Uusia rakkauksia.
1.
Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja.
Minä en osannut lukea, käyskelin lämsähousuissa, itkin, kun
hoitajattareni niisti nenääni, ja tunsin kalvavaa kunnianhimoa. Niin on
laita: varhaisimpana ikäkautena eli minussa himo tulla viipymättä
kuuluisaksi säilyäkseni ihmisten muistissa. Harkitsin siihen
tarvittavia keinoja samalla asetellen tinasotilaitani ruokapöydälle.
Jos olisin voinut, olisin lähtenyt sotakentille saavuttamaan
kuolemattomuutta ja olisin ollut verrattava niihin kenraaleihin, joita
heilutin pienissä käsissäni suoden heille sotaonnea pöydän
vahakankaalla.
Mutta vallassani ei ollut hankkia itselleni ratsu, univormu, rykmentti
ja vihollisia -- kaikki sotilaalliseen maineeseen oleellisesti
liittyviä asioita. Niinpä ajattelinkin ruveta pyhimykseksi. Se vaatii
vähemmän varustuksia ja tuottaa paljon ylistystä. Äitini oli hurskas.
Hänen hurskautensa -- rakastettava ja vakava kuten hän itse -- viehätti
minua kovin. Äitini luki usein Pyhimysten elämää, jota minä ihastuneena
kuuntelin ja joka täytti sieluni hämmästyksellä ja rakkaudella.
Niinmuodoin tiesin, miten Herran miehet menettelivät tehdessään
elämänsä arvokkaaksi ja ansiokkaaksi. Tiesin millaista taivaallista
tuoksua veritodistajan ruusut huokuvat. Mutta veritodistaja on
äärimmäisyys, johon en puolestani pysähtynyt. En myöskään ajatellut
apostolin enkä saarnaajan virkaa, johon minulla ei ollut
mahdollisuuksia. Tyydyin lihankidutukseen, koska se oli helposti ja
varmasti toteutettavissa.
Antautuakseni siihen aikaa hukkaamatta kieltäydyin syömästä aamiaista.
Äitini, joka ei tiennyt mitään uudesta kutsumuksestani, luuli minun
olevan sairaan ja katseli minua niin huolestuneena, että mieleni oli
paha. Siitä huolimatta minä paastosin. Sattuessani sitten muistamaan
patsaan nenässä eläneen pyhimyksen Simeonin nousin keittiön vesihanan
päälle. Siinä en kumminkaan voinut ruveta elämään, sillä
hoitajattaremme Julie karkoitti minut siitä varsin pian. Astuttuani
alas syöksyin kiihkeästi täydellistymisen tielle päättäen pitää
esikuvanani Patrasin Nikolaita, joka jakoi rikkautensa köyhille. Isäni
työhuoneen ikkuna oli rantalaiturille päin. Minä heitin ikkunasta
tusinan verran kolikoita, jotka olin saanut, koska ne olivat
uusia ja kiiltäviä; sitten heitin saman tien palloni ja hyrräni
ankeriaannahkaisine piiskoineen.
-- Poika on typerä! huudahti isäni sulkien ikkunan.
Olin vihoissani ja häpeissäni, kun kuulin itseäni sillä tavoin
arvosteltavan. Toisaalta ajattelin, ettei isäni ollut pyhimys, kuten
minä, eikä niinmuodoin pääsisi kerallani osalliseksi autuaitten
kunniasta, ja tämä ajatus oli minulle suureksi lohdutukseksi.
Kun tuli aika lähteä kävelylle, pantiin päähäni hattu, minä tempasin
siitä pois sulan, noudattaen autuasta Habre'ia, joka vanhan, likaisen
lakin saatuaan laahasi sitä loassa, ennenkuin pani sen päähänsä.
Saadessaan kuulla rikkauksieni ja hattuni tarinan äitini kohautti
olkapäitään ja huokasi raskaasti. Minä tuotin hänelle tosiaankin surua
ja murhetta.
Kävelyllä ollessani loin katseeni maahan, jotta ulkomaailman esineet
eivät pääsisi minua häiritsemään, noudattaen siten Pyhimysten elämässä
usein mainittua opetusta.
Tältä terveelliseltä kävelyltä palattua minä tein pyhyyteni
viimeistelyä varten itselleni jouhipaidan pistämällä vanhasta
nojatuolista nyhtämiäni jouhia paidan ja selän väliin. Sen johdosta
jouduin kokemaan uusia kärsimyksiä, sillä Julie yllätti minut juuri kun
olin siten jäljittelemässä pyhän Fransiskuksen oppilaita. Tunkeutumatta
asian henkeen ja ytimeen, hän pysähtyi ulkonaisiin seikkoihin, näki,
että olin repinyt nojatuolia, ja läimäytti minua pakaroille
yksinkertaisuudessaan.
Harkitessani kuluneen päivän kiusallisia tapahtumia oivalsin selvästi,
että pyhyyden harjoittaminen perheen keskuudessa on erittäin vaikeata.
Minä käsitin, miksi pyhä Antonius ja pyhä Hieronymus olivat siirtyneet
erämaahan jalopeurain ja sorkkajalkaisten metsäjumalain joukkoon, ja
päätin huomisesta lähtien asettua erakkomajaan. Minä valitsin
piilopaikakseni kasvi- ja eläintieteellisen puutarhan sokkelon.
Aikomukseni oli elää siellä mietiskelyyn vaipuneena ja puettuna
palmunlehdistä kyhättyyn viittaan, kuten pyhä Paavali-erakko. Ajattelin
näin: "Tässä puutarhassa on juuria ravinnokseni. Vuoren harjanteelta
löytyy siellä maja. Siellä olen kaikkien luontokappaleiden ympäröimänä.
Jalopeura, joka kaivoi kynsillään haudan Egyptin pyhälle Marialle,
hakee minua varmaan suorittamaan viimeistä palvelusta jollekin
lähiseudun yksineläjälle. Minä näen, kuten pyhä Antonius, ihmisen,
jolla on pukin kaviot, ja hevosen, jolla on ihmisen vartalo. Voipa
vielä sattua, että enkelit kohottavat minut maasta veisaten
ylistysvirsiä."
