Hippolyte Nozière'in, oikeusministeriön ensimmäisen kanslistin, rehdin
ja hilpeän miehen, joka soitti huilua aamuisin kello kuudesta yhdeksään
ja iltaisin viidestä kahdeksaan. Tällä kertaa naimaliitto onnistin
hyvin. He rakastivat toisiaan ja osasivat olla toisilleen
suvaitsevaiset, koska heillä oli riittävästi ikää. Caroline antoi
Hippolyte'ille anteeksi hänen iankaikkisen huilunsa. Hippolyte
puolestaan jätti huomiotta ne oikut, joita Caroline'issa ilmeni. He
olivat onnelliset.
Isoisäni Hippolyte Nozière on kirjoittanut teoksen _Vankilatilastoa_,
Pariisissa, Kuninkaallisessa kirjapainossa 1817-19, 2 nid. 4:o sekä
_Naurun jumalantyttäret, uusia lauluja_, Pariisissa, tekijän kustantamana
1821.
Luuvalo rasitti häntä kovin voimatta kuitenkaan hävittää hänen
hilpeyttään tai edes estää häntä soittamasta huilua. Lopulta se hänet
surmasi. Minä en ole häntä nähnyt. Mutta hänen muotokuvansa riippuu
huoneeni seinällä: hän on siinä sinisessä puvussa, kähäränä kuin
karitsa ja leuka uponneena äärettömään kaulaliinaan.
-- Minä suren häntä viimeiseen hetkeeni asti, sanoi isoäitini
kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä, oltuaan silloin jo viitisentoista
vuotta leskenä.
-- Olette oikeassa, armollinen rouva, virkkoi hänelle eräs vanha
ystävä: Nozière'illâ oli kaikki ne ansiot, jotka kuuluvat kunnon
aviomiehelle.
-- Kaikki ansiot ja kaikki puutokset, epäilemättä, vastasi isoäitini.
-- Täytyykö siis täydellisessä aviomiehessä välttämättä olla puutoksia?
-- Kuinkas muuten! huudahti isoäitini olkapäitään kohauttaen; hänessä
ei saa olla virheitä, ja sehän on suuri puutos se!
Hän kuoli heinäkuun neljäntenä päivänä 1853, yhdennelläyhdeksättä
ikävuodellaan.
4.
Hammas.
Jos yrittäisi salata itseänsä yhtä huolellisesti kuin yleensä kokee
itseänsä ilmaista, niin monet ikävyydet välttyisivät. Minä jouduin jo
sangen varhain tämän kokemaan.
Oli sateinen päivä. Olin saanut lahjaksi postinkuljettajan koko
kaluston: lippalakin, piiskan, ohjakset ja kulkuset. Kulkusia oli
paljon. Minä valjastin: valjastin itseni, sillä olin samalla kertaa
postinkuljettajana, hevosparina ja vaunuina. Reittini kulki keittiöstä
käytävää pitkin ruokasaliin. Ruokasali edusti sangen hyvin kyläntoria.
Mahonkinen astiakaappi, jonka luona vaihdoin vetojuhtia, näytti
vaikeudetta Valkoisen hevosen majatalolta. Käytävä oli valtamaantie
vaihtuvine näköaloineen ja odottamattomine kohtauksineen. Pieneen,
synkkään tilaan ahdistettuna minä nautin näköpiirin avaruudesta ja sain
tuttujen seinien sisäpuolella kokea niitä yllätyksiä, jotka muodostavat
matkain viehätyksen. Olin näet silloin suuri taikuri. Loitsin huvikseni
esiin rakastettavia olentoja ja käyttelin luontoa mieleni mukaan.
Myöhemmin olen onnettomuudekseni menettänyt tuon kauniin kyvyn. Tuona
sateisena päivänä, jolloin olin postinkuljettajana, oli mainittu kyky
täysin hallussani.
Minun olisi pitänyt tyytyä tuohon nautintoon; mutta onko ihminen
milloinkaan tyytyväinen? Minut valtasi halu yllättää, häikäistä,
hämmästyttää katselijoita. Samettilakkini ja kulkuseni eivät olleet
enää minkään arvoiset, ellei kukaan niitä ihaillut. Kuullessani isän ja
äidin juttelevan viereisessä huoneessa syöksyin sinne pitäen pahaa
meteliä. Isä katseli minua hetkisen, kohautti sitten olkapäitään ja
virkkoi:
-- Poika ei menesty täällä. Hänet täytyy panna koulukotiin.
-- Hän on vielä kovin pieni, arveli äiti.
-- Ei haittaa, vastasi isä, panemme hänet pienten joukkoon.
Nuo lauseet minä ymmärsin liiankin hyvin. Mitä lisäksi sanottiin, jäi
minulta osaksi tajuamatta. Jos kumminkin kykenen tekemään tarkkaa
selkoa, johtuu se siitä, että asiat on minulle myöhemmin kerrottu yhä
uudelleen.
