Pietari Nozière'in muistelmat päättyvät äskeiseen kertomukseen. Olemme
katsoneet olevan syytä liittää niihin muutamia samalla käsialalla
kirjoitettuja sivuja. Susannan kirja on kokonaisuudessaan peräisin
ystävämme papereista. Sitä kootessa on otettu herra Nozière'in
muistiinpanovihkoista kaikki, mikä kiinteämmin tai höllemmin liittyi
hänen tyttärensä lapsuuteen. Siten on voitu muodostaa uusi luku tähän
perhekirjaan, jota hän aikoi jatkuvasti kirjoittaa, mutta joka jäi
häneltä pelkiksi katkelmiksi.
Julkaisija.
1.
Kukko.
Susanna ei ollut vielä alkanut etsiä kauneutta. Mutta kolmen kuukauden
ja kahdenkymmenen päivän ikäiseksi ehdittyään hän ryhtyi tuohon
tehtävään melkoisin innoin.
Se tapahtui ruokasalissa. Sali näyttää vanhanaikuiselta, koska
tarjoilupöydät ovat täynnä fajanssilautasia, savileilejä,
tinahaarikoita ja pieniä venezialaisia pulloja. Susannan äiti,
korukapineisiin hullaantunut pariisitar, on asiat niin järjestänyt.
Tämän vanhan rihkaman keskellä Susanna näyttää sitäkin tuoreemmalta
valkoisessa, kirjaillussa hamosessaan. Nähdessään hänet siinä
ympäristössä johtuu sanomaan: "Siinä on tosiaankin ihan uusi pikku
olento!"
Hän ei välitä mitään esivanhempain pöytä- astioista, ei vanhoista,
mustuneista muotokuvista eikä seinille ripustetuista suurista
kuparilautasista. Olen kumminkin varma siitä, että kaikki nämä vanhat
esineet tuonnempana herättävät hänessä haaveellisia mielikuvia,
idättävät hänen aivoissaan eriskummallisia, mahdottomia ja lumoavia
unelmia. Hän tulee näkemään näkyjä. Jos hänen älynsä ottaa siihen
sopeutuakseen, niin hän harjoittaa noiden esineiden avulla
yksityiskohtiin ja tyyliin kohdistuvaa somaa kuvitteluvoimaa, joka
kaunistaa elämää. Minä kerron hänelle mielettömiä tarinoita, jotka
eivät ole paljoa epätodellisempia kuin toiset, mutta paljon kauniimpia;
hän hullaantuu niihin. Minä toivon kaikille niille, joita rakastan,
rahtusen mielettömyyttä. Se tekee heidän sydämensä iloiseksi.
Toistaiseksi Susanna ei hymyile edes tynnyrillään ajelevalle pienelle
Bakkokselle. Kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisenä ihminen
on vakava.
Oli aamu, vienon harmaja aamu. Villiviini ja kierto erivärisine
tähtineen reunustivat ikkunaa. Olimme päättäneet aterian, vaimoni ja
minä, ja juttelimme kuten ihmiset, joilla ei ole mitään sanomista. Oli
eräs niitä hetkiä, joina aika kuluu hiljalleen kuin tyynenä vaeltava
virta. On näkevinään sen kuluvan, ja jokainen lausuttu sana on kuin
virtaan heitetty pieni kivi. Luullakseni me puhuimme Susannan silmien
väristä. Siinä onkin ehtymätön puheenaihe.
-- Ne ovat harmaansiniset.
-- Niissä on vivahdus kullan ja sipuliliemen väriä.
-- Ne välkähtelevät viheriää.
-- Totta kaikki; ne ovat ihmeelliset.
Samassa saapui itse Susanna. Tällä kertaa hänen silmänsä olivat soman
harmaat kuten ilma ulkona. Hän saapui hoitajattarensa käsivarrella.
Hienon maailman tapa olisi vaatinut hänen saapuvan imettäjänsä sylissä.
Mutta Susanna menettelee niinkuin La Fontaine'in karitsa ja niinkuin
karitsat yleensä: hän imee äitiänsä. Tiedän varsin hyvin, että moisessa
äärimmäisen talonpoikamaisessa tapauksessa on koetettava ainakin
näennäisesti noudattaa soveliaisuuden vaatimuksia palkkaamalla niin
sanottu kuiva imettäjä. Kuivalla imettäjällä on myssyssään pitkät
neulat ja nauhat kuten imettäjällä ainakin; häneltä ei puutu muuta kuin
maito. Maitohan koskee ainoastaan lasta, jotavastoin nauhat ja neulat
näkee koko maailma. Kun äiti erehtyy imettämään, ottaa hän häpeänsä
peitteeksi kuivan imettäjän.
Mutta Susannan äiti on hupakko; hän ei ole ottanut huomioon tuota
kaunista tapaa.
