Nozière, olisi teidän pitänyt se uudelleen sommitella, sen sijaan että
pysähdyitte. Voisittehan sanoa:
Attilan rynnäköltä Lutetiamme säästyy, tai:
Tylyltä Attilalta Lutetiamme säästyy, tai aistikkaammin:
Jumalan vitsaukselta Lutetiamme säästyy.
Sanoja voi vaihtaa, kunhan runomitta säilyy.
Minä sain huonon arvosanan, mutta pastori Jubal kohosi silmissäni
runollisen kätevyytensä vuoksi. Hänen etevämmyytensä oli ilmenevä
vieläkin selvempänä.
Jubal, jota virkatehtävät kiinnittivät Noëlin ja Chapsalin kielioppiin
ja apotti Gauthier'n Ranskan historiaan, ei kumminkaan laiminlyönyt
siveellistä ja uskonnollista opetusta.
En tiedä, miten hän eräänä päivänä johtui vakavin ilmein meille
puhumaan:
-- Lapseni, jos teidän olisi otettava vastaan ministeri, niin te
yrittäisitte parhaanne mukaan häntä kestitä, koska hän on hallitsijan
edustaja. Kuinka teidän siis onkaan kunnioitettava pappeja, jotka
edustavat Jumalaa maan päällä? Niin paljon kuin Jumala on hallitsijoita
korkeampi, niin paljon on pappi korkeampi ministereitä.
Minä en ollut milloinkaan ottanut vastaan ministeriä ja otaksuin, ettei
se pitkiin aikoihin tulisi kysymykseenkään. Olinpa varma siitäkin, että
jos jokin ministeri sattuisi meille tulemaan, äiti lähettäisi minut
syömään päivällistä palvelijattarien keralla, kuten ikävä kyllä sattui
aina, kun talossa oli juhlapäivälliset. Siitä huolimatta minä oivalsin,
että papit ovat suunnattoman kunnianarvoisia, ja kun sovellutin tämän
totuuden herra Jubaliin, kävi mieleni kovin levottomaksi. Minä muistin
kiinnittäneeni hänen läsnäollessaan paperinuken Fontanet'n selkään.
Oliko se kunnioittavaa? Olisinko kiinnittänyt paperinuken Fontanet'n
selkään jonkin ministerin läsnäollessa? Epäilemättä en. Ja kumminkin
olin kiinnittänyt tuon nuken, tosin salaa, mutta joka tapauksessa
pastori Jubalin läsnäollessa, Jubalin, joka oli kaikkia ministereitä
korkeampi. Se näytti vielä kieltänsäkin, tuo nukke! Mieleni oli
valaistu. Minä olin tunnonvaivoissa. Päätin alkaa kunnioittaa pastori
Jubalia, ja jos myöhemmin sattuikin, että pistin tunnin aikana pieniä
kiviä Fontanet'n niskaan ja piirustin ukonkuvia itsensä pastori Jubalin
tuoliin, niin liittyi tekoihini ainakin lohdullinen tietoisuus
ylitsekäymiseni koko laajuudesta.
Vähän aikaa myöhemmin sain tilaisuuden mitata pastori Jubalin
hengensuuruutta.
Olin kappelissa parin kolmen toverin kanssa odottamassa rippivuoroani.
Hämärsi. Ikuisen lampun valo värähdytteli tummenneen holvin
kultatähtiä. Kuorin perällä häipyi Neitsyen kuva ilmestyksenIaiseen
epämääräisyyteen. Alttarilla oli joukko kullattuja maljakoita täynnä
kukkia. Ilmassa lainehti pyhänsavun tuoksu, näkyi hämärästi
lukemattomia esineitä, ja ikävystyminen, ikävystyminenkin, tuo lasten
pahin onnettomuus, ilmeni tämän kappelin ilmakehässä lievänä,
leppoisena. Minusta tuntui, että alttarin tuolla puolen alkoi
autuaitten maa.
Päivä oli mennyt mailleen. Äkkiä tuli näkyviini pastori Jubal, joka
lyhty kädessä kulki aina kuoriin saakka. Hän polvistui, nousi, avasi
ristikko-oven ja nousi alttarin portaita. Minä pidin häntä silmällä:
hän avasi käärön, josta kirposi esiin tekokukkakiehkuroita, jotka
muistuttivat niitä kirsikkapuunoksia, joita vanhat eukot heinäkuussa
kaduilla kaupitsevat. Ihmeekseni näin opettajani lähestyvän Tahratonta
Synnytystä. Te pistitte suuhunne hyppysellisen pieniä nauloja, herra
pastori; minä pelkäsin aluksi, että aioitte ne niellä, mutta niin ei
ollut laita: tahdoitte vain pitää ne kätenne ulottuvilla. Te näet
nousitte jakkaralle ja aloitte naulita köynnöksiä pyhän Neitsyen
komeron ympärille. Silloin tällöin te sentään astuitte alas jakkaralta
nähdäksenne minkä vaikutuksen järjestelynne teki loitompaa katsoen ja
olitte tyytyväinen. Poskenne punoittivat, silmänne loistivat, olisitte
hymyillyt, ellei hampaittenne välissä olisi ollut nauloja. Ja minä,
minä ihailin teitä sydämestäni. Ja vaikka lattialla oleva lamppu
valaisi sieraimianne naurettavalla tavalla, olitte te mielestäni sangen
kaunis. Minä käsitin, että olette ministereitä ylhäisempi, kuten olitte
meille vihjannut taitavassa puheessanne. Ajattelin, ettei ollut
läheskään yhtä kaunista ja toivottavaa päästä töyhtöpäisenä nousemaan
valkoisen ratsun selkään lähteäkseen voitokkaaseen taisteluun kuin
saada ripustaa köynnöksiä kappelin seiniin. Minä oivalsin, että
kutsumuksenani oli noudattaa teidän esimerkkiänne.