Isä lisäsi:
-- Pojassa, jolla ei ole veljiä eikä sisaria, kehittyy täällä
yksinäisyydessä haaveiluhalu, joka käy hänelle ajanpitkään
haitalliseksi. Yksinäisyys kiihoittaa hänen mielikuvitustaan, ja minä
olen jo havainnut, että hänen päänsä on täynnä harhakuvitelmia.
Samanikäiset lapset, joiden seuraan hän koulussa joutuu, suovat hänelle
tilaisuuden elämänkokemusten hankkimiseen. Hän oppii heiltä, millaisia
ihmiset ovat -- hän ei voi sitä oppia sinulta ja minulta, joita hän
pitää holhoushenkinänsä. Toverit ovat hänelle yhdenvertaisia, joita on
toisinaan surkuteltava ja puolustettava, toisinaan kehoitettava tai
vastustettava. Heidän joukossaan hän tottuu yhteiskunnalliseen elämään.
-- Ystäväiseni, virkkoi äiti, etkö pelkää, että lasten joukossa on
pahoja?
-- Pahat, vastasi isä, ovat usein hyödyksi, jos hänellä on älyä, sillä
hän oppii erottamaan ne hyvistä, mikä taito on kovin tarpeellinen.
Muuten voit itse käydä kaupunginosamme eri kouluissa ja valita niiden
joukosta sellaisen, jossa käyvien lasten kasvatus vastaa sitä, minkä
olet kyennyt antamaan pojallemme. Ihmisluonto on aina sama, mutta eri
ihmisten "ylöskasvatus", kuten ennen sanottiin, vaihtelee melkoisesti
eri paikoissa. Monen sukupolven aikana suoritettu sivistystyö
kehittelee erinomaisen aran kukan, ja tämä kukka, jonka tuottaminen on
vaatinut vuosisadan, voi tuhoutua muutamassa päivässä. Hienostumattomat
lapset tärvelisivät kosketuksellaan poikamme sivistyksen, itse siitä
hyötymättä. Ajatusten aateluus on Jumalasta, tapojen aateluus hankitaan
esimerkin avulla ja sen vakiinnuttaa perinnöllisyys; se on
nimiaateluutta arvokkaampi, se on luonnollinen ja todistaa
oikeutuksensa omalla miellyttävyydellään, jotavastoin toisen
todistamiseen tarvitaan vanhoja papereita, joista ei tahdo mitenkään
saada selkoa.
-- Olet oikeassa, ystäväni, vastasi äiti. Minä lähden jo huomenna
etsimään lapsellemme hyvää koulukotia. Valitsen sen neuvosi mukaan ja
hankin varmuuden sen vauraudesta, sillä rahahuolet häiritsevät
kasvattajan mieltä ja tekevät hänet luonteeltaan ärtyiseksi. Mitä
arvelet naishenkilön johtamasta koulukodista, ystäväni?
Isä ei vastannut.
-- Mitä siitä arvelet? kysyi äiti uudelleen.
-- Se on seikka, jota tulee harkita, virkkoi isä.
Hän istui nojatuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena
tarkastelemaan pientä luuta, jonka toinen pää oli terävä, toinen ihan
rosoinen. Hän pyöritteli sitä kädessään ja samalla epäilemättä myöskin
ajatuksissaan, joten minä kulkusineni häivyin kerrassaan olemattomiin.
Äiti nojasi tuolin selustaan ja mietti edelleen vast'ikään lausumaansa
ajatusta.
Tohtori näytti hänelle pientä luunkappaletta ja virkkoi:
-- Tämä hammas on kuulunut ihmiselle, joka eli mammutin aikaan,
jääkaudella, luolassa, joka muinoin oli karu ja autio, mutta nykyään on
villin viinin ja kultalakan peittämä. Sen läheisyydessä on jo useita
vuosia ollut sievä valkoinen rakennus, jossa me asuimme kaksi
kesäkuukautta avioliittomme ensimmäisenä vuonna. Ne olivat onnelliset
kuukaudet. Sieltä löytyi vanha piano, sinä soitit Mozartia päiväkaudet,
ja niin tulvi ikkunoista henkevä, lumoava musiikki, elähdyttäen tuota
laaksoa, jossa luolaihminen oli kuullut ainoastaan tiikerin kiljuntaa.
Äiti painoi päänsä isän olkapäälle. Isä jatkoi:
-- Tämä ihminen ei tuntenut muuta kuin pelkoa ja nälkää. Hän oli
eläimen kaltainen. Hänen otsansa oli matala. Kulmakarvain lihakset
muodostivat kokoon vetäytyessään hirmuisia ryppyjä; leukapielet olivat
suunnattoman ulkonevat; hampaat pistivät suusta esiin. Katsohan kuinka
pitkä ja terävä tämä on.
