Tänä kesänä, ollessani vuoristossa terveysvettä juomassa, tapasin
jälleen rouva Gance'in. Puoli vuosisataa rasittaa nyt sitä kauneutta,
joka aiheutti ensimmäisen levottomuuteni, kaikista hurmaavimman. Mutta
tuossa raunioituneessa kauneudessa on vielä suloa. Harmaahapsisena minä
itse vapautin itseni nuoruudessa vannomastani valasta:
-- Hyvää päivää, hyvä rouva, sanoin minä rouva Gance'ille.
Ja tällä kertaa, -- valitettavasti! -- ei nuoruusvuosien tunne
häirinnyt katsettani eikä ääntäni.
Hän tunsi minut jokseenkin helposti. Muistelomme punoutuivat toisiinsa,
ja me koetimme keskustelemalla sulostuttaa hotellin tyhjänpäiväistä
elämää.
Pian muodostui välillemme uusia siteitä ja nämä siteet ovat liiankin
kestävät: ne muodostaa ponnistusten ja' vaivain yhteisyys. Me
juttelimme joka aamu viheriällä penkillä, auringon paistaessa,
jäsentemme kolotuksesta ja muista huolistamme. Siitä riitti puhumista.
Huvin vuoksi me sekoitimme menneisyyttä nykyaikaan.
-- Olittepa te kaunis, hyvä rouva, sanoin minä eräänä päivänä, kaunis
ja ihailtu!
-- Epäilemättä, vastasi hän hymyillen. Minä voin sen sanoa nyt kun olen
vanha: minä miellytin. Tämä muisto lohduttaa minua vanhentuessani.
Osakseni on tullut sangen imartelevaa ihailua. Mutta minä
hämmästyttäisin teitä kovin, jos sanoisin, mikä ihailunosoitus minuun
on syvimmin vaikuttanut.
-- Olisipa hauska kuulla.
-- No niin, minä sanon sen teille. Eräänä iltana, (siitä on jo pitkä
aika) joutui pieni koulupoika minua katsellessaan niin hämilleen, että
nimitti minua herraksi vastatessaan johonkin kysymykseeni. Mikään muu
ihailunosoitus ei ole minua imarrellut ja tyydyttänyt siinä määrin kuin
tuo omituinen vastaus ja sen lausumisessa ilmennyt sävy.
12.
Varjo.
Kahdennellakymmenennellä ikävuodellani minä jouduin kokemaan jotakin
tavatonta. Isäni oli lähettänyt minut maaseudulle järjestämään erästä
perheasiaa. Minä lähdin eräänä päivänä iltapuolella pienestä, sievästä
Ernéen kaupungista käydäkseni seitsemän peninkulman päässä,
Saint-Jeanin köyhässä pitäjässä sijaitsevassa, nykyisin autiossa
talossa, joka oli kolmatta sataa vuotta ollut isäni suvun asuntona.
Oltiin joulukuun alussa. Satoi lunta aamusta pitäen. Tie, joka kulki
pensasaitojen keskitse, oli monin paikoin kovin kuoppainen, joten
meidän, hevoseni ja minun, oli aika vaikea välttää lätäköitä.
Kuuden, seitsemän kilometrin päässä Saint-Jeanista tie näytti käyvän
paremmaksi, joten minä aloin ajaa täyttä laukkaa huolimatta nousevasta
rajutuulesta ja lumesta, joka pieksi kasvojani. Tietä reunustavat puut
pakenivat molemmin puolin niinkuin muodottomat, surulliset öiset
haamut. Ne olivat kamalannäköisiä, nuo mustat puut halkaistuine
latvoineen, pahkoineen ja haavoineen, vääntyneine käsivarsineen. Ne
melkein minua peloittivat, kun muistin, mitä Ernéen varapastori oli
edellisenä iltana minulle niistä kertonut. Erään näistä puista, oli
varapastori kertonut, erään näistä metsäseudun raajarikoista,
kastanjan, joka oli menettänyt päänsä jo pari sataa vuotta sitten ja
oli ontelo kuin torni, halkaisi salama ylhäältä alas asti helmikuun 24
p:nä 1849. Siten syntyneessä halkeamassa näkyi miehen luuranko
pystyssä, pyssy ja rukousnauha kupeellansa. Ontelosta löydettyyn
taskukelloon oli merkitty nimi Claude Nozière. Tämä Claude, isäni isän
setä, oli eläessään salakuljettaja ja rosvo. Vuonna 1794 hän otti osaa
chouanien kapinaan. Pahoin haavoittuneena, sinisten takaa-ajamana,hän
piiloutui puun onkaloon kuolemaan. Hänen kohtalostaan eivät tienneet
ystävät enempää kuin vihollisetkaan; vasta puolen vuosisadan kuluttua
vanhan chouanin kuolemasta toi salamanisku hänet ilmoille.
Minä ajattelin häntä, nähdessäni pakenevat puut kummallakin puolen
tietä, ja joudutin hevoseni kulkua. Oli pimeä yö, kun saavuin
Saint-Jeaniin.
Tulin majataloon, jonka nimikilpi vingutti tuulessa surkeasti
vitjojaan. Vietyäni hevoseni talliin astuin matalaan vierashuoneeseen
ja heittäydyin vanhaan nojatuoliin lieden luo. Siinä lämmitellessäni
voin tulen valossa katsella emännän kasvoja. Ne olivat kauhistuttavat
vanhuksen kasvot, näyttivät jo osalta olevan mullan peitossa. Näkyvissä
oli vain syöpynyt nenä ja kuolleet silmät veristävien luomien peitossa.