Minä jäljittelin teitä jo samana iltana kotonani leikkelemällä äidin
saksilla kaiken löytämäni paperin kaistaleiksi ja punomalla niistä
köynnöksiä. Velvollisuuteni joutuivat siitä kärsimään. Varsinkin
ranskankielen kirjalliset harjoitukset tulivat melkoisessa määrässä
laiminlyödyiksi.
Harjoitus oli suoritettava erään herra Coquempot'n oppikirjan mukaan,
joka kirja oli julma kirja. Minä en ole lainkaan pitkävillainen, ja jos
tekijän nimi olisi ollut vähemmän mieleensyöpyvä, olisin sen
jalomielisesti unohtanut. Mutta Coquempot ei unohdu. En halua
väärinkäyttää tätä satunnaista seikkaa hänen vahingokseen. Sallittakoon
minun kuitenkin ihmetellä, että on suoritettava niin tuskallisia
harjoituksia oppiakseen kieltä, jota nimittää äidinkielekseen ja jota
äiti opetti minulle mainiosti pelkästään juttelemalla. Hän näet jutteli
ihastuttavasti, minun äitini!
Mutta pastori Jubal oli varmasti vakuutettu Coquempot'n
hyödyllisyydestä, ja koska hän ei voinut hyväksyä perusteluitani, antoi
hän minulle huonon arvosanan. Kouluvuosi päättyi ilman mitään
huomattavia tapauksia. Fontanet ryhtyi kasvattamaan pulpetissaan
lehtimatoja. Itserakkauden yllyttämänä minä tein samoin, vaikka ne
minua kammottivat. Fontanet vihasi Coquempot'ta, ja tämä viha yhdisti
meitä. Coquempot'n pelkän nimen kuullessamme me loimme toisiimme
ymmärtäviä silmäyksiä ja irvistelimme ilmehikkäästi. Se oli kostomme.
Fontanet uskoi minulle, että jos Coquempot'ta on vielä ensimmäisellä
luokalla, niin hän lähtee laivapojaksi suureen alukseen. Tuo päätös
miellytti minua; minä lupasin lähteä Fontanet'n mukaan. Me vannoimme
pysyvämme ystävinä.
Palkintojenjakcpäivänä meitä ei voinut tuntea, Fontanet'ta ja minua.
Seikka johtui epäilemättä siitä, että olimme siistityt. Uudet nuttumme,
valkoiset housumme, sukulaisten paljous, lippujen kaunistama koroke,
kaikki tuo liikutti mieltäni kuin valtava näytelmä. Kirjat ja seppeleet
muodostivat loistavan ryhmän. Minä koetin arvailla, mikä osa siitä
kuului minulle, ja vapisin siinä penkillä istuessani. Fontanet oli
viisaampi, hän ei pyytänyt ennakolta tietää kohtaloaan. Hän pysyi
ihailtavan rauhallisena. Alinomaa pyörittäen pientä kärpänpäätänsä hän
osoitti isien muodottomain nenäin ja äitien naurettavain hattujen
havaitsemisessa mielenmalttia, joka minulta kokonaan puuttui.
Soitto alkoi pauhata. Johtaja, jolla oli kauhtanansa päällä pieni
juhlaviitta, ilmestyi korokkeelle, vierellään juhlaunivormuun puettu
kenraali ja jäljessään opettajat. Minä tunsin heidät kaikki. He
istuutuivat arvonsa mukaan kenraalin taakse: ensin varajohtaja, sitten
yläluokkain opettajat, sitten laulunopettaja, herra Schuwer,
kaunokirjoituksen opettaja, herra Trouillon, ja voimistelun opettaja,
kersantti Morin. Pastori Jubal istui perimmäisenä pienellä
jakkarapahasella, jonka neljäs jalka ei mahtunut korokkeelle, vaan
puhkoi lavaa reunustavan teltan seinämää. Kauan hän ei saanut rauhaa
edes tässä vaatimattomassa paikassa. Uudet tulijat työnsivät hänet
nurkkaan, missä hän hävisi lipun peittoon. Hänen päällensä siirrettiin
pöytä ja siinä kaikki. Fontanet'ta tuo poisto kovin huvitti. Minä
puolestani olin ihan ymmällä nähdessäni henkilön, joka osasi
mestarillisesti punoa köynnöksiä ja säkeitä ja oli Jumalan edustajana
maan päällä, joutuvan sysätyksi loukkoon ikäänkuin mikäkin kävelykeppi
tai sateenvarjo.
8.
Fontanet'n lakki.
Meitä käytettiin ripillä joka lauantai. Olisin iloinen, jos joku voisi
sanoa minkätähden. Tämä toimitus herätti minussa melkoista kunnioitusta
ja ikävystymistä. En luule, että syntieni kuuleminen oli rippi-isälle
erikoisen mielenkiintoista, mutta minulle niiden kertominen oli
varmasti epämieluista. Ensimmäisenä vaikeutena oli niiden keksiminen.
Kenties uskotte minua, kun sanon, ettei minulla kymmenvuotiaana ollut
riittäviä henkisiä kykyjä eikä esittelytaitoa voidakseni
järkiperäisesti tutkia tajuntani sisäosia.
Syntejä täytyi kumminkin olla, sillä ellei ollut syntejä, ei ollut mitä
tunnustaa. Tosin olin saanut pienen kirjan, joka sisälsi ne kaikki.
Minun ei tarvinnut muuta kuin valita. Mutta valintapa se olikin vaikea.
Niitä oli niin paljon ja niin hämäriä: näpistelyä, simoniaa,
vilpillisyyttä, haureutta ja lihan himoa koskevia! Minä luin pienestä
kirjastani: "Tunnustan olleeni epätoivoinen. -- Tunnustan kuulleeni
huonoja keskusteluja." Tuo minua saattoi sitäkin enemmän ymmälle.