-- Sellainen oli ihmissuku alkujaan. Mutta vähitellen, hitain ja
valtavin ponnistuksin, kävivät sukumme jäsenet, jotka eivät enää olleet
niin viheliäisiä, kesymmiksi; käytäntö muovaili heidän elimiänsä. He
tottuivat ajattelemaan, aivot kehittyivät ja otsa avartui. Hampaat,
jotka eivät enää purreet raakaa lihaa, lyhenivät, ja leuat
heikontuivat. Ihmiskasvot muuttuivat ylevän kauniiksi, ja hymy heräsi
naisten huulille.
Tähän asti päästyään isä suuteli hymyilevän äidin poskea. Sitten hän
kohotti luolaihmisen hampaan hitaasti päänsä yläpuolelle ja lausui:
-- Muinaisajan ihminen, jonka karkeaa ja peloittavaa jäännöstä pidän
kädessäni, sinun muistosi järkyttää olemustani juuria myöten. Minä
kunnioitan ja rakastan sinua, sinä esi-isäni! Mittaamattomassa
menneisyydessä, jonka helmassa lepäät, ottaos vastaan kiitollisuuteni
vakuutus. Minä tiedän, mitä olen sinulle velkaa. Tiedän, että sinun
ponnistuksesi ovat pelastaneet minut monesta onnettomuudesta. Sinä
tosin et ollenkaan ajatellut tulevaisuutta, hämärässä mielessäsi
häilähteli heikko älyn liekki; sinä osasit ajatella ainoastaan
ravintoasi ja turvallisuuttasi. Kumminkin olit ihminen. Epäselvä ihanne
kannusti sinua kohti sitä, mikä on ihmisille hyvää ja kaunista. Sinä
elit viheliäisesti, mutta et elänyt suotta, sillä siirsit elämän, joka
oli itsellesi ollut kauhea, hieman siedettävämpänä lapsillesi. He
vuorostaan pyrkivät sitä yhä parantamaan. Kaikki he ovat lisänneet
ihmisen taitoja: mikä keksi jauhinkiven, mikä pyörän. He ovat kaikin
vaivanneet päätänsä, ja aikakaudesta toiseen jatkuva lukemattomien
henkien ponnistelu on luonut ihmeitä, jotka nyt kaunistavat elämää.
Joka kerta, kun keksivät jonkin taidon tai oppivat uuden työtavan, he
samalla lisäsivät siveellistä kauneutta ja loivat hyveitä. He antoivat
naiselle hunnun, ja ihmiset tajusivat heti kauneuden arvon.
Tähän asti ehdittyään isä laski esihistoriallisen hampaan
kirjoituspöydälleen ja syleili äitiä.
Hän puhui vieläkin. Hän lausui:
-- Niinpä saamme kiittää heitä kaikesta, jopa rakkaudestakin!
Minun teki mieleni koskettaa tuota hammasta, joka oli innostanut isääni
minulle käsittämättömiin lausuntoihin. Minä lähestyin pöytää
siepatakseni sen. Mutta kulkusteni helinä käänsi isän huomion minun
puoleeni. Hän katsoi minuun vakavasti, sanoen:
-- Maltahan! Tehtävä ei ole vielä loppuun suoritettu. Me olisimme
luolaihmisiä kehnommat, ellemme vuorostamme pyrkisi tekemään lastemme
elämää omaamme varmemmaksi ja paremmaksi. Sitä varten täytyy osata
kaksi salataitoa: rakastaa ja tietää. Tiede ja rakkaus ovat kaikki
kaikessa.
-- Epäilemättä, ystäväiseni, virkkoi äiti; mutta mitä enemmän asiaa
ajattelen, sitä luonnollisemmalta minusta näyttää, että Pekan ikäinen
poika on uskottava naishenkilön kasvatettavaksi. Minä olen kuullut
puhuttavan eräästä neiti Lefortista. Menen huomenna häntä tapaamaan.
5.
Runouden ilmestys.
Neiti Lefort, jolla oli Saint Germainin esikaupungissa
lastentarha,suostui ottamaan minut hoitoonsa kello kymmenestä
kahteentoista ja kahdesta neljään. Minä olin jo ennakolta muodostanut
itselleni kamalan käsityksen tästä opistosta, ja kun hoitajattareni
ensi kertaa viedä retuutti minua sinne, katsoin olevani mennyttä
miestä.
Niinpä hämmästyinkin kovin, kun sisään päästyämme näin isossa huoneessa
viisi kuusi pientä tyttöä ja tusinan verran pojanvekaroita, jotka
nauroivat, irvistelivät ja kaikenlaisin merkein ilmaisivat
huolettomuuttaan ja vallattomuuttaan. Minä pidin heitä perin
paatuneina.
Neiti Lefort sitävastoin näytti kovin murheelliselta. Hänen siniset
silmänsä olivat kosteat ja huulet puoliavoimet.
Pitkät, vaaleat hiuskiharat riippuivat pitkin hänen poskiansa, niinkuin
riippuvat vesien äärillä pajujen alakuloiset oksat. Hän katseli
näkemättä mitään ja oli ilmeisesti vajonneena johonkin unelmaan.
Murheellisen neidin lempeys ja lasten hilpeys rohkaisivat minua. Kun
ajattelin, että kohtalotoverejani oli useita pieniä tyttöjä, niin
pelkoni haihtui vähitellen kokonaan.