Susannan hoitajatar on nuori, kotikylästään tänne muuttanut
maalaistyttö, joka on jo ehtinyt kotonaan kasvattaa seitsemän,
kahdeksan pientä veljeä ja laulelee aamusta iltaan Lothringin lauluja.
Hänelle myönnettiin vapaa päivä Pariisiin tutustumista varten. Hän
palasi ihastuneena: hän oli nähnyt kauniita retiisejä. Muukaan ei ollut
näyttänyt ollenkaan kehnolta, mutta retiisit kerrassaan lumosivat
hänet, hän kirjoitti niistä kotipuoleensa. Tämä yksinkertaisuus tekee
hänet varsin soveliaaksi Susannan seuraan, sillä Susanna puolestaan ei
näytä havaitsevan koko luomakunnassa muuta kuin lamput ja karahvit.
Susannan saapuessa ruokasali muuttui sangen rattoisaksi. Me nauroimme
Susannalle; Susanna nauroi meille: rakastavaiset keksivät aina
ilmaisukeinoja. Äiti ojensi norjat käsivartensa, joilta aamuviitan
hiha valahti huolettomasti kuten kesäaamuna ainakin. Sitten
Susanna ojensi pienet nukenkätösensä, jotka pistivät jäykkinä esiin
nyppykangashihoista. Hän levitti sormensa, joten hihansuulle ilmestyi
viisi rusottavaa sädettä. Ihastunut äiti otti hänet syliinsä, ja me
olimme kaikki kolme täysin onnelliset, mikä kenties johtui siitä,
ettemme ajatelleet mitään. Tämä olotila ei voinut kestää kauan. Susanna
kurottautui kohti pöytää avaten silmänsä niin selkosen selälleen, että
ne kävivät ihan pyöreiksi, ja pudisteli pieniä käsivarsiaan, jotka
näyttivät puusta sorvatuilta. Hänen katseessaan oli hämmästystä ja
ihailua. Hänen liikuttavan ja kunnioitettavan typerissä pikku
kasvoissaan välähti jotakin henkevää.
Hän huudahti kuin haavoitettu lintu.
-- Taisi neula pistää, arveli äiti, joka onneksi oli lujasti kiinni
elämän todellisuudessa.
Nuo lukkoneulat aukenevat ihan huomaamatta, ja Susannan vaatetuksessa
on niitä kahdeksan!
Mutta ei, Susannaa ei pistänyt neula vaan kiintymys kauniiseen.
-- Kiintymys kauniiseen kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän
ikäisenä?
-- Päätelkää itse. Susanna suoltautui puolittain pois äidin sylistä,
heilutti nyrkkejään ja onnistui olkapäätään ja polveaan apunaan
käyttäen, huohottaen, yskien ja kuolaten saamaan käsiinsä lautasen.
Vanha, hienostumaton strassburgilainen käsityöläinen (epäilemättä
sangen yksinkertainen mies; levätköön rauhassa!) oli maalannut lautasen
pohjaan punaisen kukon.
Susanna tahtoi saada haltuunsa tuon kukon. Hän ei halunnut sitä
syödäkseen, joten hän ilmeisesti piti sitä kauniina. Hänen äitinsä,
jolle minä esitin tämän helpon johtopäätelmän, virkkoi:
-- Oletpa sinä houkko! Jos Susanna olisi saanut kukon käsiinsä, olisi
hän heti pistänyt sen poskeensa sitä ollenkaan ihailematta.
Henkeviltä ihmisiltä puuttuu todellakin usein tervettä järkeä!
-- Epäilemättä hän olisi niin menetellyt, vastasin minä. Mutta sehän
vain todistaa, että hänen jo lukuisien eri kykyjensä valtaelimenä
toimii suu. Hän on harjoittanut suutansa ennenkuin silmiänsä ja on
tehnyt aivan oikein! Nyt hänen harjoitettu, herkkä suunsa on paras
tiedonväline, mitä hänellä toistaiseksi on käytettävissään. Hänellä on
täysi syy sitä käytellä. Voitte uskoa, että tyttäremme on pelkkää
viisautta. Epäilemättä hän olisi pistänyt kukon suuhunsa, mutta hän
olisi sen pistänyt sinne kauniina kappaleena, ollenkaan huolimatta sen
ravitsevaisuudesta. Huomatkaa, että tämä tottumus, joka todella on
olemassa pienissä lapsissa, jää kuvaannollisena ihmisten kieleen. Mehän
puhumme runoelman, maalauksen ja oopperan nauttimisesta.
Minun esittäessäni näitä kestämättömiä väitteitäni, jotka filosofinen
maailma kumminkin hyväksyisi, jos ne ilmaistaisiin käsittämättömällä
kielellä, Susanna takoi lautasta nyrkeillään, raapi sitä kynsillään,
puheli sille (somaa salaperäistä laverrustaan!) ja käänsi kolahdutti
sen vihdoin nurin.