Niinpä pysyttelinkin yleensä hajamielisyysluvussa. Minä tunnustin
kaikki, hajamielisyyteni jumalanpalveluksen aikana, hajamielisyyteni
aterioidessa, hajamielisyyteni "seuroissa", ja tajuntani surkea
hajanaisuus hävetti minua kovin.
Synnittömyyteni masensi mieltäni.
Eräänä päivänä mieleeni vihdoin johtui Fontanet'n lippalakki. Olin
keksinyt synnin, olin pelastettu!
Siitä päivästä lähtien minä vapauduin joka lauantai rippi-isän edessä
Fontanet'n lakin aiheuttamasta painostuksesta.
Mainittuun päähineeseen kohdistuva lähimmäisen tavaran vahingoittaminen
sai minut joka lauantai muutaman hetken kovin epäilemään sieluni
pelastumista. Minä ajoin sen hiekkaa täyteen, heitin sen puuhun, josta
se oli pudotettava kivittämällä kuin kypsymätön hedelmä, käytin sitä
riepuna, jolla pyyhin muscan taulun liitukuvioita, heitin sen luukusta
tuntemattomaan kellariin, ja kun kekseliäs Fontanet koulutuntien
päätyttyä onnistui sen löytämään, oli se pelkkä likainen rääsy.
Mutta sen kohtaloa valvoi haltijatar, sillä se ilmestyi seuraavana
aamuna jälleen Fontanet'n päähän odottamattoman siistinä,
moitteettomana, melkeinpä hienona. Niin kävi joka päivä. Haltijatar oli
Fontanet'n sisar. Jo tämän seikan nojalla voi arvata hänet
hyväksi emännäksi.
Sattui useita kertoja, että polvistuessani rippituoliin Fontanet'n
lakki lepäsi minun toimestani linnanpihan vesialtaan pohjassa. Silloin
oli tilanteeni hieman tukala.
Minkälainen tunne minua sitten yllytti tuon lakin kimppuun? Kostonhimo.
Fontanet vainosi minua vanhanmallisen, omituisen koululaukkuni vuoksi,
jonka enoni, taloudellinen mies, oli onnettomuudekseni minulle
lahjoittanut. Se oli aivan liian iso minulle ja minä olin aivan liian
pieni sille. Sitäpaitsi tämä koululaukku ei ollut koululaukun näköinen.
Siitä ainoasta syystä, että se ei ollut mikään koululaukku. Se oli
vanha salkku, joka venyi kuin paljepeli ja jonka suutari oli enon
pyynnöstä varustanut hihnoilla.
Salkku oli minulle vihapito, eikä suottakaan. En kumminkaan usko sen
olleen niin ruman, että se olisi ansainnut kaikki ne häväistykset,
joiden uhriksi se joutui. Se oli punaista sahviaania, koristeena leveä
kultapitsi. Messinkilukon yläpuolella oli kruunu ja särkynyt vaakuna.
Vuori oli haalistunutta, sinistä silkkiä. Jos salkku olisi vielä
olemassa, kuinka huolellisesti sitä tutkisinkaan! Kun näet muistan
kruunun, joka varmaan oli kuninkaallinen, ja vaakunan, jossa vielä
näkyi (ellen ole unta nähnyt) kolme kynä veitsellä huonosti pois
hivutettua liljaa, niin otaksunpa, että salkkuni oli alkujaan kuulunut
jollekin Ludvig XVI:n ministerille.
Mutta Fontanet, joka ei ollenkaan ottanut huomioon sen entisyyttä, ei
voinut sitä nähdä selässäni heittelemättä sitä lumipalloilla tai
kastanjilla, aina vuodenajan mukaan, ja kumipalloilla pitkin vuotta.
Oikeastaan ei Fontanet, enempää kuin toisetkaan toverini, moittinut
laukkuani kuin yhden ainoan ominaisuuden, sen outouden vuoksi. Se ei
ollut samanlainen kuin muut laukut; siitä kaikki se paha, minkä se
minulle aiheutti. Lapsissa elää väkivaltainen yhdenvertaisuuden tunne.
He eivät siedä mitään erikoista tai omituista. Tätä seikkaa ei enoni
ollut pitänyt riittävässä määrin silmällä antaessaan minulle
turmiollisen lahjansa. Fontanet'n koululaukku oli kamala. Hänen
molemmat vanhemmat veljensä olivat sitä viljelleet kumpikin vuorollaan,
joten se ei voinut enää tulla likaisemmaksi; nahka oli ihan hankautunut
ja halkeillut, hävinneet soljet oli korvattu nuorasolmuilla. Mutta
koska laukku ei ollut mitenkään erikoinen, ei Fontanet'lla ollut siitä
koskaan ikävyyttä. Kun minä astuin koulun pihamaalle salkku selässä,
kajahti heti korviasärkevä kirkuna, minut piiritettiin, minua
tyrkittiin, minut paiskattiin maahan mahalleni. Fontanet nimitti sitä
kilpikonnaleikiksi ja nousi itse minun selkäkilvelleni. Hän ei ollut
kovin painava, mutta asia nöyryytti minua. Päästyäni jälleen jaloilleni
hyökkäsin heti hänen lakkinsa kimppuun.
Hänen lakkinsa oli aina uusi ja minun laukkuni auttamattoman kestävä,
valitettavasti! Ja meidän väkivaltaisuutemme punoutuivat heltymättömän
kohtalon voimasta jatkuvaksi jaksoksi kuten Atridein suvun rikokset
muinaisina aikoina.
9.
Decius Musin viimeiset sanat.
Penkoessani tänä aamuna rantalaiturin kirjavarastoja löysin eräästä
kymmenen sentiimin laatikosta yksinäisen nidoksen Liviuksen historiaa.