Neiti Lefort antoi minulle kivitaulun ja kynän ja asetti minut
ikäiseni, vilkassilmäisen ja sievän pojan viereen.
-- Minun nimeni on Fontanet, sanoi toverini. Entä sinun?
Sitten hän tiedusteli, mitä isäni tekee. Minä sanoin hänen olevan
lääkärin.
-- Minun isäni on asianajaja, vastasi Fontanet. Se on parempi.
-- Miksi?
-- Etkö ymmärrä, että on parempi olla asianajaja?
-- En.
-- Olet siis tyhmä.
Fontanet'n henki oli hedelmällinen. Hän neuvoi minua viljelemään
silkkimatoja ja näytti minulle itse valmistamansa kertotaulun. Minä
ihailin tiedettä ja Fontanet'ta. Itse en osannut muuta kuin satuja.
Lähtiessäni sain neiti Lefortilta hyvän arvosanan. En voinut käsittää,
mitä hyötyä siitä saattoi olla. Äitini selitti kunnianosoituksille
olevan luonteenomaista, ettei niistä ole mitään hyötyä. Sitten hän
kysyi, mitä olin tehnyt ensimmäisenä koulupäivänäni. Vastasin
katselleeni neiti Lefortia.
Äiti teki minusta pilaa, mutta asianlaita oli todellakin niinkuin
olin sanonut. Minä olen aina taipunut pitämään elämää näytelmänä.
En ole milloinkaan ollut todellinen havaintojen tekijä, sillä
havaintojentekoon tarvitaan johtavaa järjestelmää ja minulla ei ole
mitään järjestelmää. Havaintojentekijä ohjaa katsettansa; katselija
antaa silmäinsä ohjata itseään. Minä olen syntynyt katselijaksi ja
uskon säilyttäväni koko ikäni tämän viattoman hupsuuden, joka on
ominainen suurkaupungin töllistelijöille, joita kaikki huvittaa ja
joissa säilyy kunnianhimoisimpanakin ikäkautena pienten lasten
epäitsekäs uteliaisuus. Minä en ole milloinkaan kyllästynyt katselemaan
muualla kuin teatterissa. Elämän näytelmät ovat minua aina huvittaneet,
alkaen niistä, joita neiti Lefortin lastentarhassa tarjoutui
katseltavakseni.
Minä silmäilin edelleen kasvattajatartani. Olin aivan varma siitä, että
hän oli murheellinen, ja kysyin Fontanet'lta, mistä tämä murhe johtui.
Tahtomatta esittää mitään ehdottoman varmaa väitettä Fontanet otaksui
sen johtuvan omantunnontuskista ja luuli sen äkkiä lyöneen leimansa
neiti Lefortin piirteisiin eräänä päivänä jo aikoja sitten, kun
mainittu neiti oli anastanut häneltä, Fontanet'lta, ilman vähintäkään
oikeutta puksipuisen hyrrän, vieläpä heti senjälkeen uudelleen häntä
loukannut: tukahduttaakseen ryöstämänsä henkilön valitukset hän oli
pistänyt hänen päähänsä aasinkorvat.
Fontanet ymmärsi hyvin, että sellaisten tekojen saastuttaman sielun
täytyi iäksi menettää ilonsa ja rauhansa, mutta minulle hänen
selityksensä eivät riittäneet, joten etsin toisia.
Totta puhuen oli neiti Lefortin koulussa vaikea etsiä mitään, sillä
siellä vallitsi alinomainen meteli. Oppilaat kävivät keskenään tuimia
taisteluita neiti Lefortin edessä, joka oli näkyvissä, mutta ei mitään
nähnyt. Me heittelimme toistemme päähän milloin katkismuksia, milloin
leivänkannikoita, niin että ilma oli niitä sankkana ja huoneen täytti
alinomainen rätinä. Vain kaikkein nuorimmat oppilaat pitelivät
jalkojaan käsissään, kieli suusta ulkona, ja katselivat kattoa tyynesti
hymyillen.
Äkkiä neiti Lefort sekaantui taistelun tuoksinaan kuin unissakävijä,
rankaisten jotakin syytöntä palatakseen jälleen murheeseensa niinkuin
linnaan. Ajatelkaahan, millaisessa mielentilassa oli pieni
kahdeksanvuotias, joka tämän käsittämättömän hälinän ympäröimänä
kirjoitti jo seitsemättä viikkoa kivitaululleen:
Niin vaipui hautaan Malfilâtre, hän kuoli nälkähän.
Se oli tehtäväni. Aika ajoin minä painoin pääni käsiini, voidakseni
pitää ajatuksiani koossa; mutta yksi ainoa ajatus oli selvä: neiti
Lefort oli murheellinen. Lohduton kasvattajani askarrutti minua
alinomaa. Fontanet yllytti uteliaisuuttani merkillisillä kertomuksilla.
