Lapsena minä olin ollut sangen älykäs, mutta seitsemäntoista ikävuoteni
paikkeilla minä tuhmennuin. Olin niin ujo, etten osannut seurassa
ollessani tervehtiä enkä istuutua ilman että hikikarpaloita kihosi
otsalleni. Naisten läsnäolo herätti minussa jonkinlaista kauhua. Minä
noudatin kirjaimellisesti seuraavaa Kristuksen seuraamiseen sisältyvää
ohjetta, jonka olin oppinut jollakin alaluokalla ja joka oli säilynyt
muistissani, koska säkeet, jotka ovat Corneillen sepittämät, olivat
minusta tuntuneet eriskummallisilta:
Kavahda valppahasti seuraa vaimoin.
Ne vihamiestä vastaan sulta riistää suojan.
Sulkeos yhteisesti huomaan hyvän Luojan
Ne, jotka kaunistetut ovat hyvein aimoin;
Heit' älä koskaan viivy katsomassa.
Rakasta kaikkia, vaan Jumalassa.
Minä noudatin vanhan mystikko-munkin neuvoa, mutta tein sen
tahtomattani. Olisin mielelläni hieman viivähtänyt naisväkeä
katsomassa.
Äitini ystävättärien joukossa oli eräs, jonka seurassa olisin erikoisen
mielelläni viipynyt. Hän oli nuorena ja kuuluisana kuolleen pianistin
Adolphe Gance'in leski. Hänen nimensä oli Alice. Minä en ollut koskaan
kunnolla nähnyt hänen hiuksiansa, silmiänsä, hampaitansa... Mitenkä
voisikaan kunnolla nähdä sellaista, mikä häilyy, säihkyy, säteilee,
häikäisee? Mutta hän näytti minusta unelmaa ihanammalta; hänestä hohti
yliluonnollinen kirkkaus. Äidilläni oli tapana sanoa, ettei rouva
Gance'in piirteissä tarkkaan eritellen ollut mitään tavatonta. Joka
kerta kun äiti ilmaisi tämän mielipiteensä, pudisti isä epäuskoisena
päätänsä. Hän menetteli varmaan samoinkuin minä, minun kelpo isäni: hän
ei eritellyt rouva Gance'in piirteitä. Ja miten yksityiskohtien laita
lieneekään ollut, kokonaisuus oli ihastuttava. Älkää uskoko äitiä; minä
vakuutan teille, että rouva Gance oli kaunis. Rouva Gance veti minua
puoleensa; rakkaus on suloinen; rouva Gance peloitti minua: rakkaus on
hirmuinen.
Eräänä iltana, kun isäni luona oli muutamia vieraita, astui
rouva Gance saliin niin hyväntuulisena, että minä tunsin rohkeuteni
hieman lisääntyvän. Miesten seurassa hän toisinaan näytti
huvikseenkävelijältä, joka heittelee murusia pikkulinnuille. Sitten hän
yht'äkkiä paneutui ynseäksi, hänen kasvonsa jäykistyivät ja viuhka
liikkui nyrpeän hitaasti. Minä en kyennyt seikkaa selittämään. Nyt sen
oivallan varsin hyvin: Rouva Gance keimaili, siinä kaikki.
Sanon siis vieläkin: astuessaan mainittuna iltana saliin rouva Gance
heitti jokaiselle, vähäpätöisimmällekin, joka oli mies, hymyn murusen.
Minä en irroittanut hänestä katsettani ja olin havaitsevani hänen
kauniissa silmissään surun ilmeen. Se järkytti minua. Minä näet olin
hyvänluontoinen. Häntä pyydettiin soittamaan pianoa. Hän soitti erään
Chopinin nocturnon. En ole koskaan kuullut niin kaunista soittoa. Olin
tuntevinani Alice'in sormien, noiden pitkäin, valkoisten sormien,
joista hän oli riisunut sormukset, hipovan korviani taivaallisin
hyväilyin.
Hänen lopetettuaan minä vaistomaisesti ja mitään ajattelematta hain
hänet takaisin paikalleen ja istuuduin hänen viereensä. Tuntiessani
hänen povensa tuoksun suljin silmäni. Hän kysyi minulta, pidinkö
musiikista. Hänen äänensä värähdytti minua. Minä avasin silmäni ja näin
hänen katsovan minua; tuo katse oli minun tuhoni.
-- Pidän, herra... vastasin hädissäni.
Kun maa ei sinä hetkenä auennut minua nielemään, oli syynä se, ettei
luonto välitä ihmisen hartaimmistakaan toivomuksista.