Hän ei osoittanut erikoista kätevyyttä, ei tosiaankaan! Hänen
liikkeistään puuttui täsmällisyys. Mutta liike, olipa se näennäisesti
miten mutkaton tahansa, on sangen vaikea suorittaa, ellei se ole
totunnainen. Ja millaisia tottumuksia te oikeastaan vaaditte kolmen
kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäiseltä henkilöltä? Ottakaa
huomioon, että on hallittava hermoja, luita ja lihaksia, jos tahtoo
pikkusormeaankaan kohottaa. Siihen verrattuna ei herra Thomas Noldenin
kaikkien pelinukkien lankain hoitelu ole yhtään mitään. Darwin, joka
oli terävä havaintojentekijä, ihmetteli, että pienet lapset osaavat
nauraa ja itkeä. Hän kirjoitti paksun nidoksen, jossa selitti, miten
lapset menettelevät. Me olemme armottomia, "me tiedemiehet", kuten
herra Zola sanoo.
Onneksi en minä ole niin suuri tiedemies kuin herra Zola. Minä olen
pintapuolinen. Minä en kokeile Susannalla, vaan tyydyn huomioimaan, kun
voin sen tehdä häntä kiusaamatta.
Susanna kynsi kukkoansa ja joutui ihan ymmälle, koska ei voinut
käsittää, kuinka näkyvää oliota on mahdoton saada käsiinsä. Se meni yli
hänen ymmärryksensä, kuten ylipäänsä kaikki. Tämä ominaisuus se juuri
tekee Susannan viehättäväksi. Pienet lapset elävät alinomaisessa
ihmeessä; kaikki oudostuttaa heitä. Siitä johtuu heidän katseessaan
ilmenevä runous. Meidän vierellämme ollen he asustavat meille vieraissa
maailmoissa. Heitä ympäröi tuntematon, jumalallinen tuntematon.
-- Pikku hupakko! virkkoi hänen äitinsä.
-- Ystäväiseni, tyttärenne on tietämätön, mutta järkevä. Kun ihminen
näkee kauniin olion, niin hän haluaa sen omistaa. Se on luonnollinen
taipumus, jonka lainsäädäntökin ottaa huomioon. Béranger'n mustalaiset,
jotka sanovat: "mikä mulle on somaa, se mulle on omaa", ovat kovin
harvinaiseen ryhmään kuuluvia viisaita. Jos kaikki ihmiset
ajattelisivat heidän tavallaan, niin ei olisi olemassa mitään
sivistystä, vaan elettäisiin alastomina ja vailla kaikkia taitoja kuin
Tulimaan asukkaat. Te ette ole laisinkaan heidän kannallansa; te
pidätte vanhoista seinäverhoista, joissa nähdään haikaroita puitten
alla, ja te peitätte niillä talon kaikki seinät. Minä en tahdo teitä
siitä moittia, kaukana siitä. Mutta käsittäkää toki Susanna ja hänen
kukkonsa.
-- Käsitänhän minä hänet, hän tekee samoinkuin pikku Pekka, joka tahtoi
siepata kuun vesisaavista. Hänelle ei sitä annettu. Mutta ystäväiseni,
ettehän väitä hänen pitävän kukon kuvaa todellisena kukkona; eihän hän
ole milloinkaan nähnyt elävää kukkoa.
-- Eipä kylläkään, mutta hän pitää haavekuvaa todellisuutena. Ja
taiteilijat ovat epäilemättä hänen erehdyksestään jossakin määrin
vastuunalaiset. Ovathan he jo kauan aikaa yrittäneet viivojen ja värien
avulla jäljitellä olioiden muotoa. Kuinka monta tuhatta vuotta sitten
onkaan kuollut se kunnon luolaihminen, joka kaiversi norsunluiseen
laattaan mammutin kuvan! Onko ihme, että he niin kauan jäljittely
taitoansa harjoitettuaan vihdoin kykenevät lumoamaan kolmen kuukauden
ja kahdenkymmenen päivän ikäisen pienen olennon! Ketäpä ei näennäisyys
viehättäisi? Pääseekö itse tiedekään, jolla meitä rasitetaan,
näennäistä kauemmaksi? Mitä löytää professori Robin mikroskoopistaan?
Näennäistä, pelkkää näennäistä. "Suotta meitä liikuttavat turhat
luulot", on Euripides sanonut...