Selailin sitä umpimähkään ja osuin tähän lauseeseen:
105
"Rooman armeijan jäännökset pääsivät Canusiumiin yön suojassa." Tuo toi
mieleeni herra Chotardin. Nyt on seikka se, että herra Chotardin muisto
aina ilahduttaa minua. Minä ajattelin häntä vielä palatessani kotiin
aamiaiselle. Ja koska huulillani väikehti hymy, kysyttiin minulta,
mistä mielihyväni johtuu.
-- Se johtuu siitä, lapsukaiseni, että muistelin herra Chotardia.
-- Kuka on tuo Chotard, joka saa sinut hymyilemään?
-- Minä kerron sen. Jos ikävystytän teitä, niin olkaa kuuntelevinanne
ja jättäkää minut siihen luuloon, ettei itsepintainen kertoja kerro
juttujaan vain omaksi huvikseen.
"Olin neljäntoista vuoden ikäinen ja kuudennen luokan oppilas.
Opettajani, nimeltään Chotard, oli verevä kuin vanha munkki ja olikin
todella vanha munkki.
"Veli Chotard, joka oli ollut pyhän Fransiskuksen lammaslauman
säyseimpiä karitsoja, vaihtoi vuonna 1830 munkkikaavun maallikonpukuun,
jota hän ei kuitenkaan oppinut moitteettomasti kantamaan. Mitä syytä
oli veli Chotardilla tähän menettelyyn? Toiset sanovat syynä olleen
rakkauden, toiset taas väittävät asian aiheutuneen pelosta: kun
itsevaltias kansa oli vallankumouksen jälkeen pommittanut
kaalinkannoilla erästä kapusiinimunkkia, hyppäsi veli Chotard
luostarimuurin yli pelastaakseen vainoojansa sellaisesta ankarasta
synnistä.
"Kunnon veljemme oli oppinut mies. Hän suoritti tutkintonsa, toimi
opettajana ja eleli edelleen niin menestyksellisesti, että hänen
hiuksensa hohtelivat harmaata, posket rusottivat ja nenä punerteli, kun
minä tovereineni jouduin hänen oppituolinsa eteen.
"Kuinka sotaisa kuudennen luokan opettaja meillä olikaan! Olisittepa
nähneet hänet, kun hän teksti kädessään johti Brutuksen sotilaita
Filippin luona! Mikä urheus, mikä mielen ylevyys, mikä sankarillisuus!
Mutta hän valitsi erikoisen ajan sankarillisuuttaan varten, ja se aika
ei ollut nykyinen. Herra Chotard esiintyi todellisessa elämässä
huolestuneena ja pelokkaana. Hänet oli helppo säikyttää.
"Hän pelkäsi varkaita, vihaisia koiria, ukkosta, ajopelejä ja ylipäänsä
kaikkea, mikä voi läheltä tai kaukaa vahingoittaa kunnon miehen nahkaa.
"Todellisuudessa vain hänen ruumiinsa oli meidän keskellämme; hänen
henkensä asui menneisyydessä. Hän eli Thermopylen luona Leonidaan
rinnalla, Salamis-salmessa Themistokleen laivassa, Cannaen
kentällä Aemilius Pauluksen seurassa; hän vaipui verta vuotaen
Trasimenus-järveen, josta kalastaja oli kerran löytävä roomalaisen
ritarin sormuksen. Farsaloksen luona hän uhmasi Caesaria ja jumalia;
hän heilutti katkennutta kalpaansa Varuksen ruumiin yläpuolella
Herkynian metsässä. Hän oli mainehikas sotilas.
"Herra Chotard, joka oli päättänyt myydä henkensä kalliista
Aigospotamoksen rannoilla ja tyhjentänyt ylväänä vapauttavan pikarin
piiritetyssä Numantiassa, ei ollenkaan halveksinut viekkaitten
sotapäällikköjen tavoin turvautua mitä kavalimpiin sotajuoniin.
"Eräs sotajuoni, jota sopii suositella, sanoi herra Chotard meille
eräänä päivänä selittäessään Aelianusta, on siinä, että houkutellaan
vihollinen vuorensolaan ja murskataan se kallionlohkareilla.
"Hän ei maininnut mitään siitä, suvaitseeko vihollisarmeija useinkin
antautua sellaisen käsittelyn alaiseksi. Mutta minä riennän siihen
kohtaan, jossa Chotard esiintyi koko loistossaan kaikille oppilailleen.
"Hän määräsi meille kirjoitelmain -- latinan- ja rankankielisten --
aiheiksi taisteluita, piirityksiä, sovitus- ja lepytysmenoja,
ja näitä kertoelmia takaisin antaessaan hän kehitteli ilmi koko
kaunopuheisuutensa. Hänen tyylinsä ja esitystapansa ilmaisivat
kummallakin kielellä samaa sotaista innostusta. Toisinaan hän keskeytti
ajatusjuoksunsa jaellakseen meille ansaitsemiamme rangaistuksia, mutta
hänen äänensä pysyi aina sankarillisena. Kun hän siis puhui
vuorotellen samalla äänensävyllä joukkojaan innostavana konsulina ja
rangaistusläksyjä jakelevana kuudennen luokan opettajana, niin
oppilaiden mielet siitä kovin hämmentyivät, sitäkin enemmän, kun oli
mahdotonta tietää, kuka kulloinkin puhui, konsuliko vai opettaja.
Eräänä päivänä hän kunnostautui entistä enemmän pitämällä meille
verrattoman puheen. Me osasimme kaikin sen ulkoa, ja minä kirjoitin sen
vihkoon jättämättä mitään pois.
"Minä kerron sen tässä sellaisena kuin sen kuulin, sellaisena kuin sen
kuulen vieläkin, sillä minusta tuntuu, että herra Chotardin sorahteleva
ääni yhä kaikuu korvissani täyttäen ne yksitoikkoisella
juhlallisuudellaan."
_Decius Musin viimeiset sanat_.