Hän tiesi, että neiti Lefortin huoneesta aamuisin aina kuului surkeita
huutoja, joihin sekaantui kahleiden helinä.
-- Aikoja sitten, lisäsi hän, ehkäpä kuukausi takaperin, hän luki
nyyhkyttäen koko luokalle kertomuksen, joka lienee runomittainen.
Fontanet'n selostuksessa oli kauhun ilme, joka tunki luihin ja ytimiin.
Jo seuraavana päivänä oli minulla aihetta uskoa, ettei selostus ollut
kuviteltu, ainakaan mitä tulee kertomuksen lukemiseen. Mitä taas tulee
niihin kahleisiin, jotka olivat saaneet Fontanet'n kalpenemaan, en ole
niistä sen koommin kuullut ja otaksun nyt, että kahleiden helinä
todellisuudessa oli hiilikihvelin ja tulipihtien kalinaa.
Seuraavana päivänä tapahtui näin:
Neiti Lefort koputti viivoittimella pöytään saadakseen aikaan
hiljaisuutta, yskähti ja lausui kaunein äänin:
-- Jeanne rukka!
Vähän aikaa vaiti oltuaan hän lisäsi:
-- Kylän neidoista Jeanne oli kaunihin.
Fontanet tyrkkäsi minua kyynäspäällään rintaan ja alkoi nauraa
hihittää. Neiti Lefort loi häneen närkästyneen katseen ja esitti
sitten edelleen Jeanne rukan tarinaa niin murheellisin äänin
kuin olisi lukenut katumuspsalmeja. On luultavaa, jopa varmaakin, että
tämä tarina oli runopukuinen alusta loppuun, mutta minun on pakko
kertoa se sellaisena kuin muistini on sen säilyttänyt. Toivottavasti
löytyvät suorasanaisesta esityksestäni runoilijan hajalliset jäsenet.
Jeanne oli morsian; hän oli lupautunut eräälle nuorelle, uljaalle
vuoristolaiselle. Tämän onnellisen paimenen nimi oli Osvald. Kaikki on
jo valmiina häitä varten, Jeanne'in toverit tuovat hänelle hunnun ja
kruunun. Onnellinen Jeanne! Mutta hänet valtaa riutumus. Hänen poskensa
peittää kalman kalpeus. Osvald tulee vuoristostaan. Hän rientää
morsiamensa luo lausuen: "Etkö ole elämäntoverini?"
Sammuvin äänin vastaa Jeanne: "Rakas Osvald, jää hyvästi! Minä kuolen!"
Jeanne rukka! Hauta oli hänen aviovuoteensa, ja kyläkirkon kellot,
joiden piti soittaa hänen häitään, soittivatkin hänen hautajaisiaan.
Tässä tarinassa oli melkoinen määrä sananparsia, jotka kuulin ensi
kerran ja joiden merkitystä en tiennyt, mutta kokonaisuudessaan se
tuntui minusta niin surulliselta ja kauniilta, että minut sitä
kuunnellessani valtasi outo väristys: alakuloisuuden salainen tenho
virtasi mieleeni noista muutamasta kymmenestä säkeestä, joiden
sananmukaista merkitystä en olisi kyennyt selittämään. Seikka on se,
ettei tarvitse paljoa ymmärtää voidakseen paljon tuntea, kunhan ei ole
vanha. Hämärät asiat voivat olla liikuttavia, ja varmaa on, että
epämääräisyys miellyttää nuoria mieliä.
Kyynelet kumpusivat ylen täydestä sydämestäni, ja Fontanet ei voinut
irvistyksillään eikä ivallaan estää minua nyyhkyttämästä. Kuitenkin
olin aivan vakuutettu Fontanet'n etevämmyydestä. Vasta kun hänestä tuli
vara valtiosihteeri, aloin tuota epäillä.
Kyyneleni olivat neiti Lefortille otolliset; hän kutsui minut luokseen
ja virkkoi:
-- Pietari Nozière, te olette itkenyt; tässä on kunniaristi. Tietäkää,
että runoelman tekijä olen minä. Minulla on paksu vihko täynnä yhtä
kauniita säkeitä, mutta minä en ole vielä löytänyt niille kustantajaa.
Eikö se ole kauheata, jopa käsittämätöntäkin?
-- Neiti hyvä, vastasin minä, olen kovin tyytyväinen. Nyt tiedän
murheenne syyn. Te rakastatte Jeanne rukkaa, joka lepää kuolleena
kylässä, ajattelette vain häntä, olette surullinen ettekä ollenkaan
huomaa mitä me oppilaat teemme?
Otaksumani, ikävä kyllä, ei häntä miellyttänyt; hän silmäili minua
vihaisesti:
-- Jeanne on kuvitelma. Te olette hölmö. Antakaa risti takaisin ja
palatkaa paikallenne.
Minä palasin itkien paikalleni. Tällä kertaa minä itkin itseäni ja
täytyy tunnustaa, ettei näissä uusissa kyynelissä ollut sitä suloisen
nautinnon vivahdusta, joka oli liittynyt Jeanne'in vuoksi
vuodattamiini. Huolestumistani lisäsi eräs seikka: en voinut
aavistaakaan, mitä kuvitelma oli; Fontanet ei tiennyt sen enempää.