Niin minä haastelin valmistautuen selittämään Euripideen säettä. Olisin
epäilemättä löytänyt siitä syvää merkitystä, jota yrttien myyjättären
poika ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi. Mutta ympäristöni
muuttui kerrassaan sopimattomaksi filosofiseen mietiskelyyn; Susanna,
joka ei saanut kukkoa lautasesta irti, antautui ankaran kiukun valtaan;
hänen kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi, nenä paisui kafferimaisen
laajaksi, posket levisivät yli silmien, ja kulmakarvat kohosivat otsan
ylärajoille. Otsa, joka sekin oli ihan punainen, kuohuksissa, kupurain,
kolojen ja ristiriitaisten vakojen peittämä muistutti suitsuperäistä
seutua. Suu venyi korvia myöten, ja ikeneitten välistä tunkeutui
ilmoille korviasärkevä ulvonta.
-- Kas niin! huudahdin minä. Mikä intohimon purkaus! Intohimoja ei pidä
tuomita. Kaikki suuri, mitä tässä maailmassa on tehty, on tehty niiden
nojalla. Kas, miten niiden välähdys tekee pienen lapsen melkein yhtä
peloittavaksi kuin pieni kiinalainen epäjumalankuva. Tyttäreni, minä
olen sinuun tyytyväinen! On hyvä, jos sinussa on voimakkaat intohimot,
jos sallit niitten kasvaa ja kasvat itse niitten ohella. Ja jos
myöhemmin pääset niiden järkähtämättömäksi valtijattareksi, niin niiden
voima on oleva sinun voimasi ja niiden suuruus sinun kauneutesi.
Intohimot muodostavat ihmisen koko moraalisen rikkauden.
-- Mikä meteli! huudahti Susannan äiti. Eihän tässä enää kuule omaa
ääntänsä, kun toisella puolen pauhaa filosofi puhuen puita heiniä,
toisella puolen pienokainen, joka luulee kukon kuvaa ties miksi
todelliseksi. Naisraukat tarvitsevat kipeästi terveen järkensä
voidakseen elää miehen ja lasten kanssa!
-- Tyttärenne, vastasin minä, on ensimmäisen kerran etsinyt kauneutta.
Se on kuilun hurmausta, sanoisi joku romantikko; minä nimitän sitä
yleväin henkien luonnolliseksi harjoitukseksi. Mutta siihen ei tule
antautua liian varhain eikä riittämättömin menetelmin. Rakas ystävä,
teillä on pätevät taikakeinot Susannan tuskien tyynnyttämiseksi.
Tuudittakaa tyttärenne uneen!
2.
Tähti.
Susanna täyttää tänä iltana kaksitoista kuukautta. Sen ainoan vuoden
aikana, jonka hän on viettänyt tämän vanhan maan päällä, on hän ehtinyt
kokea paljon. Täysi-ikäinen, joka kykenisi kahdessatoista vuodessa
keksimään niin paljon ja niin hyödyllisiä asioita kuin Susanna on
keksinyt kahdessatoista kuukaudessa, olisi jumalallinen kuolevainen.
Pienet lapset ovat väärinarvosteltuja neroja; he ottavat maailman
valtoihinsa yli-inhimillisin tarmoin. Mikään ei vedä vertoja tälle
elämän ensimmäiselle puuskalle, ihmishengen ensimmäiselle kohonnalle.
Käsitättekö, että nuo pienet olennot näkevät, koskettavat, puhuvat,
tekevät huomioita, vertailevat, muistavat? Käsitättekö, että he
kulkevat, menevät ja tulevat? Käsitättekö, että he leikkivät, sillä
leikki on kaikkien taiteiden perimmäinen aate. Nuket ja laulelmat
sisältävät jo melkein koko Shakespeare'in.
Susannalla on iso kori täynnä leluja, joista vain muutamat ovat leluja
luonnostaan, kuten puuhevoset ja kuminuket. Toiset on erikoinen
kohtalon oikku muuttanut leluiksi. Niiden joukossa on vanhoja
kukkaroita, kangastilkkuja, laatikonpohjia, mittanauha, saksikotelo,
aikataulu ja kivenkappale. Ne ovat kaikki surkeassa kunnossa. Susanna
vetää ne joka päivä korista luovuttaakseen ne äidilleen. Hän ei
kiinnitä yhteenkään niistä erikoista huomiota eikä yleensä mitenkään
erota tätä pientä omaisuuttaan muusta olevaisesta. Maailma on hänelle
suuri paloiteltu ja maalattu leikkikalu.
Jos ottaisi vaivakseen perehtyä tähän luonnonkäsitykseen ja johtaisi
siitä kaikki Susannan teot ja mietteet, niin joutuisi ihmettelemään
tässä pienessä mielessä vallitsevaa johdonmukaisuutta. Mutta me
arvostelemme häntä omien käsitystemme mukaan emmekä hänen. Ja koska
hänellä ei ole meidän järkeämme, me päättelemme, että hän on ihan
järjetön. Mikä vääryys! Minä, joka osaan asettua oikealle näkökannalle,
keksin johdonmukaista mielevyyttä, missä kansanomainen käsitys näkee
vain mieletöntä käyttäytymistä.