Minä vietin yön huoneessani nimittäen itseäni tylsämieliseksi ja
hölmöksi ja takoen nyrkeillä kasvojani. Aamulla harkitsin asiaa kauan
pääsemättä sovintoon itseni kanssa. Puhuin itsekseni näin: "Kun tahtoo
sanoa naiselle, että hän on kaunis, että hän on liian kaunis ja että
hän osaa loitsia pianosta todellisia huokauksia, nyyhkytyksiä ja
kyyneleitä, ja kykeneekin virkkamaan hänelle vain nämä kaksi sanaa:
Pidän, herra..., niin osoittaa olevansa kohtuuttomassa määrin
kykenemätön ilmaisemaan ajatuksiansa. Pietari Nozière, sinä olet
sairaalloinen, mene ja kätke itsesi!"
Valitettavasti en kyennyt edes täysin itseäni kätkemään. Minun oli
näyttäydyttävä koulussa, ruokapöydässä, kävelyllä. Minä kätkin
käsivarteni, jalkani ja kaulani niin hyvin kuin osasin. Minut nähtiin
sittenkin ja minä olin perin onneton. Tovereitteni joukossa minä voin
antaa ja saada nyrkiniskuja; se on jonkinlainen asenne, se. Mutta äidin
ystävättärien seurassa oli olo surkeata. Minä oivalsin, miten hyvä on
tämä Kristuksen seuraamisen neuvo:
Kavahda valppahasti seuraa vaimoin.
-- Mikä terveellinen neuvo, puhelin minä itsekseni. Jos olisin
kavahtanut rouva Gance'ia tuona turmion iltana, jolloin hän esitti
yötunnelman niin runollisen kauniisti, että ilma tuntui väreilevän
hekumaa, olisin silloin häntä kavahtanut, niin hän ei olisi kysynyt
minulta: "Pidättekö musiikista?" enkä minä olisi vastannut: "Pidän,
herra..."
Nuo kaksi sanaa: "Pidän, herra..." soivat alinomaa korvissani. Ne
olivat alinomaa läsnä muistissani, tai pikemminkin oli asia niin, että
jokin kauhistava tajunnan ominaisuus näytti äkkiä pysähdyttäneen ajan,
joten minä jäin auttamattomasti siihen silmänräpäykseen, jona nuo
korjaamattomat sanat: "Pidän, herra..." oli lausuttu. Minua ei
kiduttanut tunnonvaiva. Tunnonvaiva on leppoinen asia verrattuna minun
kärsimykseeni. Minä vaivuin synkkään raskasmielisyyteen kuudeksi
viikoksi, joiden kuluttua vanhempanikin havaitsivat minut
tylsämieliseksi.
Tylsyyteni teki täydelliseksi se, että olin mielessäni yhtä rohkea kuin
käyttäytymisessäni arka. Nuorten ihmisten mieli on yleensäkin
jyrkkäkäänteinen. Minun mieleni oli vääjäämätön. Minä uskoin omistavani
totuuden. Olin väkivaltainen ja kumouksellinen, kun olin yksinäni.
Millainen vallaton veitikka minä olinkaan yksin ollessani! Myöhemmin
olen melkoisesti muuttunut. Nykyjään en kovin pelkää lähimmäisiäni.
Minä koetan mahdollisuuden mukaan asettua omalle paikalleni minua
henkevämpäin ja vähemmän henkeväin välimaalle luottaen edellisten
älyyn. Sitävastoin en ole lainkaan varma ollessani yksinäni... Mutta
minähän kerron teille tarinaa seitsemänneltätoista ikävuodeltani. Niin
ollen käsitätte, että arkuuteni ja rohkeuteni toisiinsa yhtyneinä
tekivät minusta kerrassaan mahdottoman olennon.
Kuusi kuukautta kertomani hirveän seikkailun jälkeen, kun olin
joltisellakin kunnialla päässyt rhétorique-luokaltani, isä lähetti
minut loma-ajaksi maaseudulle. Hän kirjoitti puolestani eräälle sangen
vaatimattomalle ja sangen kunnianarvoiselle virkaveljelleen,
eräälle vanhalle maalaistohtorille, joka harjoitti ammattiaan
Saint-Patrice'issa.
Sinne minä sitten lähdin. Saint-Patrice on pieni, Normandian rannikolla
sijaitseva kyläkunta. Se on metsän kainalossa ja laskeutuu tasaisesti
kohti rantakallioiden saartamaa hiekkarantaa. Ranta oli silloin
asumaton, autio. Meri, jonka näin ensi kerran, ja metsä, jonka rauha
tuntui ihmeen leppoisalta, herättivät minussa aluksi jonkinlaista
ihastusta. Veden ja lehväin häilyväisyys sointui mieleni
häilyväisyyteen. Minä ratsastelin metsässä, kieriskelin puolialastomana
hiekkarannalla ikävöiden jotakin tuntematonta, jota kaikkialla
aavistelin, mutta en mistään löytänyt.