Päätökseni ei tunnu niin oudolta, kun tietää, että kasvitieteellinen
puutarha oli jo pitkät ajat ollut minulle pyhä paikka, lähinnä
verrattava maalliseen paratiisiin, jonka näin esitettynä vanhassa
kuvaraamatussani. Hoitajattareni vei minut sinne usein, ja minut
valtasi siellä pyhän riemastuksen tunne. Taivaskin näytti siellä
aineettomammalta ja puhtaammalta kuin muualla, ja pilvissä, jotka
leijailivat papukaijain häkin, tiikerin kopin, karhun luolan ja norsun
asumuksen yläpuolella, saatoin hämärästi nähdä valkopartaisen ja
siniviittaisen Isä Jumalan, joka ojensi kättään siunatakseen minua
vuorikauriin ja gasellin, kaniinin ja kyyhkyläisen ohella, ja kun
istuin Libanonin seetrin alla, näin oksien lomitse lankeavan
kiireelleni niitä säteitä, jotka ovat lähtöisin iankaikkisen Isän
sormenpäistä. Eläimet, jotka söivät kädestäni katsellen minua
lempeästi, johdattivat mieleeni, mitä äitini oli minulle opettanut
Aatamista ja alkuperäisen viattomuuden päivistä. Luomakunta, joka oli
koottuna sinne kuten muinoin patriarkan uivaan taloon, kuvastui
silmiini lapsellisen sulon kaunistamana. Paratiisiani ei pilannut
mikään. Minua ei ollenkaan loukannut, että näin siellä hoitajattaria,
sotilaita ja virvokkeiden kaupustelijoita. Pikemmin tunsin itseni
onnelliseksi näiden halpain ja vähäisten seurassa, minä kaikkein
vähäisin. Kaikki näytti minusta kirkkaalta, rakastettavalta ja hyvältä,
koska ylevässä viattomuudessani sovelsin kaikki lapsenihanteeseeni.
Minä nukahdin siinä vakaassa päätöksessä, että siirryn elämään
puutarhaan hankkiakseni ansioita ja tullakseni niiden suurten
pyhimysten veroiseksi, joista koreasanainen historia minulle kertoi.
Seuraavana aamuna oli päätökseni yhä vielä vakaa. Minä tein sen
äidilleni tiettäväksi. Hän alkoi nauraa.
-- Mistä olet saanut päähäsi, että sinun on ruvettava erakoksi
kasvitieteellisen puutarhan sokkeloon? kysyi hän tukkaani kammaten ja
yhä nauraen.
-- Minä tahdon tulla kuuluisaksi, vastasin minä, ja painattaa
käyntikortteihini: "Erakko ja kalenteripyhimys", kuten isä painattaa
omiinsa: "Lääketieteellisen korkeakoulun palkinnonsaaja ja
Antropologisen yhdistyksen sihteeri."
Tämän kuullessaan äitini pudotti kamman, joka oli liikkunut tukassani.
-- Pekka! huudahti hän, mitä järjettömyyksiä! Sehän on synti! Olen ihan
onneton! Pikku poikani on menettänyt järkensä siinä iässä, jolloin
ihmisellä ei vielä järkeä ole.
Sitten hän kääntyi isän puoleen ja virkkoi:
-- Kuulitko, ystäväiseni: seitsenvuotiaana hän tahtoo olla kuuluisa!
-- Rakas ystävä, vastasi isäni, saatpa nähdä, että kahdenkymmenen iällä
kuuluisuus häntä tympäisee.
-- Suokoon Jumala, virkkoi äiti, minä en ollenkaan pidä turhamaisista
ihmisistä.
Jumala on sen suonut, ja isäni ei erehtynyt. Kuningas Yvetot'n tavoin
minä olen elänyt varsin hyvin olematta kuuluisa eikä minulla enää ole
pienintäkään halua kaivertaa Pietari Nozière'in nimi ihmisten muistiin.
Mutta kun nyt käyskelen kasvitieteellisessä puutarhassa, mukanani
kaukaisten muistelojen saatto, käyskelen alakuloisena ja yksinäisenä,
niin minut valtaa käsittämätön halu kertoa tuntemattomille ystävilleni,
kuinka muinoin uneksin asettuvani sinne erakkona elämään, ikäänkuin
tämä lapsen unelma voisi liittyä toisten ajatuksiin luoden niihin
lempeän hymyn hohdetta.
Kysymyksenlainen on minulle se asia, teinkö oikein, kun kuusivuotiaana
heitin sotilasuran mielestäni. Niin näet on laita, etten ole myöhemmin
ajatellutkaan ruveta sotilaaksi. Pahoittelen sitä hieman. Sotilaan
elämässä on erikoista arvokkuutta. Velvollisuus esiintyy siinä selvänä
ja sitä täsmällisempänä, kun sitä ei määrittele järkeily. Henkilö, joka
voi järjellisesti arvostella toimiansa, huomaa pian, ettei niiden
joukossa ole paljonkaan viattomia. Täytyy olla pappi tai sotilas, jos
tahtoo välttää epäilyksen tuskaa.
Mitä tulee erakonelämää koskevaan haaveeseeni, olen sen haaveillut
uudelleen joka kerta, kun olen luullut tuntevani, että elämä on
perinpohjin kehno: toisin sanoen olen tehnyt niin joka päivä. Mutta
joka päivä nykäisi luonto minua korvasta palauttaen minut niihin
ajanvietteisiin, jotka askarruttavat vaatimattomia eläjiä.
2.
Isä Le Beau.
Heinrich Heinen Muistelmiin sisältyy iskevän todellisia muotokuvia,
joita kuitenkin ympäröi eräänlainen runous. Sellainen on Simon de
Geldernin, runoilijan enon muotokuva.
"Hän oli", kertoo Heine, "omituinen ihminen, ulkomuodoltaan mitätön,
jopa eriskummallinenkin. Pieni, sävyisä mies, kasvot kalpeat ja
vakavat, nenä tosin kreikkalaistyylinen, suoraviivainen, mutta varmaan
kolmannesta pitempi kuin Kreikassa käytetyt nenät... Hän käytti aina
vanhanaikaisia vaatteita, lyhyitä housuja, valkoisia silkkisukkia,
solkikenkiä ja vanhan muodin mukaan verraten pitkää palmikkoa, joka
pienen miehen katua käyskellessä hypähteli olkapäältä toiselle, teki
kaikenlaisia keikauksia ja näytti ivailevan omaa herraansa hänen
selkänsä takana.
"Tämä kunnon mies oli sielultaan mitä ylevämielisin; hänen vähäinen
lievenuttunsa, joka oli takaa kuin västäräkinpyrstö, sulki sisäänsä
viimeisen ritarin. Tämä ritari ei kumminkaan kuulunut vaeltavien
ryhmään. Hän pysyi kotonaan Düsseldorfissa, Noakin arkissa. Niin
nimitettiin hänen pientä, isiltä perittyä taloansa, jonka oven
yläpuolella voitiin nähdä somasti veistetty ja monin värein maalattu
Noakin arkki. Uupumattoman ahkerana hän antautui siellä kaikenlaisiin
oppineisiin harrasteluihinsa ja omituisuuksiinsa, kirjahulluuteensa ja
varsinkin villittyyn kirjailemiseensa, jonka tulokset enimmältä osalta
ilmestyivät poliittisissa päivälehdissä ja tuntemattomissa
aikakauskirjoissa."