Minä en kumminkaan elättele turhia luuloja. En jumaloi lastani,
tunnustan, ettei tyttäreni ole paljoa ihailtavampi kuin mikä muu lapsi
tahansa. Minä en käytä hänestä puhuessani liioittelevia lauseparsia.
Sanonhan vain hänen äidilleen:
-- Ystäväiseni, onpa meillä sievä tyttö.
Hän vastaa minulle jokseenkin samoin kuin rouva Primerose vastasi
naapureilleen heidän lausuessaan tuontapaisia kohteliaisuuksia:
-- Ystäväiseni, Susanna on sellainen miksi Jumala on hänet luonut:
kyllin kaunis, kunhan hän on kyllin hyvä.
Näin sanoessaan hän luo Susannaan loistavan ja vilpittömän katseen.
Sulkeutuvain luomien takana aavistan ylpeyttä ja rakkautta hohtavat
silmäterät.
Minä olen itsepintainen. Sanon:
-- Hän on sievä, eikö totta?
Mutta äidillä on monta syytä olla myöntämättä, ja minä keksin nuo syyt
paremmin kuin hän itse.
Hän haluaa kuulla yhä uudelleen sanottavan, että hänen pikku tyttönsä
on sievä. Hän ei sano sitä itse, koska katsoo sen jollakin tavoin
sopimattomaksi, hienotunteisuuden puutetta osoittavaksi teoksi.
Erikoisesti hän pelkää loukkaavansa jotakin näkymätöntä, salaperäistä
valtaa, joka on hänelle outo, mutta jonka hän aavistaa piilevän
varjossa, valmiina kostamaan pienokaisille äitien ylpeyden.
Ja kukapa onnellinen ei pelkäisi sitä aavetta, joka varmasti piilee
hänen huoneensa verhojen poimuissa? Kukapa uskaltaisi illalla, vaimoaan
ja lastaan syleillessään, tuon näkymättömän kummituksen kuullen sanoa:
"Sydänkäpyseni, kuinka paljon onnea ja kauneutta onkaan meille suotu!"
Siksipä sanonkin vaimolleni näin:
-- Olette oikeassa, ystäväiseni, olette aina oikeassa. Onni asuu
täällä, meidän kattomme alla. Hiljaa! Muuten se karkaa pois.
Ateenalaiset äidit pelkäsivät Nemesistä, tuota aina läsnäolevaa,
koskaan näkymätöntä jumalatarta, josta tiesivät vain, että hän oli
jumalien kateus, Nemesistä, jonka sormi tuntui kaikkialla, joka hetki,
tuossa jokapäiväisessä ja salaperäisessä asiassa: sattumassa.
Ateenalaiset äidit!... Minä kuvailen mieleeni erään heistä nukuttamassa
laakeripuun alla, kotialttarin juurella, sirkkojen siristessä,
rintalastansa, joka on alaston kuin pieni jumala.
"Minä kuvittelen, että hänen nimensä oli Lysilla, että hän pelkäsi
Nemesistä niinkuin te, ystäväiseni, sitä pelkäätte, ja että hän,
samoinkuin tekin, vältti kaikkea itämaista prameutta ajatellen vain,
kuinka saisi anteeksi onnensa ja kauneutensa... Lysilla, Lysilla!
Oletteko mennyt menojanne jättämättä maan päälle olemuksenne varjoa,
viehättävän sielunne henkäystä? Oletteko ikäänkuin ei teitä olisi
milloinkaan ollutkaan?"
Susannan äiti katkaisee näiden mietteiden oikullisen juoksun.
-- Ystäväiseni, sanoo hän, miksi puhutte noin tuosta naisesta? Hänellä
oli aikansa kuten meilläkin. Niin on maailman meno.
-- Te siis käsitätte, rakkaani, että se mikä on ollut, ei voi enää
olla?
Epäilemättä. Minä en ihmettele kaikkea, kuten te, ystäväiseni.
Tuon hän lausuu rauhallisella äänellä varustaen Susannaa yöasuun. Mutta
Susanna kieltäytyy itsepintaisesti menemästä makuulle.
Tämä kieltäytyminen voisi Rooman historiassa olla mainittuna jonkin
Tituksen, Vespasianuksen tai Aleksanteri Severuksen luonteen kauniina
piirteenä. Tästä kieltäytymisestä johtuu, että Susanna saa nuhteita.
Inhimillinen oikeus, miten onkaan laitasi! Totta puhuen Susanna ei
halua jäädä jalkeille valvoakseen valtakunnan menestystä, vaan
penkoakseen vanhan, isomahaisen ja tukevilla vaskisilla kädensijoilla
varustetun hollantilaisen lipaston laatikkoa.