Kotiin tultuani tiedustelin asiaa äidiltä.
-- Kuvitelma, sanoi äiti, kuvitelma on valhe.
-- Mikä vahinko, äiti, sanoin minä, että Jeanne on valhetta.
-- Mikä Jeanne? kysyi äiti.
-- Kylän neidoista Jeanne oli kaunihin.
Minä kerroin Jeanne'in tarinan niin hyvin kuin osasin.
Äiti ei virkkanut mitään, mutta minä kuulin hänen kuiskaavan isän
korvaan:
-- Mitä surkeata lapselle opetetaankaan!
-- Surkeata, todellakin surkeata, vastasi isä. Mutta mitä luuletkaan
sellaisen vanhanpiian ymmärtävän kasvattamisesta? Olen itse
suunnitellut kasvatusjärjestelmän, jonka esitän sinulle piakkoin.
Järjestelmän mukaan on Pekan ikäistä poikaa opetettava tuntemaan niiden
eläinten ominaisuuksia, joita hän vieteiltään ja älyltään muistuttaa.
Hän kykenee käsittämään koiran uskollisuuden, norsun uhrautuvaisuuden,
apinan pahanilkisyyden. Niistä on hänelle kerrottava, eikä Jeanne'ista,
kylästä ja kelloista, joissa ei ole tervettä järkeä.
-- Olet oikeassa, sanoi äiti. L,apsi ja eläin ymmärtävät hyvin
toisiaan, he ovat kumpikin lähellä luontoa. Mutta usko minua,
ystäväiseni, on olemassa eräs asia, jonka lapset oivaltavat vieläkin
paremmin kuin apinain juonet, nimittäin suurten henkilöiden kauniit
teot. Sankarillisuus on selvä kuin päivä pienelle pojallekin. Jos
Pekalle kerrotaan urhean ritarin kuolemasta, niin hän käsittää sen,
Jumalan avulla, yhtä hyvin kuin sinä ja minä.
-- Päinvastoin, sanoi isäni huokaisten. Minä olen sitä mieltä, että
sankarillisuus on käsitettävä eri tavoin, ajasta, paikasta ja
henkilöistä riippuen. Mutta vähätpä siitä; uhrautumisessa on tärkeätä
itse uhrautuminen. Jos antaumuksen hehku on pelkkää mielenlumetta, on
antaumus siitä huolimatta todellinen, ja sellainen todellisuus on
loistavin koriste, jolla ihminen voi kaunistaa henkistä
viheliäisyyttään. Sinun luonnollinen ylevä mielisyytesi, rakas
ystäväni, on kirkastanut sinulle nämä totuudet paremmin kuin kokemus ja
harkinta minulle. Minä sovitan ne järjestelmääni.
Niin keskustelivat tohtori ja äiti.
Viikkoa myöhemmin minä kirjoitin viimeisen kerran kivitauluuni ankaran
hälinän vallitessa:
Niin vaipui hautaan Malfilâtre, hän kuoli nälkähän.
Me erosimme yht'aikaa, Fontanet ja minä, neiti Lefort'in
lastentarhasta.
6.
Teutobochus.
Minusta näyttää mahdottomalta, että ihminen voi olla ihan
jokapäiväinen, jos hän on kasvanut Pariisin rantalaitureilla, Louvre'in
ja Tuileries'n tienoilla, lähellä Mazarinin palatsia, mainehikkaan
Seine-virran vierellä, joka virtailee vanhan Pariisin katonharjain ja
torninhuippujen välitse. Siellä levittelevät kirjojen, muinaiskalujen
ja vaskipiirrosten kauppiaat näkyviin valtaisen määrän mitä kauneimpia
taideteoksia ja mitä mielenkiintoisimpia menneitten aikojen muistoja.
Lasikkojen omituinen viehätys ja huvittava sekasorto kiehtoo silmää
samoinkuin mieltäkin. Ohikulkija, joka osaa nähdä, vie niistä aina
mukaansa jonkin aatoksen, niinkuin lintu kiidättää oljenkorren
pesäänsä.
Se on maailman kaunein paikka, sillä siellä on puita ja kirjoja ja ohi
astelevia naisia.
Minun lapsuuteni aikana näillä markkinoilla oli vanhanaikaisia
huonekaluja, vanhoja vaskipiirroksia, tauluja ja kirjoja, veistettyjä
tarjoilupöytiä, itämaisia porsliinimaljakoita, emaljipiirroksia,
maalattua fajanssia, kultapäärmettä, kirjailtuja kankaita, kuvikkaita
seinä verhoja, kuvitettuja kirjoja ja sahviaanisiteisiä ensipainoksia
paljon runsaammin kuin nykyjään. Nuo viehättävät esineet olivat tarjona
hienovaistoisille harrastelijoille ja tiedemiehille, joiden ei silloin
vielä tarvinnut kilpailla välikauppiaitten ja näyttelijättärien kanssa.