Yleisen menestyksen harrastus ajoi Simon de Geldern parkaa
kirjoittamaan. Hän näki siinä suurta vaivaa. Jo ajatteleminen vaati
häneltä epätoivoisia ponnistuksia. Hän viljeli vanhaa, kankeata tyyliä,
jonka oli jesuiittain koulussa oppinut.
"Tämä eno", kertoo Heine, "vaikutti voimakkaasti henkiseen
sivistykseeni, joten olen hänelle siinä suhteessa äärettömän suuressa
kiitollisuudenvelassa. Miten erilaiset olivatkin mielipiteemme ja miten
viheliäiset hänen kirjalliset harrastuksensa, ne ehkä sittenkin
innostivat minua kirjoittamaan."
Vanhan Geldernin kuva johtaa mieleen erään toisen, joka on olemassa
ainoastaan minun omissa muisteluissani ja senvuoksi varmaan tulee
näyttämään kalpealta ja tenhottomalta. Toden tunnustaakseni minä en
milloinkaan kykenisi luomaan sellaisia samalla kertaa haaveellisia ja
todellisia muotokuvia, joiden salaisuus oli Rembrandtille ja Heinelle
tuttu. Mikä vahinko! Henkilö, jota aion kuvailla, ansaitsisi taitavan
maalaajan.
Niin, minulla oli myöskin Simon de Geldernini, joka jo lapsuusaikanani
herätti minuun henkisten asiain harrastusta ja kirjoittamiskiihkoa.
Hänen nimensä oli Le Beau, ja johtuu luullakseni hänestä, että minä
olen jo viisitoista vuotta tuhrinut haaveitani paperille. En tiedä,
voinko häntä siitä kiittää. Ainakaan hän ei herättänyt oppilaassaan
mitään vaarallista kiihkoa; se oli yhtä viaton kuin hänen oma
mielihalunsa.
Hänen himonaan oli luetteloiden laatiminen. Hän laati niitä
lakkaamatta. Minä ihailin häntä, ja kymmenvuotiaana oli mielestäni
parempi tehdä luetteloita kuin voittaa taisteluita. Arvostelukykyni on
sittemmin hieman huonontunut, mutta todellisuudessa en ole muuttanut
mielipidettäni läheskään siinä määrin kuin voisi luulla. Isä Le Beau,
kuten häntä nimitettiin, näyttää minusta vieläkin ylistettävältä ja
kadehdittavalta, ja jos minä toisinaan satunkin hymyilemään
muistellessani tätä vanhaa ystävää, niin hilpeyteni on laadultaan
sydämellistä ja hellää.
Isä Le. Beau oli sangen vanha minun ollessani sangen nuori. Siitä kai
johtui, että ymmärsimme hyvin toisiamme.
Hänen koko olemuksensa herätti minussa luottavaa uteliaisuutta. Hänen
silmälasinsa, jotka sijaitsivat ison ja pyöreän nenän nokassa, hänen
punakat ja pulleat kasvonsa, hänen väljä päällystakkinsa, jonka
ammottavat taskut olivat täpösen täynnä vanhoja kirjoja, hänen koko
olentonsa huokui herttaisuutta, johon sekaantui rahtunen hupsuutta.
Hänen päässään nähtiin matala, leveälierinen hattu, jonka lennoille
hänen valkoiset hiuksensa kiertyivät niinkuin kuusain pengermän
kaidepuille. Kaikki mitä hän sanoi oli korutonta, lyhyttä, vaihtelevaa,
kuvallista kuten lastensatu. Hän oli luonnostaan lapsekas ja huvitti
minua sitä ollenkaan yrittämättä. Ollen vanhempaini hyvä ystävä ja
pitäen minua älykkäänä ja rauhallisena poikasena hän kehoitti minua
käymään asunnossaan, jossa muuten vierailivat vain rotat.
Hänen asuntonsa sijaitsi vanhassa talossa erään kapean ja mäkisen kadun
varrella, joka johtaa kasvitieteelliseen puutarhaan ja johon silloin
luullakseni olivat kokoontuneet kaikki Pariisin korkinleikkaajat ja
tynnyrimestarit. Vastaani lemahtavaa hajua en eläissäni unohda.
Vanhan palvelijattaren Nanonin opastamana kuljettiin kirkkoherran
pienen puutarhan läpi, noustiin portaille ja astuttiin mitä
eriskummallisimpaan asumukseen. Pitkin etehisen seinämiä riviin
asetetut muumiot olivat ensimmäisinä tulijaa vastaanottamassa; yksi
niistä oli kullatussa kotelossaan, toisilla oli kuivuneitten
ruumiittensa ympärillä vain mustuneita riepuja, ja eräs, joka oli
vapautettu siteistään, katseli emaljisilmillään ja näytteli valkoisia
hampaitansa. Rappuset olivat yhtä peloittavat: seinillä riippui
kahleita, kaularautoja ja käsivarren mittaisia vankilanavaimia.
Isä Le Beau olisi voinut Bouvardin tavoin liittää kokoelmiinsa vanhan
hirsipuunkin. Joka tapauksessa hänellä oli hallussaan erinäisiä
kidutuskojeita, muun muassa tusinan verta somia suukapuloita. Asumuksen
kaikki neljä huonetta olivat ihan yhdenlaiset: niissä oli kirjoja
kattoa myöten ja lattialla virui lisäksi sekasortoinen joukko karttoja,
vanhoja rahoja, asevaruksia, lippuja, mustuneita maalauksia ja vanhojen
puu- ja kiviveistosten kappaleita. Ontuvalla pöydällä ja madonsyömän
kirstun kannella oli kokonaisia vuoria maalattua fajanssia.
Kaikki, mikä suinkin oli ripustettavissa, riippui katosta surkeissa
asennoissa. Tässä sekasortoisessa museossa esineet sotkeutuivat
sekaisin yhteisen pölypeitteen alla, ja ainoana yhteenliittäjänä oli
niitä kiertävä, lukemattomista siimoista kokoonpantu hämähäkinseitti.
Isä Le Beau, jolla oli taide-esineiden säilyttämisestä oma
käsityksensä, kielsi Nanonia lakaisemasta lattioita. Omituisinta oli,
että kaikki tähän sekamelskaan sisältyvät esineet näyttivät joko
surullisilta tai ivallisilta ja katselivat vierasta ilkeästi.
Isä Le Beau oleskeli tavallisesti makuuhuoneessaan, joka oli sekin
täynnä tavaraa, mutta ei niin pölyinen kuin muut suojat, sillä vanhalla
palvelijattarella oli lupa toisinaan, hyvin harvoin, liikuttaa siellä
höyhenviuhkaa ja luutaa. Pitkä pöytä, joka oli täynnä pieniä
paperilappuja, valtasi siitä puolet.