Hän penkoo laatikkoa. Nojaten toiseen käteensä hän toisella tempoo
myssyjä, villapaitoja ja hameita, jotka hän ankarasti ponnistellen
heittää jalkoihinsa, huudahdellen miten milloinkin, kevyesti ja
hurjasti. Hänen selkänsä, jota peittää pitsikaista, on liikuttavan
naurettava; hänen pieni päänsä, jonka hän tavan takaa kääntää minuun
päin, ilmaisee vieläkin liikuttavampaa tyydytystä.
En voi hillitä itseäni. Unohdan Nemesiksen ja huudahdan:
-- Katsokaahan, kuinka ihastuttava hän on tuossa penkoessaan!
Vilkkain ja samalla pelokkain elein sulkee hänen äitinsä sormellaan
suuni. Sitten hän palaa myllerretyn laatikon luo. Minä taas jatkan
mietettäni:
-- Rakas ystävä, jos Susannassa on ihastuttavaa se, mitä hän tietää, on
hänessä varmaan yhtä ihastuttavaa se, mitä hän ei tiedä. Se, mitä hän
ei tiedä, tekee hänet ylen runolliseksi.
Niin sanoen Susannan äiti käänsi katseensa minuun, suupielessä pieni
hymy pilan merkkinä, ja huudahti sitten:
-- Susannan runollisuus! Tyttärenne runollisuus! Eihän hän viihdy
muualla kuin keittiössä, teidän tyttärenne! Taannoin hän istui iloa
säteillen perunankuoriläjän ääressä. Nimitättekö sitä runollisuudeksi?
-- Epäilemättä, ystäväiseni, epäilemättä. Koko luonto kuvastuu hänessä
niin suurenmoisen puhtaana, ettei mikään maailmassa ole hänelle
saastaista, ei edes keittiöjätteet. Siksipä te löysittekin
hänet ihastuneena istumassa kaalinlehtien, sipulinkuorten ja
äyriäistenpyrstöjen keskellä. Hän oli ilmi ihastuksissaan.
Yli-inhimillisin kyvyin hän muuntaa luontoa, ja kaikki mitä hän näkee,
kaikki mihin hän koskee, saa kauneuden leiman.
Keskustelumme aikana Susanna lähti lipastonsa luota ja kulki ikkunan
ääreen. Hänen äitinsä seurasi häntä ja nosti hänet käsivarrelleen. Yö
oli tyyni ja lämmin. Läpikuultoinen hämy peitti hienolehväistä
akasiapuuta, jonka varisseet kukat muodostivat valkoisia juovia
pihamaalle. Koira nukkui, käpälät kopista ulkona. Etäämpänä oli maisema
sinervän hämyautereen peitossa. Me vaikenimme kaikki kolme.
Silloin, yön hiljaisuudessa, yön ylevässä hiljaisuudessa Susanna
kohotti kätensä niin korkealle kuin voi ja osoitti sormellaan, joka ei
koskaan ottanut täysin oietakseen, erästä tähteä. Ihmeen pienoinen
sormi koukistui tavan takaa, ikäänkuin kutsuen.
Susanna jutteli tähdelle!
Hänen puheensa ei ollut kokoonpantu sanoista, se oli hämärää ja
hurmaavaa haastelua, suloista ja syvästi salaperäistä, se ilmaisi
pienokaisen sielua tähden siihen kuvastuessa.
-- Oletpa aika hupakko, sinä pikkuinen, sanoi äiti suudellen Susannaa.
3.
Nukketeatteri.
Eilen minä vein Susannan nukketeatteriin. Se huvitti kovin meitä
kumpaakin; se on teatteri, jonka esityksiä me kykenemme ymmärtämään.
Jos olisin näytelmäkirjailija, niin kirjoittaisin nukkenäytelmiä. En
tiedä, olisiko minulla kyllin kykyä onnistuakseni, mutta tehtävä ei
minua ainakaan kovin peloittaisi. Sitävastoin en milloinkaan rohkenisi
sepittää lauseita Comédie-Française'in kauniiden näyttelijättärien
oppinutta suuta varten. Sitäpaitsi on teatteri, sellaisena miksi
täysikasvuiset henkilöt sen käsittävät, minulle suunnattoman
monimutkainen, kerrassaan liian monimutkainen juttu. Minä en ollenkaan
ymmärrä hyvin viritettyjä salavehkeitä. Koko taiteeni rajoittuisi
intohimojen kuvailemiseen ja minä valitsisin niistä kaikkein
yksinkertaisimmat. Se ei ollenkaan kelpaisi suurille näyttämöillemme,
mutta nukketeatterille se olisi erinomaista.