Ne olivat tuttuja Fontanet'lle ja minulle jo niinä aikoina, jolloin
meillä vielä oli leveät kirjaillut kaulukset, lyhyet housut ja paljaat
pohkeet.
Fontanet asui Bonaparten kadun kulmassa, missä hänen isänsä
asianajokonttori sijaitsi. Vanhempaini huoneisto kosketti Chimayn
palatsin kylkirakennusta. Me olimme, Fontanet ja minä, naapurit ja
ystävät. Lähtiessämme lupapäivinä Tuileries'n puistoon leikkimään me
kuljimme Voltaire'in rantalaituria pitkin, astellen näitä viisauden
maita vanne kädessä ja pallo taskussa, tarkastellen myymälöitä vanhain
herrain tavoin ja muodostellen itsellemme omia käsityksiä noista
merkillisistä esineistä, jotka polveutuivat menneisyydestä,
salaperäisestä menneisyydestä.
Me kuljeskelimme, pengoimme kirjalaatikoita ja katselimme kuvia.
Se huvitti meitä kovin. Mutta täytyy tunnustaa, ettei Fontanet
kunnioittanut näitä vanhoja tavaroita siinä määrin kuin minä. Hän
naureskeli nähdessään muinaisaikuisia parranajoastioita ja pyhiä
piispoja, jotka olivat menettäneet nenänsä. Fontanet oli niistä ajoista
alkaen se edistyksen mies, jonka olette kuulleet puhuvan
edustajakamarin korokkeelta. Hänen halveksivat huomautuksensa karsivat
selkäpiitäni. Minua ei ollenkaan miellyttänyt, että hän nimitti
piipunpesiksi vanhojen omituisia muotokuvia. Minä olin vanhoillinen.
Siitä on minuun jäänyt jotakin: koko filosofiani on pysyttänyt minut
vanhojen puiden ja maalaispappien ystävänä.
Minua erotti Fontanet'sta vielä taipumukseni ihailemaan sitä, mitä en
ymmärtänyt. Minä ihailin hieroglyfejä, ja kaikki, tai lähes kaikki, oli
minulle hieroglyfimäistä. Fontanet sitävastoin halusi tarkastella
esinettä ainoastaan mikäli tajusi sen käytännön. Hän sanoi: "Näetkös,
siinä on sarana, se aukee. Siinä on ruuvi, sen voi irroittaa." Fontanet
oli täsmällinen luonne. On kuitenkin lisättävä, että hän kykeni
haltioitumaan katsellessaan taisteluja esittäviä maalauksia. Kulku
Beresinan poikki vavahdutti häntä. Asekauppiaan myymälä kiinnitti
meidän kummankin mieltä. Kun peitsien, kilpien ja haarniskain keskeltä
ilmestyi näkyviimme herra Petit-Prêtre, vyötäisillään viheriä esiliina,
ja kun hän Vulcanuksen tavoin ontuen nouti työpajansa perältä
muinaisaikaisen miekan, jonka sitten laski pöydälle ja ruuvasi
viilapenkkiin puhdistaakseen sen terää ja korjatakseen kahvaa, niin
me olimme varmat siitä, että näimme jotakin suurenmoista; herra
Petit-Prêtre näytti meistä sadan kyynärän pituiselta. Me seisoimme
ääneti, nenät ikkunanruudussa. Fontanet'n mustat silmät loistivat,
ja hänen ruskeiden, sievien kasvojensa ilme vilkastui.
Iltasella muisto meitä kovin innostutti ja tuhansia haaveellisia
suunnitelmia iti aivoissamme.
Fontanet sanoi minulle kerran:
-- Pahvista ja suklaan ympärillä olevasta hopeapaperista me voimme
tehdä samanlaisia aseita!...
Aate oli oivallinen, mutta meidän ei onnistunut sitä kunnolla
toteuttaa. Minä tein itselleni kypärin, jota Fontanet luuli noidan
päähineeksi.
Sitten minä ehdotin:
-- Emmekö perusta museota?...
Erinomainen ajatus! Sillä hetkellä meillä kumminkaan ei ollut muuta
museoon pantavaa kuin puolisen sataa palloa ja tusinan verta hyrriä.
Kolmas mieleenjohtuma oli Fontanet'n. Hän huudahti:
-- Kirjoitetaan Ranskan historia, kaikkine yksityiskohtineen,
viisikymmentä nidosta.
Tämä ehdotus hurmasi minut. Käsiä paukuttaen ja ilosta huutaen minä sen
hyväksyin. Päätimme ryhtyä työhön seuraavana aamuna huolimatta
latinanläksystä, joka oli vielä opittava.
-- Kaikkine yksityiskohtineen, toisti Fontanet. Meidän on otettava
siihen kaikki yksityiskohdat!
Minä olin samaa mieltä. Kaikki yksityiskohdat.