Yllään kukillinen aamunuttu ja päässään yömyssy istui vanha ystäväni
pöydän ääressä iloiten työstään niinkuin vain viaton sielu siitä voi
iloita. Hän laati luetteloa. Ja minä, silmät suurina ja henkeäni
pidättäen, minä ihailin häntä. Hän luetteloi varsinkin kirjoja ja
mitaleja. Hänellä oli apunaan suurennuslasi ja hän täytti
paperilippunsa pienellä, säännöllisellä ja tiukalla käsialallaan. Minä
en kyennyt kuvittelemaan mitään ihanampaa askarrusta. Minä erehdyin.
Löytyi kirjanpainaja, joka otti julkaistakseen isä Le Beaun luettelon,
ja silloin minä sain nähdä ystäväni lukevan korjausarkkeja. Hän
piirteli salaperäisiä merkkejä palstojen reunoihin. Minä käsitin heti
paikalla, että siinä oli maailman ihanin toimi, ja olin ihailusta
typertyneenä.
Vähitellen minä rohkaisin mieltäni ja lupasin kerran korjailevani omia
koearkkejani. Lupaukseni ei ole täyttynyt. En sitä kovin valita, sillä
seurustelussani erään kirjallisen ystäväni kanssa olen tullut
huomaamaan, että ihminen väsyy kaikkeen, koearkkeja korjailemaankin.
Siitä huolimatta on varmaa, että vanha ystäväni vaikutti ratkaisevasti
elämänuran valintaani. Se harvinainen näky, joka hänen huoneistossaan
oli tarjona, totutti lapsenmieltäni muinaisaikaisiin ja harvinaisiin
muotoihin, suuntasi sen kohti menneisyyttä ja herätti siinä harrastusta
ja kekseliäisyyttä; hänen esimerkiksi kelpaava, vaivattomasti ja
säännöllisen rauhallisesti suoritettu älyllinen askarruksensa loi
minuun alunpitäen halua hankkimaan itselleni tietoja. Hänestä johtuu
vihdoin sekin, että minusta on tullut uuttera lukija, harras vanhojen
tekstien selittäjä ja että minä piirtelen paperille muistelmia, joita
ei koskaan julkaista.
Olin kahdentoista vuoden ikäinen, kun tuo rakastettava ja omituinen
vanhus rauhallisesti vaipui kuolemaan. Kuten arvannette, jäi hänen
luettelonsa palstoihin ladotuksi; se ei ilmestynyt koskaan painosta.
Nanon möi muumiot ja muut rihkamakauppiaille, ja nämä muistelmat ovat
nyt jo neljännesvuosisadan ikäiset.
Viime viikolla minä näin huutokauppakamarissa yhden niitä
pienoiskokoisia Bastiljeja, joita isänmaanystävä Palloy veisti vuonna
1789 hävitetyn linnan kivistä tarjoten niitä maksua vastaan
viranomaisille ja yksityisille kansalaisille. Teos ei ollut harvinainen
eikä erittäin mukava käsitellä. Siitä huolimatta minä tutkin sitä
vaistomaisen uteliaasti ja tunsin liikutuksen tapaista, kun luin erään
tornin alaosasta puolittain näkymättömiin kuluneen merkinnän: Herra Le
Beaun kokoelmasta.
3.
Isoäiti Nozière.
Sinä aamuna isä näytti säikähtyneeltä. Äiti hätäili ja puhui
hiljaisella äänellä. Ruokasalissa neuloi ompelijatar mustia vaatteita.
Aamiainen oli alakuloinen; kuiskuteltiin. Arvasin varsin hyvin, että
jotakin erikoista oli tapahtunut.
Vihdoin virkkoi äitini, joka oli kokonaan mustissa ja hunnun peittämä:
-- Tulehan, kultaseni.
Minä kysyin, minne olimme menossa. Hän vastasi:
-- Pekka, kuuntelehan, mitä sanon. Sinun isoäitisi... tiedäthän, isäsi
äiti... on kuollut tänä yönä. Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset
ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.
Minä huomasin, että äiti oli itkenyt. Tiedonannon vaikutus minuun oli
varsin voimakas, sillä se ei ole vielä nytkään, monien vuosien
kuluttua, ehtinyt häipyä. Toisaalta se oli niin epämääräinen, että
minun on mahdoton ilmaista sitä sanoin. En voi edes sanoa, että
vaikutelmani oli murheellinen. Ainakaan ei murhe tuntunut ollenkaan
säälimättömältä. Ainoa sana, joka ehkä jossakin määrin voi vastata tätä
kaikista todellisuusaineksista vapaata vaikutelmaa, on haaveellinen.
Pitkin matkaa minä ajattelin isoäitiäni voimatta kumminkaan käsittää,
mitä hänelle oli tapahtunut. Kuollut! Minä en aavistanutkaan, mitä se
saattoi merkitä. Tunsin vain, että hetken vakavuus johtui siitä.
Selitettävissä olevan mielenlumeeu vaikutuksesta olin surutaloa
lähestyessämme huomaavinani, että isoäitini kuolema oli vaikuttanut
koko ympäristöön, että katujen aamuinen hiljaisuus, naapurien
keskustelut, ohikulkijain nopea käynti ja sepän moukarien jyske
johtuivat isoäitini kuolemasta. Tähän aatokseen, joka valtasi minut
kerrassaan, yhdistin puitten kauneuden, ilman lauhkeuden ja avaruuden
hohteen -- kaikki seikkoja, jotka huomasin ensi kerran.
Minä tunsin vaeltavani salaperäistä tietä, ja kuu kadunkäänteessä
sukelsi näkyviini tuttu pieni puutarha huvimajoilleen, valtasi minut
jonkinlainen pettymys, koska niissä ei ollut mitään erikoista. Linnut
lauloivat.
Minua peloitti. Silmäsin äitiäni ja huomasin, että hänen katseensa,
jossa ilmeni uskonnollista arkuutta, suuntautui erääseen kohtaan, johon
minäkin siirsin katseeni.
Isoäidin huoneen ikkunaruutujen ja valkoisten uudinten läpi hohti valo,
heikko, kalpea valo, joka häilähteli. Kirkkaassa päivänpaisteessa valo
näytti niin kaamealta, että painoin pääni alas päästäkseni sitä
näkemästä.
Me nousimme kapeita puuportaita ja kuljimme läpi huoneiston, jossa
vallitsi syvä hiljaisuus. Kun äitini ojensi kätensä avatakseen huoneen
oven, teki mieleni pidättää hänet... Me astuimme huoneeseen.