Ovatpa intohimot siellä tosiaankin yksinkertaiset ja voimalliset! Keppi
on niiden tavallisena välineenä. Kepissä asuu epäilemättä melkoinen
koomillinen voima. Näytelmä saa siitä melkoista joustavuutta; se
syöksyy kohti "suurta loppulöylytystä". Niin nimittävät lyonilaiset,
joiden keskuudessa nukketeatteriemme perusmuoto on luotu, sitä yleistä
käsikähmää, johon kaikki ohjelmistoon kuuluvat kappaleet päättyvät. Se
on ikuinen ja kohtalokas juttu, tuo "suuri löylytys"! Se on elokuun
kymmenes, se on Thermidorin yhdeksäs, se on Waterloo!
Mainitsin siis vieneeni Susannan eilen nukketeatteriin. Näkemässämme
kappaleessa oli epäilemättä paikoitellen vikoja; minä keksin siinä
varsinkin epäselvyyttä, mutta se ei voi olla miellyttämättä
mietteliästä henkeä, sillä se tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta.
Mikäli minä sitä ymmärrän, on se filosofinen; sen luonteet ovat
todenmukaiset ja toiminta on vilkasta. Minä kerron sen teille
sellaisena kuin sen ymmärrän.
Esiripun noustessa ilmestyi näkyviimme itse Guignol. Minä tunsin hänet,
se oli hän, epäilemättä! Hänen leveässä ja tyynessä naamassaan oli
jälkiä entisistä kepiniskuista, jotka olivat litistäneet hänen nenänsä,
silti tärvelemättä hänen katseensa ja hymynsä herttaista
teeskentelemättömyyttä.
Hänellä ei ollut yllään sitä sarssinuttua eikä sitä pumpulimyssyä,
jonka nähdessään lyonilaiset vuonna 1815 auttamattomasti ratkesivat
nauramaan. Jos joku vielä elossa oleva niistä poikasista, jotka olivat
nähneet Rhône-virran rantamilla Guignolin ja Napoleonin, olisi ennen
vanhuudenkuolemaansa saapunut meidän seuraamme Champs-Elyséelle, niin
hän olisi tuntenut rakkaan pelinukkensa pienen kankipalmikon, joka
lystikkäästi sätkähtelee Guignolin niskassa. Muut vaatekappaleet,
viheriäinen lievetakki ja musta kaksikolkkahattu noudattelivat vanhaa
pariisilaista perintätapaa, joka tekee Guignolista jonkinlaisen
lakeijan.
Guignol katseli meitä suurin silmin ja voitti heti suosioni julkean
vilpittömällä ulkomuodollaan ja sillä ilmeisellä sydämen
yksinkertaisuudella, joka luo paheeseenkin ehdottoman viattomuuden
leiman. Siinä hän nyt tosiaankin oli, sielultaan ja ilmeeltään
todellinen Guignol, jota kunnon Morguet, Lyonin mies, liikutteli perin
ovelasti. Minä olin kuulevinani hänen vastaavan isännälleen herra
Canezoulle, joka väittää hänen "lavertelevan, niin että nukkuu
seisoalleen":
-- Olette oikeassa; mennään makuulle.
Meidän Guignolimme ei ollut vielä sanonut mitään. Hänen pieni
kankipalmikkonsa tutisi. Katselijat jo nauroivat.
Gringalet, hänen poikansa, saapui hänen luokseen ja puski häntä vatsaan
luontevan sulavasti. Yleisö ei pannut sitä ollenkaan pahakseen;
päinvastoin: se oli pakahtua nauruun. Sellainen ensi-esiintyminen on
korkeinta taidetta. Ja ellette tiedä, miksi tuo julkea teko kävi
täydestä, niin sanon sen teille: Guignol on lakeija ja puettu
livereihin. Gringalet'lla, hänen pojallaan, on pusero; hän ei palvele
ketään eikä kelpaa mihinkään. Tämä etevämmyys suo hänelle oikeuden
pahoinpidellä isäänsä loukkaamatta säädyllisyyden vaatimuksia.
Neiti Susanna tajusi tuon erittäin hyvin, joten hänen mieltymyksensä
Gringalet'hen ei joutunut ollenkaan kärsimään. Gringalet on todellakin
miellyttävä henkilö. Hän on pieni ja heiveröinen, mutta perin
kekseliäs. Hän se kylvettää santarmin. Kuusivuotias neiti Susanna on jo
muodostanut itselleen varman mielipiteen esivallan käskyläisistä: hän
on heitä vastaan ja nauraa kun Pandora saa keppiä. Hän on epäilemättä
väärässä. Myönnän kuitenkin, ettei minua miellyttäisi, ellei hän tässä
kohden olisi väärässä. Minä pidän ihmisestä, joka kaikkina ikäkausinaan
on hieman kapinallinen. Henkilö, joka nyt teille haastelee, on
rauhallinen kansalainen, kunnioittaa esivaltaa ja taipuu mielellään
noudattamaan lakeja. Mutta jos hänen nähtensä tehdään sievä kepponen
jollekin santarmille, aliprefektille tai vallesmannille, niin hän on
ensimmäinen nauramaan. Mutta meidänhän piti puhua Guignolin ja
Gringalet'n välisestä riidasta.