Hän tarkasteli minua epäluuloisesti, kuten muukalaista ainakin.
Rauhoittaakseni häntä minä mainitsin nimeni, jonka täytyi olla hänelle
sangen tuttu. Hän vastasi päätään pudistaen, ettei Nozière-sukua enää
ollut olemassakaan. Siitä huolimatta hän suostui toimittamaan minulle
illallisen. Hän heitti lieteen kimpun risuja ja poistui.
Olin alakuloinen ja väsynyt ja sanomattoman pelontuskan vallassa. Minua
ahdistivat synkät ja väkivaltaiset mielikuvat. Minä vaivuin hetkiseksi
unenhorroksiin, mutta puolinukuksissakin kuulin yhä uuninpiipussa
ulvovan tuulen, joka puuskittain sirotteli saappailleni lieden tuhkaa.
Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen avasin silmäni, oli edessäni
näky, jota en milloinkaan unohda. Minä näin selvästi huoneen perällä,
valkeaksi kalkitulla seinällä, liikkumattoman varjon. Se oli nuoren
tytön varjo. Kasvojen ääriviiva oli niin suloinen, puhdas ja
viehättävä, että sen nähdessäni tunsin koko väsymykseni ja koko
alakuloisuuteni sulautuvan hurmaavaksi ihastuksen tunteeksi.
Minä katselin varjokuvaa luullakseni minuutin ajan. Mahdollista
kumminkin on, että hurmioni kesti enemmän tai vähemmän aikaa, sillä
minulla ei ole mitään keinoa mitata sen todellista kestoa. Sitten
käänsin päätäni nähdäkseni kenen tuo kaunis varjo oli. Huoneessa ei
ollut ketään... ei ketään muuta kuin vanha kapakanemäntä, joka
parhaillaan asetteli pöydälle puhdasta liinaa.
Katsoin uudelleen seinälle: varjoa ei enää näkynyt.
Silloin valtasi mieleni jonkinlainen lemmentuska ja katoaminen suretti
minua.
Minä harkitsin hetkisen, täysin kirkkaasti, ja kysyin sitten:
-- Muori hoi, kuka siellä oli, äsken juuri?
Emäntä vastasi ihmeissään, ettei hän ollut nähnyt ketään.
Minä juoksin ovelle. Tiheä lumisade peitti pihan, ja lumessa ei näkynyt
yhtäkään jalanjälkeä.
Muori, oletteko varma siitä, ettei talossa ole ketään naishenkilöä?
Muori vastasi, ettei ollut muuta kuin hän.
-- Entä varjo? huudahdin minä.
Hän ei vastannut.
Sitten minä koetin täsmällisten fysikaalisten periaatteiden mukaan
määritellä sen kappaleen paikan, jonka varjon olin nähnyt; ja osoitin
paikkaa sormellani:
-- Hän oli tuossa, uskokaa, jos tahdotte...
Vanhus lähestyi minua kynttilä kädessä, katsoi minua jäykästi
elottomilla silmillään ja virkkoi:
-- Nyt minä näen, ettette petä minua, vaan että todellakin olette eräs
Nozière. Oletteko kenties Jeanin, Pariisin tohtorin poika? Minä tunsin
hänen setänsä, Renén, kun hän oli vielä nuori. Hän näki, hänkin,
naisen, jota kukaan muu ei nähnyt. On luultavaa, että se on Jumalan
koko suvulle säätämä rangaistus siitä synnistä, johon teki itsensä
syypääksi chouani Claude, joka menetti sielunsa autuuden antautuessaan
tekemisiin leipurin vaimon kanssa.
-- Puhutteko, kysyin minä, siitä Claude'ista, jonka luuranko löydettiin
ontosta puusta, pyssy ja rukousnauha vierellään?
-- Nuori herraseni, rukousnauhasta ei hänellä ollut mitään hyötyä. Hän
on syössyt itsensä ikuiseen kadotukseen vaimon vuoksi.
Vanhus ei kertonut minulle sen enempää. Minä voin tuskin maistaa hänen
tarjoamaansa ruokaa: leipää, munia, silavaa ja omenaviiniä. Katseeni
kääntyi alinomaa seinälle, jossa olin nähnyt varjon. Olinhan sen
todella nähnyt! Se oli hyvin selvä, tarkkapiirteisempi kuin olisi
voinut olla lieden häilyvän valon ja kynttilän savuavan liekin luoma
luonnollinen varjo.
Seuraavana päivänä minä kävin siinä autiossa talossa, jossa olivat
aikoinaan asuneet Claude ja René, kuljin seudun ristiin rastiin,
tiedustelin asioita kirkkoherralta, mutta en saanut minkäänlaista
tietoa siitä nuoresta tytöstä, jonka varjon olin nähnyt.
En tiedä vielä nytkään, onko uskottava vanhaa kapakanemäntää. En tiedä,
onko jokin haamu käynyt tässä tuiman yksinäisessä metsäseudussa
tervehtimässä talonpoikia, joista polveudun, ja onko perinnöllinen
Varjo, joka ilmestyi juroille ja mystillisille esi-isilleni,
näyttäytynyt uusin suloin heidän uneksivalle lapsellensa.
Olenko nähnyt Saint-Jeanin majatalossa Nozière-perheen sukuhaltijan, vai
ilmoitettiinko minulle ehkä tuona talviyönä, että minulle lankeisi
elämässä kaikkein paras osa, että laupias luonto oli suonut minulle
kalleimman lahjansa, unelmien lahjan?