Nojatuolissa istuva nunna nousi ja päästi meidät vuoteen pääpuolelle.
Isoäitini lepäsi siinä, silmät suljettuina.
Minusta hänen päänsä näytti raskaalta kuin kivi, niin syvälle se oli
painunut pielukseen! Kuinka selvästi hänet näinkään! Valkea myssy
peitti hänen hiuksiansa; hän ei näyttänyt niin vanhalta kuin
tavallisesti, vaikka olikin kalvennut.
Hänen olisi voinut luulla nukkuvan! Mutta mistä johtui tuo pieni
pilkallinen ja itsepintainen hymy, jota oli kovin ikävä nähdä?
Minusta tuntui siltä, kuin hänen silmäluomensa olisivat hieman
värähdelleet, epäilemättä sen vuoksi, että niihin lankesi lekuttava
valo kahdesta lekuttavasta, pöydällä seisovasta kynttilästä, joiden
vieressä olevalla lautasella uiskenteli puksipensaan oksa pyhässä
vedessä.
-- Suutele isoäitiäsi, virkkoi äiti.
Minä kurotin huuliani. Kokemallani kylmäntunnolla ei ole nimeä eikä
tule milloinkaan olemaan.
Katseeni painui alas. Äiti kuului nyyhkyttävän.
En tosiaankaan tiedä, miten minun olisi käynyt, ellei isoäidin
palvelijatar olisi vienyt minua pois huoneesta.
Hän otti minua kädestä, kuljetti minut lelukauppiaan luo ja sanoi:
-- Valitse!
Minä valitsin jousen ja ammuskelin huvikseni herneitä puitten lehviin.
Isoäiti oli unohtunut.
Vasta illalla, isän nähdessäni, palasivat aamuiset ajatukseni. Isä
parkaa tuskin voi tuntea. Kasvot olivat paisuneet, kiiltävät, täynnä
punaisia täpliä, silmät kyynelissä, huulet vavahtelivat.
Hän ei ottanut kuullakseen, mitä hänelle sanottiin, ja hänen
masennuksensa muuttui kärsimättömyydeksi. Äiti istui hänen vieressään
kirjoittaen osoitteita mustareunuksisiin kirjeisiin. Sukulaisia saapui
häntä auttamaan. Minua neuvottiin taittamaan kirjeitä kokoon. Meitä oli
kymmenkunta ison pöydän ympärillä. Oli kuuma. Minä suoritin uudenlaista
tehtävää; se lisäsi arvokkuuttani ja huvitti minua.
Kuolemansa jälkeen isoäitini heräsi mielessäni toiseen elämään, joka
oli ensimmäistä merkittävämpi. Minä kuvailin uskomattoman tarmokkaasti
mieleeni kaikki mitä olin nähnyt hänen tekevän tai kuullut sanovan, ja
isä kertoi meille hänestä joka päivä niin eloisasti, että toisinaan
illalla, aterian jälkeen, tuntui siltä, kuin olisimme nähneet hänen
murtavan leipämme. Miksi emme sanoneet tuolle rakkaalle varjolle
niinkuin Emmauksen vaeltajat Mestarille:
-- Jää meidän luoksemme, sillä ehtoo joutuu ja päivä on laskenut.
Kuinka herttainen kummittelija hän olikaan viheriänauhaisine
pitsimyssyineen! Ei voinut saada mahtumaan päähänsä, että hän tyytyi
oleskelemaan toisessa maailmassa. Kuolema soveltui hänelle vähemmän
kuin kenellekään. Munkin käy kuoleminen, samoin jonkin kauniin
sankarittaren. Toisin on laita sellaisen naurunhaluisen, kepeämielisen,
somasti puetun pikku vanhuksen kuin isoäiti Nozière.
Kerronpa teille, mitä olin keksinyt ihan omin neuvoin hänen vielä
eläessään.
Isoäiti oli kevytmielinen, isoäidin moraali oli löyhä, isoäiti ei ollut
lintua hurskaampi. Olisittepa nähneet, kuinka hän katseli pyörein
silmin äitiä ja minua, kun me sunnuntaina lähdimme kirkkoon. Hän
hymyili sille totisuudelle, jota äiti osoitti käsitellessään tämän ja
tulevaisen maailman asioita. Hän antoi minulle helposti anteeksi
hairahdukseni, ja luulenpa että hänessä oli naista antamaan anteeksi
suurempiakin syntejä kuin minun. Hänellä oli tapana sanoa minusta:
-- Siitä tulee toisenlainen veitikka kuin isästä.
Hän tahtoi sanoa, että minä tulisin kuluttamaan nuoruuteni tanssimalla
ja rakastumalla sataan tuhanteen neitoseen. Hän imarteli minua. Ainoa
ominaisuuteni, jonka hän hyväksyisi, jos vielä olisi maan päällä (hän
olisi nyt sadan kymmenen vuoden ikäinen), on helppo elämänlaatuni ja
onnellinen suvaitsevaisuuteni, joista en ole maksanut liikaa
luopuessani muutamista moraalisista ja poliittisista uskomuksista.
Mainittuihin ominaisuuksiin liittyi isoäidissäni luonnollisen sulon
viehätys. Hän kuoli tietämättä niitä omistavansa. Minä olen kehnompi
sikäli, että tiedän olevani suvaitseva ja seuramielinen.
Hän oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsia, minun isoäitini. Sen voi
hänestä hyvin huomata. Vahinko, ettei hänen muistelmiansa ole
kirjoitettu. Hän itse ei siihen kyennyt. Mutta eikö isäni olisi pitänyt
se tehdä sensijaan että mittaili papualaisten ja bushmannien
pääkalloja?
Caroline Nozière syntyi Versaille'issa huhtikuun 16 p:na 1772; hänen
isänsä oli lääkäri Dussuel, jonka älyä ja kuntoa Cabanis piti arvossa.
Vuonna 1786 Dussuel hoiti perintöprinssiä, joka oli sairastunut lievään
tulirokkoon. Kuningattaren vaunut vierivät joka päivä Luciennes'iin
hakemaan häntä pienestä tupapahasesta, jossa hän eleli kirjoineen
ja kasvikokoelmineen kuin mikäkin Jean-Jacques'in oppilas. Eräänä
päivänä vaunut palasivat tyhjinä; tohtori oli kieltäytynyt lähtemästä.
Seuraavana päivänä kuningatar virkkoi hänelle ärtyisesti:
-- Olitteko unohtanut meidät, hyvä herra!
-- Teidän Majesteettinne, vastasi Dussuel, moitteenne loukkaa minua;
mutta se tuottaa kunniaa luonnolle ja minun tulee antaa se anteeksi
äidille. Olkaa huoletta, minä hoidan poikaanne niin hyvin kuin osaan.