Decius Mus lähti uhrautumaan jumalille ja painoi jo kannukset tulisen
ratsunsa kupeisiin, mutta kääntyi vielä viimeisen kerran aseveikkojensa
puoleen sanoen:
"Ellette jo ole hiljaa, saatte kaikin jäädä istumaan. Minä lähden
kuolemattomuuteen isänmaan puolesta. Rotko odottaa minua. Minä kuolen
yleisen menestyksen hyväksi. Herra Fontanet, te saatte jäljentää
kymmenen sivua latinan alkeiskielioppia. Niin on päättänyt
viisaudessaan Jupiter Capitolinus, ikuisen kaupungin ikuinen suojelija.
Herra Nozière, jos te, kuten minusta näyttää, vieläkin jätätte
kirjoitelmanne herra Fontanet'n jäljennettäväksi, kuten hänen tapansa
on, niin minä kirjoitan isällenne. On oikein ja välttämätöntä, että
kansalainen uhrautuu yhteisen menestyksen hyväksi. Kadehtikaa minua;
älkää enää minua itkekö. On typerää itkeä aiheettomasti. Herra Nozière,
te jäätte torstaina kotiarestiin. Minun esimerkkini on jäävä eloon
teidän keskuuteenne. Hyvät herrat, teidän virnistelynne on sopimatonta
ja sietämätöntä. Minä ilmoitan rehtorille käyttäytymisenne. Ja
Elysiumin helmasta, joka avautuu sankareitten hengille, olen näkevä
tasavallan neitsyitten laskevan kukkaseppeleitä minun kuvapatsaitteni
juurelle."
"Siihen aikaan minä osasin nauraa uskomattomasti. Decius Musin
viimeiset sanat ottivat koko kykyni käytäntöön, ja kun herra Chotard,
annettuaan meille mitä valtavimman naurun aiheen, vielä huomautti,
että on typerää nauraa aiheettomasti, niin minä piilotin pääni
sanakirjaan ja menin ihan tajuttomaksi. Niille henkilöille, joita
viisitoistavuotiaina ei ole järkyttänyt mieletön, satelevain
rangaistusläksymääräysten säestelemä nauru, on eräs hekuman laji ihan
tuntematon.
"Ei pidä kumminkaan luulla, etten minä kyennyt koulussa muuhun kuin
kujeilemiseen. Minä olin tavallani pieni kelpo humanisti. Tunsin varsin
elävästi kaunokirjallisuuden miellyttävät ja hienot ominaisuudet.
"Minä harrastin jo siihen aikaan kaunista latinaa ja kaunista
ranskankieltä, ja tämä harrastukseni on yhä säilynyt huolimatta
onnellisempien aikalaisteni neuvosta ja esimerkeistä. Minun on käynyt
tässä suhteessa niinkuin yleensä käy henkilöiden, joiden mielipiteitä
halveksitaan. Minä olen tehnyt itselleni ylpeyden siitä, mikä kenties
on vain naurettavaa. Olen itsepintaisesti kiintynyt kirjallisuuteen ja
olen säilynyt klassikkona. Minua voidaan pitää ylimyksenä ja
mandariinina, mutta minä uskon, että kuusi-, seitsenvuotinen
kirjallinen kulttuuri luo hyvin valmisteltuun mieleen sellaista
jaloutta, hienoa voimaa ja kauneutta, jota muilla keinoin ei käy
hankkiminen.
"Minä puolestani olen ihastuen tutustunut Sofokleeseen ja
Vergiliukseen. Tunnustan mielelläni, että herra Chotard, herra Chotard
Liviuksen avustamana, loi minuun yleviä unelmia. Lasten mielikuvitus on
ihmeellinen. Pienten veitikkain päässä liikkuu paljon suurenmoisia
kuvia. Milloin herra Chotard ei minua mielettömästi naurattanut, hän
täytti minut heleällä innostuksella.
"Joka kerta, kun hän vanhan saarnamiehen sorahtelevalla äänellä
verkalleen lausui sanat: 'Rooman armeijan pirstat saapuivat Canusiumiin
yön suojassa', näin kuun valossa, autiolla kentällä, pitkin hautojen
reunustamaa tietä ääneti astelevia Rooman sotureita, kasvot
kalmankalpeina, veren ja pölyn peittäminä, kypärät kuhmuisina,
haarniskat tummenneina ja murtuneina, miekat katkenneina. Ja tuo
puolihämärä näky, joka vähitellen häipyi, oli niin ankara, niin synkkä,
niin ylväs, että sydän povessani vavahteli tuskaa ja ihastusta."
10.
Humanistiset opinnot.
Kerronpa teille, mitä muistuu mieleeni joka vuosi, kun syksy synkentää
taivaan, kun ensi kertoja syödään päivällistä lampun valossa ja kun
värisevien puiden lehdet kellastuvat, kerron teille, mitä näin
kulkiessani lokakuun ensimmäisinä päivinä halki Luxemburgin puiston,
joka silloin on hieman murheellinen ja kauniimpi kuin milloinkaan
muulloin, sillä niihin aikoihin putoelevat lehdet yksi kerrallaan
kuvapatsaitten valkoisille olkapäille. Silloin minä näen tässä
puutarhassa pienen miekkosen, joka menee kouluun kädet taskussa ja
laukku selässä, hypähdellen kuin varpunen. Vain ajatukseni näkee hänet,
sillä tuo miekkonen on pelkkä varjo, sen minän varjo, joka olin
viisikolmatta vuotta sitten. Hän kiinnitti tosiaankin mieltäni, tuo
pienokainen. Kun hän oli olemassa, en välittänyt hänestä mitään, mutta
nyt, kun hän on ollut ja mennyt, minä kerrassaan rakastan häntä. Hän
oli ylipäänsä parempi kuin kaikki ne minät, joita minulla on ollut
hänen katoamisensa jälkeen. Hän oli kovin ajattelematon, mutta paha hän
ei ollut, ja minun on myönnettävä, ettei hänestä ole jäänyt yhtään
huonoa muistoa. Hän on viaton kadottamani, on luonnollista, että häntä
kaipaan, on luonnollista, että näen hänet ajatuksissani ja että
mieltäni huvittaa hänen muistonsa elvytteleminen.