Meidät lähetettiin makuulle. Mutta minä valvoin vuoteessani ainakin
neljännestunnin, siinä määrin minua kiihoitti tuo ylevä ajatus, että
kirjoittaisimme Ranskan historian, viisikymmentä nidosta, kaikkine
yksityiskohtineen.
Me aloitimme historiamme kirjoittamisen. En totisesti enää tiedä, miksi
ensimmäisenä kuvailtavanamme oli kuningas Teutobochus. Suunnitelmamme
sitä joka tapauksessa vaati. Ensimmäisessä luvussa meitä kohtasi
kuningas Teutobochus, joka oli kolmenkymmenen jalan pituinen, kuten on
voitu todeta mittaamalla hänen sattumalta löydetyt luunsa. Heti ensi
askeleella sellainen jättiläinen vastassa! Kohtaus oli kamala. Itse
Fontanetkin oli ihmeissään.
-- Teutobochus meidän täytyy jättää pois, arveli hän.
Minulta puuttui rohkeutta.
Viisikymmennidoksinen Ranskan historia pysähtyi Teutobochukseen.
Kuinka monesti eläissäni olenkaan aloittanut uudelleen tuon seikkailun,
jossa pääosia esittivät kirja ja jättiläinen. Kuinka monesti, kun olin
ryhtymässä suureen työhöni tai suorittamassa laajaa suunnitelmaa, minut
pysähdyttikään Teutobochus, jota tavallisesti nimitetään kohtaloksi,
sattumaksi, välttämättömyydeksi! Olen puolestani päättänyt kiittää ja
siunata kaikkia niitä jättiläisiä, jotka ovat sulkeneet minulta maineen
vaaralliset tiet jättäen minut molempain uskollisen suojelijatarteni,
tuntemattomuuden ja keskinkertaisuuden, hoiviin. Minä iloitsen niistä
kummastakin, ja molemmat ne minua rakastavat. Minun on osoitettava
niille kiitollisuutta!
Entä Fontanet, nokkela ystäväni Fontanet, asianajaja, neuvosmies,
erinäisten yhtiöitten johtaja, edustajakamarin jäsen? On ihmeellinen
ilo nähdä hänen leikkien pyörähtelevän kaikkien julkisen elämän
Teutobochusten jaloissa, joihin minä hänen sijassaan olisin jo tuhat
kertaa kompastunut.
7.
Pastori Jubalin sädekehä.
Sydämeni oli tulvillaan pelkoa ja ylpeyttä, kun astuin ensimmäiseen
valmistavaan luokkaan. Tämän luokan opettaja, pastori Jubal, ei ollut
sinänsä kovinkaan peloittava; hän ei näyttänyt julmalta mieheltä,
pikemmin oli hänessä jotakin neitimäistä. Mutta hän istui suuressa
mustassa tuolissa ja se teki hänet silmissäni peloittavaksi. Hänen
äänensä oli yhtä lempeä kuin hänen katseensa, tukka kähärä, kädet
valkoiset, mieli hyvänsuopa. Hän muistutti lammasta, ehkä enemmän kuin
on opettajalle soveliasta.
Äitini näki hänet eräänä päivänä vastaanottohuoneessa ja hymähti: "Onpa
hän nuori!" Ja tuo lausuttiin erikoisella äänenpainolla.
Minä lakkasin häntä pelkäämästä, huomattuani, että häntä täytyi
ihailla. Se tapahtui minun lausuessani läksyä, jonka muodostivat apotti
Gauthier'n säkeet Ranskan ensimmäisistä kuninkaista.
Minä lausuin jokaisen säkeen yhteen menoon, ikäänkuin siinä olisi ollut
yksi ainoa sana:
Pharamondensimmäinenorniitäkuninkaita
jotk'aromoinGalliassahallitsitfrankkeitimaita
ClodionvaltaaCambrainMerovigiinonpäästy...
Siihen minä auttamattomasti pysähdyin. Toistelin toistelemistani:
_Merovigiin on päästy, on päästy, päästy_. Muistin vain, että kun
Merovigiin on päästy, niin Lutetiamme _säästyy_... Mutta mistä? Minun
oli mahdoton sitä sanoa, koska olin sen kerrassaan unohtanut. Asia ei
totta puhuen ollut minua kovin järkyttänyt. Minä pidin Lutetiaa
vanhana naishenkilönä. Olin hyvilläni siitä, että hän säästyi, mutta
hänen asiansa kiinnittivät ylipäänsä erinomaisen vähän mieltäni. Ikävä
kyllä näytti pastori Jubal pitävän aika tärkeänä, että sanoisin mistä
vahingosta hän oli säästynyt. Minä yritin: "Hm... Merovigiin on
päästy!... hm, hm, hm!" Olisin antanut kieleni kissalle, jos siitä
olisi ollut vähänkään apua ensimmäisessä valmistavassa luokassa.
Naapurini Fontanet ivaili minua, ja pastori Jubal viilaili kynsiänsä.
Vihdoin hän sanoi:
-- Attilan julmuuksista Lutetiamme säästyy.