Mutta eilen minun oli pakko viipyä erään talonpoikaisvaimon
lapsivuoteen ääressä.
Vuonna 1789 Dussuel julkaisi kirjasen, jota en voi avata tuntematta
kunnioitusta enkä lukea hymyilemättä. Sen nimi on Kansalaisen toivelmat
ja esilauselmana Miseris succurrere disco. Aluksi tekijä sanoo köyhässä
majassaan toivottelevansa ranskalaisille kaikkea hyvää. Sitten hän
vilpittömin mielin määrittelee yleisen onnellisuuden ehdot, jotka
sisältyvät viisaaseen, perustuslakien turvaamaan vapauteen. Hän
lopettaa kehoittamalla tunnekykyisiä ihmisiä olemaan kiitolliset Ludvig
XVI:lle, vapaan kansansa hallitsijalle, ja ennustaa uutta kultakautta.
Kolme vuotta myöhemmin häneltä mestattiin potilaat, jotka olivat
samassa hänen ystäviänsä, ja hänet itse, maltilliseksi epäiltynä,
vietiin Sèvres'in komitean käskystä Versailles'issa sijaitsevaan
fransiskaaniluostariin, joka oli muutettu vankilaksi. Hän saapui
sinne pölyn peittämänä ja pikemmin vanhan maankiertäjän kuin
lääkäri-filosofin näköisenä. Hän laski lattialle pienen pussin,
joka sisälsi Raynalin ja Rousseaun teokset, vaipui tuolille
ja huokasi:
-- Tämäkö on viisikymmen-vuotisen moitteettomuuteni palkka?
Ihastuttavan kaunis nuori nainen, jota hän aluksi ei ollut huomannut,
kantoi hänen luokseen pesuvadin ja sienen ja virkkoi:
-- Meidät luultavasti teloitetaan, hyvä herra. Sallitteko minun
odottaessamme pestä kasvonne ja kätenne? Te olette ihan villin
näköinen.
-- Tuntehikas nainen, huudahti vanha Dussuel, pitikö minun kohdata
teidät näissä rikoksen majoissa! Teidän ikänne, kasvonne ja käytöksenne
sanoo minulle, että olette viaton.
-- Ainoa rikokseni on, että olen itkenyt parhaimman kuninkaan kuolemaa,
vastasi kaunis vanki.
-- Ludvig XVI:lla oli ansioita, virkkoi esi-isäni, mutta millainen
olisikaan hänen maineensa, jos hän olisi pysynyt loppuun saakka
uskollisena yleville perustuslaeille!...
-- Mitä, herra, huudahti nuori nainen heiluttaen märkää sientänsä,
tehän olettekin jakobiini, kuulutte ryövärien puolueeseen!...
-- Entä te, rouva, kuulutteko te Ranskan vihollisten ryhmäkuntaan?
huokasi puoleksi pesty Dussuel. Voiko ylimysnaisessakin olla
tuntehikkuutta?
Pesijän nimi oli de Laville. Hän oli ollut surupuvussa kuninkaan
kuoleman johdosta. Niiden neljän kuukauden aikana, jotka he viettivät
yhdessä lukkojen takana, hän lakkaamatta soimasi toveriaan ja vaivasi
päätänsä voidakseen häntä palvella. Vastoin odotusta ei heidän päitään
leikattu; heidät vapautettiin edustaja Battelier'n lausunnon nojalla ja
rouva de Laville'ista tuli sittemmin isoäitini paras ystävä. Isoäiti
oli silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen ja ollut jo kolme vuotta
naimisissa. Hänen miehensä oli kansalainen Danger, Ylä-Reinin
vapaaehtoispataljoonan ajutantti.
-- Kaunis mies, sanoi isoäitini, mutta minä en ole varma siitä,
tuntisinko hänet kadulla.
Hän vakuutti viettäneensä miehensä seurassa kaikkiaan kuusi tuntia,
viitenä eri kertana. Hän oli mennyt naimisiin lapsellisen päähänpiston
vuoksi, voidakseen kammata tukkansa à la nation. Itse asiassa hän ei
välittänyt miehestä mitään. Mies taas välitti kaikista naisista ja meni
menojansa; isoäitini salli hänen mennä olematta hänelle lainkaan
vihoissaan.
Lähtiessään niittämään mainetta Danger ei jättänyt puolisolleen muuta
kuin muutamia rahakuitteja, jotka oli allekirjoittanut hänen veljensä
Danger de Saint-Elme, Condén armeijan upseeri, sekä käärön
maastapaenneitten kirjeitä. Ne olisivat riittäneet saattamaan isoäitini
ja puolisen sataa muuta henkilöä mestauspölkylle.
Hän sitä hieman aavisteli, ja ajatteli itsekseen joka kerta kun hänen
kaupunginosassaan sattui kotitarkastuksia: "Minun pitäisi todellakin
polttaa mieslurjukseni kirjeet." Mutta ajatukset häipyivät yhtä
nopeasti kuin syntyivät. Eräänä aamuna hän kumminkin päätti ryhtyä
asiaan.
Hän oli valinnut oikean ajan!...
Tulisijan ääressä istuen hän lajitteli leposohvalle huiskin haiskin
levitettyjä kirjeitä. Hän muodosteli kaikessa rauhassa pieniä kasoja
erotellen poltettavista kirjeistä ne, jotka voi säilyttää. Hän luki
rivin sieltä, toisen täältä, luki sivun ja toisenkin. Muistelosta
toiseen siirtyen hänen mielensä noukki menneisyyden murusia, kun
etehisen ovi äkkiä kuului aukeavan. Vaistomainen aavistus sanoi hänelle
samassa, että oli kysymyksessä kotitarkastus.
Hän sieppasi kaikki paperit syliinsä ja heitti ne leposohvan alle,
jonka peite ulottui permantoon asti. Niiden liukuessa näkyviin hän
työnsi ne jalallaan sohvan alle. Erään kirjeen kulma pisti vielä esiin
kuin pienen valkoisen kissan korva, kun yleistä turvallisuutta valvovan
komitean edustaja astui huoneeseen mukanaan kuusi pyssyillä, sapeleilla
ja keihäillä varustettua sotilasta. Madame Danger seisoi leposohvan
vieressä. Hän ajatteli, että perikato ei ollut vielä ihan varma, että
oli vielä pienen pieni mahdollisuus pelastua. Tapahtuma muuten
kiinnitti hänen mieltänsä mitä suurimmassa määrässä.
-- Kansalainen, virkkoi hänelle jaoston päällikkö, sinun on ilmoitettu
pitävän yllä kirjeenvaihtoa Tasavallan vihollisten kanssa. Me olemme
tulleet ottamaan haltuumme kaikki paperit.