Viisikolmatta vuotta sitten hän vaelsi tähän vuodenaikaan, ennen kello
kahdeksaa, tämän kauniin puiston halki menossa kouluun. Hänen sydäntään
hieman ahdisti: uusi lukukausi oli alkamassa.
Hän tepsutti sentään eteenpäin, kirjat selässä ja hyrrä taskussa.
Johtuessaan ajattelemaan tovereitaan hän jälleen ilahtui. Hänellä oli
paljon kerrottavaa ja kuultavaa! Eikö hänen pitänyt saada tietää, oliko
Laboriette todellakin ollut metsästämässä Aigle'in metsässä? Eikö hänen
pitänyt mainita, että hän, hän itse, oli noussut hevosen selkään
Auvergne'in vuorilla? Sellaista temppua ei tehdä sitä varten, että se
salattaisiin. Ja olihan muutenkin hauska jälleen tavata tovereita.
Kuinka hän halusikaan nähdä Fontanet'n, ystävänsä, joka teki sievästi
hänestä pilkkaa, Fontanet'n, joka ei juuri ollut rottaa suurempi, mutta
neuvokas kuin Odysseus, ja joka luontevan sirosti asettui aina
ensimmäiselle sijalle.
Hän tunsi mielensä ihan keveäksi, kun ajatteli näkevänsä jälleen
Fontanet'n. Niin hän asteli halki Luxemburgin puiston aamun raikkaassa
ilmassa. Kaiken, minkä hän silloin näki, näen minä nyt. Sama taivas ja
sama maa; olioissa on entinen henki, henki joka minua ilahduttaa,
surettaa tai tekee levottomaksi. Mutta astelijaa itseänsä ei enää ole.
Siksipä minä, sitä mukaa kuin vanhenen, seuraan yhä suuremmalla
mielenkiinnolla uuden lukuvuoden alkamista.
Jos olisin ollut lukiossa täysihoitolaisena, niin opintojeni muisto
olisi sietämätön ja minä sen karkoittaisin. Mutta vanhempanipa eivät
panneet minua kuritushuoneeseen. Minä olin ulko-oppilaana eräässä
hieman luostarimaisessa ja syrjäisessä vanhassa kymnaasissa; minä näin
joka päivä kadun ja kodin enkä ollut täysihoitolaisten tavoin eristetty
julkisesta ja yksityisestä elämästä. Niinpä tunteeni eivät olleetkaan
mitään orjan tunteita; ne varttuivat meheviksi ja voimakkaiksi, kuten
kaikki mikä kasvaa vapaudessa. Niihin ei sekaantunut vihaa. Niiden
uteliaisuus oli hyväntahtoista: minä halusin tietää voidakseni
rakastaa. Kaikki, mitä kadulla näin, ihmiset, eläimet ja
esineet, auttoivat minua uskomattomassa määrin tuntemaan elämää
teeskentelemättömyydessään ja voimassaan.
Mikään ei opeta lasta tajuamaan yhteiskunnallista koneistoa niin hyvin
kuin katu. Hänen tulee nähdä aamuisin maitomuijat, vedenkantajat,
hiilenkuljettajat; hänen tulee tarkastella maustekauppiaan,
makkarakauppiaan ja viinikauppiaan myymälöitä, hänen tulee nähdä
rykmenttien marssivan ohi, soittokunta etunenässä, hänen tulee vetää
henkeensä kadun ilmaa tunteakseen että työn laki on jumalallinen ja
että jokaisen on suoritettava tehtävänsä tässä maailmassa. Minuun on
jäänyt näistä illan ja aamun retkistä -- kotoa kouluun ja koulusta
kotiin -- ystävällinen uteliaisuus ammatteja ja ammatinharjoittajia
kohtaan.
Minun on kumminkin tunnustaminen, etten pidä kaikista yhtä paljon.
Paperikauppiaat, jotka levittelevät myymäläinsä ikkunoihin Epinalin
kuvia, olivat aluksi suosikkejani. Kuinka monesti olenkaan painanut
nenäni vasten ruutua ja lukenut useiden pienten kuvanäytelmäin tarinan
alusta loppuun asti!
Minä opin tuntemaan niitä paljon vähässä ajassa. Niiden joukossa oli
toisia haaveellisia, jotka askarruttivat mielikuvitustani kehittäen
minussa tuota kykyä, jonka puutteessa ihminen ei löydä mitään, ei edes
kokemuksen piirissä eikä eksaktisten tieteitten alalla. Oli toisia,
jotka esittivät olioita koruttomalla ja järkyttävällä tavalla näyttäen
minulle ensi kerran kaikkein kauheimman, tai oikeammin ainoan kauhean
asian, kohtalon. Sanalla sanoen: minä saan kiittää Epinalin kuvia
paljosta.
Myöhemmin, neljän- viidentoista ikäisenä, minä en enää pysähtynyt
maustekauppiaitten ikkunain ääreen, vaikka säilyhedelmärasiat kauan
aikaa näyttivätkin ihastuttavilta. Minä halveksin rihkamakauppiasta
enkä yrittänyt enää saada selkoa siitä arvoituksellisesta Y:stä, joka
hohtaa kullattuna heidän nimikilvessään. Tuskin enää pysähdyin
selvittelemään vanhojen viinimyymäläin koristeltujen ristikkoikkunain
lapsellisia kuva-arvoituksia.
Hienostunutta mieltäni kiinnittivät nyt vain vaskipiirrosmyymälät,
rihkamakauppiaitten näyteikkunat ja kirjalaatikot.