Neiti Susanna pitää Gringalet'n puolta, minä Guignolin. Kuulkaa ja
päätelkää itse: Guignol ja Gringalet ovat kauan aikaa kulkeneet kohti
erästä salaperäistä kylää, jonka he yksin ovat löytäneet ja jonne
rohkeat ja ahneet ihmiset rientäisivät joukoittain, jos sen
tietäisivät. Mutta kylä on paremmassa piilossa kuin Prinsessa Ruususen
linna sadan vuoden aikana. Siinä on jotakin noituutta, sillä seudulla
asustaa velho, joka lupaa useiden kokeiden -- mieltä pöyristää, kun
niitä vain ajatteleekin -- voitokkaalle suorittajalle aarteen.
Matkamiehemme saapuvat lumottuun tienooseen sangen erilaisessa ruumiin- ja
mielentilassa. Guignol on väsynyt; hän paneutuu makuulle. Hänen
poikansa moittii moista velttoutta.
-- Luuletko, kysyy hän, että tuolla tavoin saamme haltuumme aarteet,
joita olemme lähteneet etsimään?
Guignol vastaa:
-- Tiedätkö aarteen, joka on unen veroinen?
Minä pidän tuosta vastauksesta. Näen Guignolissa viisaan, joka tietää
kaiken olevaisen turhuuden ja pyrkii lepoon, elämän rikoksellisen tai
hedelmättömän hyörinnän ainoaan hyvään päämäärään. Mutta neiti
Susanna pitää häntä tomppelina, joka nukkuu sopimattomaan aikaan ja
armaan menettää virheensä vuoksi ne aarteet, joita oli tullut etsimään,
kenties suuretkin aarteet: nauhoja, leivoksia ja kukkia. Hän ylistää
Gringalet'ta, joka innokkaasti pyrkii näitä suurenmoisia aarteita
saavuttamaan.
Kuten jo sanoin, ovat koetukset peloittavat. On uhmattava krokodiilia
ja surmattava Piru. Minä sanon Susannalle:
-- Katsohan, Susanna, tuossa on Piru!
Hän vastaa:
-- Tuoko? Sehän on neekeri!
Ratsionalismin läpitunkema vastaus saa minut epätoivoon. Mutta minä,
joka tiedän, miten asia on, seuraan mielenkiinnoin Pirun ja Gringalet'n
kamppailua. Kauhea ottelu päättyy vihdoin Pirun kuolemaan. Gringalet
on surmannut Saatanan!
Suoraan sanoen: hän olisi voinut tehdä jotakin parempaa. Minä ymmärrän,
että katselijat, jotka ovat vakaumukseltaan spiritualistisemmat kuin
pikku neiti Susanna, pysyvät kylminä, jopa hieman säikähtyneinäkin. Kun
paholainen on kuollut, on syntikin tiessään! Ehkäpä menee kauneuskin,
tuo Pirun liittolainen, samaa tietä! Ehkäpä emme näe enää kukkia, jotka
hurmaavat, emmekä silmiä, jotka surmaavat! Miten meidän silloin käy
tässä maailmassa? Jääkö meille edes mahdollisuus olla hyveellisiä?
Epäilen sitä. Gringalet ei ole ottanut riittävässä määrin huomioon,
että paha seuraa välttämättä hyvää, niinkuin varjo seuraa valoa, että
hyve on yksinomaan ponnistuksessa ja että pyhimykset jäävät yhtä
toimettomiksi kuin syntisetkin, jos ei enää ole paholaista, jota
vastaan sopisi taistella. Siitä olisi seurauksena kuolettava
ikävystyminen. Sanonpa siis, että Gringalet on menetellyt perin
ajattelemattomasti tappaessaan paholaisen.
Ilveilijä on käynyt meille kumartamassa, esirippu on laskeutunut,
pienet poikaset ja tyttöset ovat tiessään ja minä istun vaipuneena
mietteisiini. Neiti Susanna, joka näkee minun haaveksivan, luulee minun
olevan suruissani. Hän otaksuu yleensäkin, että ihmiset, jotka
mietiskelevät, ovat onnettomia. Hienotunteisen säälivästi hän tarttuu
käteeni ja kysyy miksi olen murheellinen.
Minä tunnustan hänelle olevani pahoillani sen vuoksi, että Gringalet on
surmannut Pirun.
Silloin hän kiertää pikku käsivartensa kaulani ympäri ja kuiskaa
korvaani:
-- Kuulehan, kun sanon: Gringalet tappoi neekerin, mutta ei hän sitä
todenteolla tappanut.
Tämä huomautus rauhoittaa mieleni. Minä vakuuttaudun siitä, ettei Piru
ole kuollut, ja me lähdemme tyytyväisinä matkaamme.