Yleisen turvallisuuskomitean mies istuutui leposohvaan kirjoittamaan
tarkastuspöytäkirjaa takavarikon johdosta.
Sitten miehet tutkivat kaikki huonekalut, tiirikoivat auki lukot ja
tyhjensivät laatikot. Kun ei mitään löytynyt, niin he irroittivat
vuosilaudat, kellistivät kumoon lipastot, käänsivät nurin taulut ja
puhkoivat pistimillään nojatuolit ja patjat. Kaikki oli suotta. He
koputtelivat pyssynperillä seiniä, tarkastivat savupiiput ja tempasivat
irti muutamia parkettilattian levyjä. Turha vaiva. Kolme tuntia
tuloksetta pengottuaan ja hävitettyään he lähtivät tiehensä väsyneinä,
toivottomina, masentuneina, luvaten varmaan tulla takaisin. He eivät
olleet huomanneet kurkistaa leposohvan alle.
Muutamia päiviä myöhemmin, palatessaan teatterista, isoäitini tapasi
talonsa ovella lopen laihtuneen, kalmankalpean miehen, joka heittäytyi
hänen jalkoihinsa sanoen:
-- Kansalainen Danger, minä olen Alcide, pelastakaa minut!
Isoäitini tunsi likaisenharmaan parran rumentaman miehen.
-- Hyvä Jumala, virkkoi hän, oletteko todellakin herra Alcide, minun
tanssinopettajani? Millaisessa tilassa teidät näenkään, herra Alcide!
-- Minut on julistettu henkipatoksi; pelastakaa minut!
-- Voin ainoastaan yrittää. Minua itseäni epäillään, ja keittäjättäreni
on jakobiini. Seuratkaa minua. Mutta varokaa, ettei ovenvartijani näe
teitä. Hän on kaupungin virkamiehiä.
He nousivat portaat, ja pieni kunnon rouva Danger sulkeutui
huoneistoonsa Alcide paran kanssa, joka värisi kuumeessa ja toisteli
hampaiden lyödessä loukkua:
-- Pelastakaa minut, pelastakaa minut!
Nähdessään hänet niin viheliäisenä isoäitini oli puhjeta nauramaan.
Mutta tilanne oli arveluttava.
-- Mihin minä hänet pistän, mietti isoäitini silmäillen kaappeja ja
lipastoja.
Kun ei keksinyt muutakaan paikkaa, niin ajatteli sijoittaa hänet
vuoteeseensa.
Hän nykäisi kaksi patjaa sängyn ulkoreunalle. Siten syntyi seinän
viereen syvänne, johon hän soljutti Alcide'in. Vuode näytti nyt
sekasortoiselta. Hän riisuutui ja paneutui makuulle. Sitten hän soitti
keittäjätärtä:
-- Zoé, minä olen kipeä, tuo minulle kananpaistia, salaattia ja lasi
portviiniä. Mitä uutta kuuluu tänään, Zoé?
-- Vaivaiset ylimykset ovat ruvenneet salavehkeisiin. He tahtovat saada
päänsä pölkylle jokaikinen. Sanskylotit ovat varuillaan. Ça ira! ça
ira!... Ovenvartija kertoi minulle, että erästä Alcide nimistä konnaa
etsitään meidän kaupunginosastamme ja että te voitte odottaa
kotitarkastusta tänä yönä.
Kahden patjan välissä makaava Alcide kuuli nämä mairittelut. Zoén
mentyä hänet valtasi hermoväristys, joka vapisutti koko vuodetta, ja
hänen hengityksensä kävi niin hankalaksi, että koko huoneen täytti
kirpeä sihinä.
-- Kaikki hyvin, tuumi pikku rouva Danger.
Hän söi kananpaistin kylkilihat ja tarjosi Alcide rukalle pari kulausta
portviiniä.
-- Hyvä rouva! Voi!... Hyvä isä!... huudahteli Alcide.
Hän alkoi valittaa voimallisesti, joskaan ei erittäin järkevästi.
-- Erinomaista! mietti madame Danger. Viranomaisten sopii tulla...
Hän oli vielä näissä ajatuksissa, kun porrastasannetta tärisytti maahan
laskettujen pyssynperäin jyske. Zoé saattoi sisään neljä
poliisivirkamiestä ja kolmekymmentä kansalliskaartin sotilasta.
Alcide ei enää liikahtanutkaan eikä antanut itsestään kuulua
hiiskahdustakaan.
-- Nouskaa, kansalainen! kehoitti eräs kaartilaisista.
Eräs toinen huomautti, ettei rouva kansalainen voinut pukeutua miesten
nähden.
Eräs saapuneista kansalaisista näki viinipullon, tarttui siihen,
maistoi, ja toiset kulahduttelivat pullon tyhjiin.
Eräs iloinen veikko istuutui vuoteen reunalle, nipisti rouva Danger'n
leukaa ja sanoi:
-- Mikä vahinko, että noin sievä nainen on ylimysmielinen ja että tuo
pikku kaula joutuu katkaistavaksi!
-- Kas niin! virkkoi rouva Danger, minä näen, että olette ystävällistä
väkeä. Pitäkää kiirettä ja etsikää, mitä teidän on etsittävä, sillä
minua unettaa sanomattomasti.
He viipyivät huoneessa kaksi kuolettavan pitkää tuntia, kulkivat
kymmeniä kertoja vuoteen ohi ja katsoivat eikö ketään ollut piilotettu
sen alle. Sitten he poistuivat lasketeltuaan lukemattomia nenäkkäitä
sukkeluuksia.
Viimeinen oli tuskin ennättänyt lähteä, kun pikku rouva Danger pisti
päänsä syvänteeseen:
-- Herra Alcide, herra Alcide!
Valittava ääni kuului vastaavan:
-- Jumalan nimessä! Voivat kuulla. Laupias isä! Armahtakaa minua, hyvä
rouva.
-- Herra Alcide, jatkoi isoäitini, kuinka olettekaan minua säikyttänyt!
Teistä ei kuulunut enää mitään; minä luulin teidän kirolleen, ja kun
ajattelin makaavani kuolleen päällä, olin sata kertaa pyörtymäisilläni.
Herra Alcide, te ette käyttäydy hyvin minua kohtaan. Kun ei ole
kuollut, pitää sanoa jotakin, jumaliste! Minä en anna teille
milloinkaan anteeksi, että olette minua niin säikyttänyt.
Eikö hän ollut mainio, minun isoäitini, hoivatessaan herra Alcide
parkaa? Seuraavana päivänä hän vei miehen piiloon Meudoniin ja pelasti
hänet sievästi.