Te Cherche Midi-kadun likaiset juutalaiset, te rantalaiturien
yksinkertaiset kirjainkaupustelijat, te mestarini, kuinka kiitollisia
minun tuleekaan olla teille! Yhtä hyvin ja paremmin kuin yliopiston
professorit olette te ohjannut älyllistä kasvatustani. Te kunnon miehet
olette levittäneet ihastuneiden silmieni nähtäviin menneen ajan
salaperäisiä muotoja ja kaikenlaisia inhimillisen ajatuksen
kallisarvoisia muistomerkkejä. Teidän laatikoitanne penkoessani,
tutkiessani nähtäville asettamianne vähäisiä muistoja isistämme ja
heidän kauniista ajatuksistaan minuun juurtui huomaamattani kaikkein
tervein filosofia.
Niin, ystäväni, kun lueskelin kuluneita, vanhoja nidoksianne,
tarkastelin ruostunutta rautaromuanne ja madonsyömiä
seinälaudoituksianne, joita möitte hankkiaksenne itsellenne elatuksen,
niin minussa heräsi jo lapsena syvä olioitten katoavaisuuden ja kaiken
turhuuden tunto. Minä aavistelin jo silloin, että oliot ovat vain
pelkkiä yleisen harhakuvitelman vaihtuvia kuvia, ja olen siitä pitäen
taipunut surumielisyyteen, lempeyteen ja sääliväisyyteen.
Kuten näette, opetti ulkoilmakoulu minulle korkeita tieteitä. Kodin
koulu oli minulle sitäkin hyötyisämpi. Kuinka viehättäviä ovatkaan
perheateriat, kun karahvit välkkyvät kirkkaina ja pöytäliina valkoisena
helottaa, kuinka miellyttävä onkaan jokapäiväinen, tutunomainen
pöytäkeskustelu ja kuinka tämä kaikki totuttaakaan lasta suosimaan ja
tajuamaan kotoisia asioita, elämän vaatimattomimpia ja pyhimpiä
asioita. Jos hänellä on, kuten minulla, onni omistaa älykkäät ja hyvät
vanhemmat, niin pöydässä kuullut puheet kehittävät hänessä hyvää
arvostelukykyä ja taipumusta rakkauteen. Hän syö joka päivä sitä
siunattua leipää, jonka henkinen isämme mursi ja jakoi vaeltajille
Emmauksen majatalossa. Ja hän sanoo kuten he: "Minun sydämeni on
hehkuvainen minun rinnassani."
Ne ateriat, joita täysihoitolaiset nauttivat koulun ruokasalissa, eivät
ole läheskään yhtä miellyttäviä ja kasvattavia. Kodin koulu on
todellakin hyvä koulu!
Minut ymmärrettäisiin kumminkin kovin väärin, jos luultaisiin minun
halveksivan klassillisia opintoja. Olen sitä mieltä, että vanhain
ranskalaisten humanistien menetelmää noudattava vanhan Kreikan ja
Rooman sivistyksen oppiminen muovaa ihmishenkeä paremmin kuin mikään
muu. Sana humanistinen, joka merkitsee yleissivistyksellistä,
aistikasta, hienoa, soveltuu hyvin klassilliseen kulttuuriin.
Se pieni miekkonen, josta teille vast'ikään kerroin myötätunnolla, joka
annetaan minulle anteeksi, kun otetaan huomioon, ettei siinä ole mitään
itsekästä ja että se kohdistuu varjo-olentoon, se pieni miekkonen, joka
vaelsi Luxemburgin puiston halki hypähdellen kuin varpunen, oli sangen
hyvä humanisti. Hänen lapsenmielensä nautti roomalaisesta voimasta
ja muinaisen runouden suurista kuvista. Se, mitä hän vapaana
ulko-oppilaana näki ja kuuli kuljeskellessaan myymälästä toiseen ja
aterioidessaan vanhempainsa kanssa, ei ollenkaan vieroittanut häntä
siitä kauniista kielestä, jota kymnaasissa opetetaan. Kaukana siitä:
hän oli perehtynyt Attikan ja Ciceron kieleen jokseenkin niin hyvin
kuin niihin voi perehtyä kunnon koulumestarien paimentamassa
aapispoikain laumassa.
Hän ei ponnistellut paljoa maineen saavuttamiseksi eikä laisinkaan
loistellut palkittujen luettelossa, mutta hän teki paljon työtä omaksi
huvikseen. Hänen käännöksensä olivat varsin sujuvia ja hänen
latinankieliset esityksensä olisivat ansainneet itsensä tarkastajan
kiitokset, ellei niitä tavallisesti olisi ollut rumentamassa jokin
lauseopillinen virhe. Enkö jo kertonut, että Liviuksen kertomukset
hellyttivät kaksitoistavuotiaan jaloihin kyyneliin?
Mutta vasta Kreikkaan saavuttuaan hän näki kauneuden ylevässä
yksinkertaisuudessaan. Hän saapui sinne myöhään. Aisopoksen sadut
olivat aluksi synkistyttäneet hänen mieltänsä. Niitä selitti hänelle
kyttyräselkäinen opettaja, kyttyräselkäinen ruumiiltaan ja sielultaan.
Näettekö Thersiteen nuorine seuralaisineen runottarien lehdoissa? Pieni
miekkonen ei tuota tajunnut. Voisihan otaksua, että hänen
kyttyräselkäinen kasvattajansa oli varsin sovelias pyhittämään itsensä
Aisopoksen satujen selittäjäksi. Mutta ei! Hän oli väärä
kyttyräselkäinen, kyttyräselkäinen jättiläinen, jossa ei ollut henkeä
eikä ihmisyyttä, pahaan taipuvainen ja kaikkein väärämielisin ihminen.
Hän ei kelvannut mihinkään, ei edes selittämään kyttyräselkäisen
ajatuksia. Muutenhan nuo pienet kuivat tarinat, joita mainitaan
Aisopoksen nimellä, ovat säilyneet meille siinä siloitellussa muodossa,
jonka niille antoi eräs ahdas- ja tyhjäkalloinen byzantilainen munkki.
