli vain kolme, mutta ne siirottivat hajallaan ja päivänpaiste

hyväili niitä hilpeästi. Oppineessa salissa näytti kaikki hymyilevän:

vanha nojatuoli, pähkiuäpuinen pöytä ja ruskeankeltaisiin

vasikannahkakansiin, pergamenttiin ja siannahkaan sidotut vanhat

kirjat. Bogus, joka näytti yhtä kuivalta kuin nekin, alkoi hänkin

hymyillä.

-- Katsohan, eno Bog, katsohan: tuolla on taivas (lapsi osoitti

tinakehäisten ruutujen läpi sinertävää ilmaa), ja tuossa alempana on

maa, kukkiva maa (hän osoitti neilikkaruukkua), ja kaikkein alimpana on

helvetti, nuo isot, mustat kirjat.

Nuo isot mustat kirjat olivat Inhimillisten erehdysten kymmenen nidosta

ikkunakomeroon järjestettyinä. Tämä Jessyn erehdys palautti tutkijan

mieleen teoksen, jonka hän oli joksikin aikaa laiminlyönyt voidakseen

käyskellä sisarentyttärensä kanssa kaduilla ja puistossa. Tyttönen

keksi tuhansia miellyttäviä seikkoja, ja samalla keksi ne myös Bogus,

joka ei ollut eläessään pistänyt nokkaansa pihalle. Hän avasi jälleen

käsikirjoituksensa, mutta ei enää tuntenut omakseen teosta, jossa ei

ollut kukkia eikä Jessyä.

Onneksi tuli hänen avukseen filosofia, joka uskotteli hänelle, ettei

Jessystä ollut mihinkään. Hän kiintyi tähän totuuteen sitäkin lujemmin,

kun se oli välttämätön hänen työnsä menestymiselle.

Eräänä päivänä tätä asiaa aprikoidessaan hän löysi kirjastostaan

Jessyn, joka oli ikkunan ääressä pujottamassa lankaa neulansilmään. Bog

kysyi, mitä hän aikoi ommella.

Jessy vastasi:

-- Etkö tiedä, eno Bog, että pääskyset ovat lähteneet.

Bogus ei tiennyt asiasta mitään; siitä ei kertonut Plinius enempää kuin

Avicennakaan. Jessy jatkoi:

-- Kat sanoi minulle eilen...

-- Kat? huudahti Bogus. Lapsi tarkoittaa kunnianarvoisaa Klausentiinaa!

-- Kat sanoi minulle eilen näinikään: "Pääskyset ovat lähteneet tänä

vuonna varhemmin kuin tavallisesti; se ennustaa aikaista ja ankaraa

talvea." Niin sanoi Kat. Ja sitten minä näin äidin. Hän oli valkoisessa

puvussa ja hänen hiuksensa hohtivat, mutta hänellä ei ollut kukkia,

kuten edellisellä kerralla. Hän sanoi minulle: "Jessy, ota kirstusta

eno Bogin turkisviitta ja korjaa se, jos se on huonossa kunnossa." Minä

nousin ja hain kohta noustuani viitan kirstusta. Se on ratkeillut

useista kohdin. Minä korjaan sen.

Talvi tuli sellainen kuin pääskyset olivat ennustaneet. Bogus yritti

viittaansa kietoutuneena, jalat liedellä, parsia eräitä tutkimuksensa

lukuja. Mutta joka kerta, kun hänen oli onnistunut sovittaa uudet

kokemuksensa yleisen pahan teoriaan, saattoi Jessy hänen aatteensa

epäjärjestykseen tuomalla hänelle tuopin hyvää olutta tai ainoastaan

näyttämällä silmänsä ja hyvän hymynsä.

Kevään tultua eno ja sisarentytär retkeilivät pelloille ja niityille.

Jessy toi retkiltä kasvia, joiden nimet eno mainitsi ja jotka Jessy

itse illalla luokitteli niiden ominaisuuksien mukaan. Eräänä iltana hän

levitteli pöydälle päivällä kokoamiansa kasveja ja sanoi enolle:

-- Eno Bog, nyt minä tunnen kaikkien niiden kasvien nimet, jotka olet

minulle maininnut. Tässä ovat ne, jotka parantavat, ja tuossa ne, jotka

lohduttavat. Minä tahdon ne säilyttää voidakseni ne aina tuntea ja

opettaakseni toisiakin ne tuntemaan. Nyi tarvitsisin ison kirjan, jossa

voisin ne kuivata.

-- Ota tämä, sanoi Bog.

Hän ojensi tytölle ensimmäisen nidoksen Inhimillisiä erehdyksiä

koskevaa tutkimustaan.

Kun nidoksen joka lehden välissä oli kasvi, otettiin seuraava nidos.

Kolmen kesän kuluessa oli koko teos muuttunut kasvikokoelmaksi.