Ei olisi luullut filosofi Dussuelin tyttären helposti uskovan ihmeisiin
tai eksyvän yliluonnollisen maailman rajoille. Hänessä ei ollut
uskonnosta hiventäkään, ja hänen hieman niukka terve järkensä ei
sietänyt mitään salaperäistä. Siitä huolimatta tämä ymmärtäväinen
henkilö kertoi jokaiselle halukkaalle kuulijalle erään ihmeellisen
tapauksen, jonka todistajana hän itse oli ollut.
Käydessään tapaamassa isäänsä Versailles'in tutkintovankilassa hän oli
tutustunut rouva de Laville'iin, joka oli siellä pidätettynä. Päästyään
vapaaksi viimeksimainittu asettui asumaan rue de Lancryn varrelle,
samaan taloon kuin isoäitini. Huoneistoilla oli yhteinen porrastasanne.
Rouva de Laville'in luona asui hänen nuori sisarensa nimeltä Amélie.
Amélie oli kookas ja kaunis. Hänen kalpeissa kasvoissaan, joita
piiritti kaunis tumma tukka, asui verrattoman ihana ilme. Hänen
silmänsä, täynnä kaihoa tai hehkua, näyttivät etsivän jotakin
tuntematonta.
Jo lapsuus- ja nuoruusiän rajoilla oli luostarissa kasvatettu Amélie
saanut kokea rakkauden tuskia. Hän ei löytänyt tunteilleen vastakaikua,
ja hänen oli ne salattava.
Hän näytti surun masentamalta. Ilman erikoista syytä hän saattoi
puhjeta kyyneliin. Toisinaan hän pysyi päiväkausia tylsän
liikkumattomana, toisinaan taas luki ahmien hartauskirjoja. Omien
haavekuviensa kalvamana hän vääntelehti sanomattomissa tuskissa.
Sisaren vangitseminen, useiden salaliittolaisina tuomittujen ystävien
teloittaminen ja alinomainen vaaran uhka tärvelivät lopullisesti hänen
murtuneen terveytensä. Hän laihtui peloittavassa määrin.
Rummunpärrytys, joka päivittäin kutsui joukkoja aseisiin, punalakkiset,
keihäsniekat kaupunkilaisjoukot, jotka kumouslauluja laulaen kulkivat
ikkunain ohi, herättivät hänessä kauhua, jota seurasi vuoroin tylsyys,
vuoroin kiihtymys. Ilmeni peloittavan ankaroita hermostollisia
häiriöitä, joiden vaikutukset olivat varsin omituisia.
Amélie näki unia, joiden selväpiirteisyys hämmästytti hänen
ympäristöään.
Harhaillessaan öisin, valveilla tai nukuksissa, hän kuuli etäisiä
ääniä, uhrien huokauksia. Toisinaan hän seisoalla ollen ojensi kättään
osoittaen jotakin pimeässä piilevää näkymätöntä ja lausui nimen
Robespierre.
-- Hänen aavistuksensa, sanoi sisar, ovat tosia; hän ennustaa
onnettomuuksia.
Thermidor-kuun yhdeksännen ja kymmenennen päivän välisenä yönä
isoäitini ja hänen isänsä olivat sisarusten huoneessa. He olivat kaikin
kovin levottomat, palauttelivat mieleensä päivän vakavia tapahtumia
yrittäen arvailla, mihin ne tulisivat johtamaan: hirmuvaltias oli
pidätetty, viety Luxemburgiin, missä portinvartija oli kieltäytynyt
ottamasta häntä vastaan, viety poliisilaitokseen, sitten jätetty
kommuunin haltuun ja kuljetettu raatihuoneeseen...
Oliko hän siellä vieläkin ja missä asenteessa, masennettuna vaiko
uhkaavana? He olivat kaikki kovin peloissaan eivätkä kuulleet muuta
kuin silloin tällöin pikalähettien laukkaavain hevosten kavionkapseen.
He odottivat; aika ajoin johtui mieleen vain jokin muistelo, epäilys
tai lupaus. Amélie oli vaiti.
Äkkiä hän kiljaisi.
Kello oli puoli kaksi aamulla. Kumartuen kuvastinta kohden hän näytti
katselevan jotakin murhenäytelmää.
Hän sanoi:
-- Minä näen hänet! Minä näen hänet! Kuinka kalpea hän on! Verta valuu
hänen suustaan virtanaan, hampaat ja leuat ovat murskatut. Jumalalle
kiitos ja ylistys! Verikoira ei enää juo toisten verta, vaan
omaansa!...
Saatuaan lausutuksi nuo sanat -- omituisella, puolittain laulavalla
äänellä -- hän kiljahti kauhusta ja kaatui hervottomana lattiaan. Hän
oli mennyt tajuttomaksi.
Raatihuoneen istuntosalissa murskasi pistoolinlaukaus samana hetkenä
Robespierre'in leuan siten lopettaen hirmuvallan ajan.
Isoäitini, joka oli vapaa-ajattelija, uskoi lujasti tuohon
ilmestykseen.
-- Kuinka sen selitätte?
-- Minä selitän sen huomauttamalla, että isoäitini, niin
vapaa-ajattelija kuin olikin, uskoi sangen lujasti perkeleeseen ja
ihmissuden olemassaoloon. Nuorena koko tämä noituus häntä huvitti,
ja hän oli, kuten sanotaan, aika allakantekijä. Myöhemmin hän alkoi
peljätä paholaista, mutta liian myöhään: se ei päästänytkään irti,
hän ei voinut enää olla uskomatta.
Thermidorin yhdeksäs päivä teki Laneryn kadun pienen yhteiskunnan
elämän siedettäväksi. Isoäitiäni muutos kovin miellytti, mutta hänen
oli mahdoton kantaa kaunaa vallankumouksen miehille. Hän ei heitä
ihaillut -- hän ei ihaillut ketään muuta kuin minua -- mutta ei heitä
vihannutkaan; hänen päähänsä ei milloinkaan juolahtanut vaatia heitä
tilille sen pelon johdosta, jonka olivat hänelle aiheuttaneet. Kenties
oli syynä se, etteivät he olleet hänelle mitään pelkoa aiheuttaneet.
Tämä vuorostaan johtui ennen kaikkea siitä, että isoäitini oli
"sininen", sininen sielultaan. Ja asiahan on niin kuin entinen mies
sanoi, että siniset pysyvät aina sinisinä.
Danger niitti sill'aikaa mainetta kaikilla tappotantereilla. Aina
menestyen hän oli armeija-osastonsa etunenässä, puettuna komeaan
univormuunsa, kun tykinkuula hänet surmasi huhtikuun 20 p:nä 1808,
Abensbergin kauniissa taistelussa.
Sanomalehdet kertoivat isoäidilleni, että hän oli leski ja että urhea
kenraali Danger "oli haudattu laakereihinsa".
Isoäitini huudahti:
-- Mikä vahinko! Niin kaunis mies!