Minä en tiennyt neljännellä luokalla ollessani niiden alkuperää enkä
siitä paljon välittänytkään, mutta minä arvostelin niitä aivan samoin
kuin nyt.
Aisopoksen jälkeen annettiin käteemme Homeros. Minä näin Thetiksen
kohoavan valkean pilven lailla yli meren, näin Nausikaan tovereineen,
näin Deloksen palmupuun ja taivaan ja maan ja meren ja Andromakeen
kyynelhymyn... Minä tajusin, tunsin. Kuuteen kuukauteen en voinut
irtautua Odysseiasta. Siitä aiheutui lukuisia rangaistuksia. Mutta
mitäpä haittasivat rangaistustehtävät? Minä olin Odysseuksen seurassa
"sinipunervalla merellä"! Sitten minä keksin traagikot. Aiskhylosta en
paljoakaan ymmärtänyt, mutta Sofokles ja Euripides aukaisivat minulle
sankarien ja sankaritarten tenhoisan maailman ja perehdyttivät minut
onnettomuuden runouteen. Jokainen lukemani murhenäytelmä soi uusia
riemuja, uusia kyyneleitä ja uusia väristyksiä.
Alkestis ja Antigone herättivät minussa ylevimpiä unelmia, mitä
lapsenmielessä milloinkaan on elänyt. Pää puskettuna sanakirjaan, joka
lepäsi musteen tahrimalla pulpetinkannella, minä näin jumalallisia
hahmoja, näin norsunluukäsivarsia, jotka lepäsivät valkoista tunikkaa
vasten, kuulin ääniä, jotka helisivät kauniimmin kuin mikään musiikki,
helisivät sopusointuista murhettansa.
Siitä koitui uusia rangaistuksia. Ne olivat oikeutettuja: minä
askartelin asioissa, jotka eivät kuuluneet koulutehtäviini.
Valitettavasti olen säilyttänyt tuon tottumuksen. Mihin elämänluokkaan
minut suljettaneenkin loppuiäkseni, pelkään kovin, että vielä minua
vanhoilla päivilläni uhkaa se moite, jonka seitsemännen luokan opettaja
minua vastaan sinkosi: "Herra Pietari Nozière, te askartelette
asioissa, jotka eivät kuulu koulutehtäviinne."
Varsinkin talvi-iltoina, kun palasin koulusta, tuo valkeus ja laulu
minua huumasivat. Katulyhtyjen ja valaistujen ikkunain alla minä luin
säkeitä, joita sitten kulkiessani puoliääneen toistelin. Talvi-illan
vilkas liike vallitsi etukaupungin ahtailla kaduilla, jotka jo
peittyivät hämäriin.
Sattui sangen usein, että törmäsin leipurin juoksupoikaan, joka kori
päälaellaan uneksi omia unelmiansa kuten minäkin, tai tunsin äkkiä
poskessani rattaitansa kiskovaa hevosparan kuuman hengityksen.
Todellisuus ei lainkaan tärvellyt unelmaani, koska olin kovin kiintynyt
näihin etukaupungin katuihin, joiden kivet olivat nähneet minun
kasvavan ja varttuvan. Eräänä iltana minä luin Antigonen säkeitä erään
kastanjakauppiaan lyhdyn valossa, ja vielä nytkin, neljännesvuosisadan
kuluttua, palauttaa tämä säe:
"Häävuode, hautani!..." ehdottomasti mieleeni auvergnelaisen, joka
puhaltaa paperipussiin, ja kylkeäni kuumentavan paistinpannun, jossa
kastanjat kärisivät. Ja tuon kunnon miehen muisto liittyy mielessäni
sopusointuisesti teebalaisen neidon valituksiin.
Niin minä opin paljon säkeitä. Niin minä keräsin hyödyllisiä ja
arvokkaita tietoja. Niin minä hankin itselleni humanistista sivistystä.
Menettelytapani oli hyvä minulle, muille se ei kelpaisi ollenkaan.
Niinpä varonkin sitä kenellekään suosittelemasta.
Minun on muuten tunnustettava, että Homeroksen ja Sofokleen kasvatilta
puuttui maku, kun hän tuli rhétorique-luokkaan. Opettajani vakuutti,
että niin oli laita, ja minä uskon sen mielelläni. Maku, joka
seitsentoistavuotiaana on tai jota hän osoittaa, on harvoin hyvä.
Parantaakseen minun makuani opettajani kehoitti minua tarkoin
perehtymään Casimir Uelavigne'in koottuihin teoksiin. Minä en
noudattanut hänen neuvoansa. Sofokles oli ohjannut minut määrättyyn
suuntaan, jota en enää voinut muuttaa. Opettajani ei minusta näyttänyt
eikä näytä vieläkään hienosti sivistyneeltä kirjamieheltä, mutta hän
oli ärtyneisyytensä ohella oikeamielinen ja rohkea. Jos hän istuttikin
meihin joitakin kirjallisia harhaoppeja, näytti hän joka tapauksessa
esimerkillään, millainen on kunnon mies.
Sellainen tiede palkitaan. Herra Charronia kunnioittivat kaikki hänen
oppilaansa. Lapset näet osaavat antaa täsmälleen oikean arvon
opettajiensa moraaliselle kelpoisuudelle. Mitä viisikolmatta vuotta
sitten ajattelin väärämielisestä kyttyräselästä ja kelpo Charronista,
ajattelen yhä vieläkin.
Mutta illan himmeys laskeutuu jo yli Luxemburgin puiston plataanien ja
esiin loitsimani pieni haamu painuu pimeään. Hyvästi, sinä pieni
minäni, jonka olen kadottanut ja jota aina surren kaipaisin, ellen
löytäisi sitä entistään ehompana pojastani!
11.
Myrttimetsä.