Olin yksin kaiket päivät ja itkeskelin ilman syytä. Toisinaan saatoin
tuntea sydämeni äkkiä paisuvan, niin että luulin siihen paikkaan
kuolevani. Sanalla sanoen: olin kovin levoton. Mutta onko maailmassa
rauhaa, joka vetäisi minun levottomuudelleni vertoja? Ei ole.
Todistakoot puut, joiden oksat pieksivät kasvojani, todistakoon
rantakallio, jolle kiipesin katselemaan auringon mereenmenoa, ne
todistakoot, ettei mikään vedä vertoja sille kivulle, joka minua
silloin ahdisti, ettei mikään vedä vertoja ihmisten ensimmäisille
unelmille! Jos kaipuu kaunistaa kaikki lie oliot, joihin se kohdistuu,
niin tuntemattoman kaipuu kaunistaa maailmankaikkeuden.
Suhteellisen terävyyden ohella on minussa aina ilmennyt omituista
yksinkertaisuutta. Levottomuuteni ja epämääräisten kaipioitteni syy
olisi kenties kauankin vielä pysynyt minulle tuntemattomana, ellei
eräs runoilija sitä olisi minulle kirkastanut.
Minä olin jo koulussa mieltynyt runoilijoihin, ja tämä mieltymys on
onneksi jäänyt pysyväiseksi. Seitsentoistavuotiaana minä ihailin
Vergiliusta ja olisin ymmärtänyt hänet jokseenkin yhtä hyvin ilman
opettajien selityksiä. Loma-aikoina minulla oli aina Vergilius
taskussani. Se oli Bliss'in julkaisema pieni, kehno Vergilius; minulla
on se vieläkin. Minä säilytän sitä niin huolellisesti kuin mitään
ylipäänsä voin säilyttää; siitä putoaa kuivuneita kukkia joka kerta kun
sen avaan. Vanhimmat näistä kukista ovat kasvaneet Saint-Patrice'in
metsässä, tienoolla, jossa olin ylen onnellinen ja ylen onneton
seitsemäntoistavuoden iällä.
Eräänä päivänä kuljin jälleen yksinäni metsänrinteeseen hengittäen
mielihyvin niitetyn heinän tuoksua. Tuuli toi meren suolaa huulilleni,
minä tunsin auttamatonta väsymyksentunnetta, istuuduin maahan ja
katselin kauan taivaan pilviä.
Sitten avasin tapani mukaan Vergiliukseni ja luin: Hic, quos durus
amor...
"Ne, jotka ankara rakkaus on menehdyttänyt säälimättömään riutumukseen,
käyskelevät siellä salaperäisten lehtokujien peitossa ja myrttimetsä
levittää siimestään ylt'ympäri..."
"Ja myrttimetsä levittää siimestään..." Tunsinhan sen, myrttimetsän: se
sijaitsi minussa itsessäni. Sen nimi vain oli minulle tuntematon.
Vergilius ilmaisi minulle sairauteni syyn. Hän opetti minut tietämään,
että rakastin.
Mutta minä en vielä tiennyt ketä rakastin. Se kävi ilmi vasta
seuraavana talvena, kun jälleen näin rouva Gance'in. Te olette
epäilemättä tarkkanäköisempi kuin minä olin. Olette arvannut, että
rakastin Alice'ia. Mikä ihmeellinen kohtalon oikku! Minä rakastin juuri
sitä naista, jonka kuullen olin esiintynyt ylen naurettavasti ja jolla
varmaankaan ei ollut minusta mitkään hyvät ajatukset. Olihan siinä
epätoivon aihetta. Mutta siihen aikaan ei epätoivo ollut käytännössä;
esi-isämme olivat käyttäneet sitä liiaksi, joten se oli kulunut
loppuun. Minä en tehnyt mitään hirmuista tai suurta. En piiloutunut
minkään vanhan luostarin luhistuvien holvien suojaan, en kuljettanut
masentunutta mieltäni erämaihin, en yrittänyt manata esiin rajuilmoja.
Olinhan vain kovin onneton ja suoritin päästötutkintoni.
Onnenikin oli raateleva. Alice'in nähdessäni ja kuullessani hänen
puhuvan minun täytyi ajatella: "Hän on ainoa nainen, jota voin
rakastaa; minä olen ainoa mies, jota hän ei voi sietää." Hänen
soittaessaan pianoa minä kääntelin nuottilehtiä katsellen kuinka kevyet
hiukset leikkivät hänen valkoisella kaulallaan. Mutta jotten jälleen
joutuisi vaaraan nimittää häntä herraksi, vannoin kalliisti, etten
virkkaisi hänelle enää mitään. Elämässäni sattui pian senjälkeen
muutoksia, ja Alice hävisi näkyvistäni ilman että olin rikkonut
kallista valaani.