Auringonlaskun purppurajuova on kalvennut, ja taivaanranta on käynyt
oranssinväriseksi; ylempää on taivas haaleanviheriä. Tuolla tuikkaa
ensimmäinen tähti; se on ihan valkoinen ja värisee... Nyt näen jo
toisenkin ja vielä toisen ja kohta en voi niitä enää laskeakaan.
Puiston puut ovat tummenneet ja näyttävät suurenneilta. Tuo pieni tie,
joka kulkee orjantappura-aitojen keskitse ja jonka jokainen kivi on
minulle tuttu, näyttää tällä hetkellä suurelta, vaaralliselta ja
salaperäiseltä, ja minä kuvittelen tahtomattani, että se johtaa
sellaisiin seutuihin, joita näemme unessa. Kuinka kaunis on yö ja
kuinka hyvä onkaan hengitellä!. Minä kuuntelen teitä, serkku, puhukaa
meille saduista ja tarinoista, koska teillä on paljon mielenkiintoista
sanottavaa. Mutta olkaa ystävällinen: älkää niitä tärvelkö. Sanon jo
ennakolta, että ihailen niitä. Siinä suhteessa minä hieman kadehdin
pikku tyttöäni, joka kysyy, ovatko jättiläiset ja haltijattaret "oikein
totta".