I.

Ensimmäiset valloitukset.

1.

Kummitukset.

Kun joku henkilö on minulle sanonut, ettei hän muista mitään

lapsuutensa ensimmäisiltä vuosilta, niin olen kovin kummastunut. Minä

puolestani olen säilyttänyt eloisia muisteloja ajoilta, jolloin olin

hyvin pieni. Ne ovat tosin erillisiä kuvia, mutta juuri siitä syystä ne

sitäkin helakammin kohoavat näkyviin hämyiseltä ja salaperäiseltä

taustalta. Vaikka minulla onkin vanhuuteen vielä pitkä matka, tuntuvat

nuo muistot, joita rakastan, nousevan näkyviini rajattoman syvästä

menneisyydestä. Minä kuvittelen, että maailma silloin oli suurenmoisen

uusi ja yltäyleensä raikkaiden värien verhoama. Jos olisin

villi-ihminen, niin luulisin maailmaa yhtä nuoreksi tai, jos niin

tahdotte, yhtä vanhaksi kuin itseäni. Mutta pahaksi onneksi en ole

laisinkaan villi-ihminen. Olen lukenut useita kirjoja, joissa

käsitellään maapallon korkeata ikää ja lajien syntyä, ja surumielisenä

minä vertailen yksilöjen lyhyttä ikää sukujen pitkään kestoaikaan.

Tiedänhän minä, että korkeareunainen vuoteeni vielä verraten hiljattain

sijaitsi isossa huoneessa eräässä vanhassa, kovin rappeutuneessa

talossa, joka sittemmin hävitettiin, jotta saataisiin tilaa

Kaunotaiteiden Opiston uusille rakennuksille. Siinä talossa asui isäni,

vaatimaton lääkäri ja innokas luonnontieteellisten eriskummallisuuksien

kokoilija. Kuka väittää lapsilta muistia puuttuvan? Minä näen sen

vieläkin, tuon huoneen vihreine, kukikkaine seinäpapereineen ja sievine

väripiirroksineen, joka esitti, kuten myöhemmin sain tietää, Virginiaa

kulkemassa Paulin käsivarteen nojaten poikki Mustan virran kaalamon.

Siinä huoneessa minulle sattui ihmeellisiä seikkailuja.

Minulla oli, kuten sanoin, pieni vuode, jota päivisin pidettiin

nurkassa ja jonka äitini joka ilta siirsi keskelle huonetta, varmaankin

saadakseen sen lähemmäksi omaa vuodettansa, jonka suunnattomat verhot

herättivät minussa ankaraa pelkoa ja ihastusta. Siinä oli aika puuha,

minua nukutettaessa. Tarvittiin hartaita pyyntöjä, kyyneleitä ja

suuteloita. Ja siitäkin huolimatta minä pääsin karkuun paitasillani ja

loikkailin kuin kaniini. Äitini sai minut kiinni jonkin huonekalun alta

ja nosti sänkyyn. Se oli erittäin hupaista.

Mutta tuskin olin tullut makuulle, kun ympärilläni alkoi parveilla

olentoja, jotka eivät ollenkaan kuuluneet omaisiini. Niillä oli nenä

kuin haikaran nokka, pörröiset viikset, suippokärkiset vatsat ja jalat

kuin kukolla. Ne näkyivät sivulta käsin, keskellä poskea pyöreä silmä,

ja vaelsivat ohitseni kantaen luutia, harjoja, kitaroita, käsiruiskuja

ja muita outoja kojeita. Eihän niiden olisi pitänyt näyttäytyä, rumia

kun olivat, mutta minun on sentään tunnustettava niiden ansiot: ne

liukuivat äänettöminä seinäviertä eikä yksikään, ei pienin ja

viimeisinkään, jolla oli palkeet peräpuolessa, astunut milloinkaan

askeltakaan minun vuodettani kohti. Joku voima kiinnitti niitä

ilmeisesti seiniin, joita pitkin ne liukuivat erinomaisen ohkaisina.

Tuo minua hiukan rauhoitti; olinhan sitäpaitsi valveilla. Ymmärrätte

varmaan, ettei sellaisessa seurassa juuri nukuta. Minä pidin silmäni

auki. Ja kuitenkin (tässä on toinen ihme) havaitsin äkkiä olevani

huoneessa, johon auringonvaloa tuli tulvimalla. En nähnyt muuta kuin

äitini, jolla oli yllään ruusunpunainen aamunuttu, enkä ymmärtänyt

ollenkaan, miten yö ja kummitukset olivat kadonneet.

-- Oletpa aika unikeko! virkkoi äitini nauraen.

Minä olin tosiaankin mainio nukkuja.

Hiljattain, rantakatua mitellessäni, näin piirroskauppiaan myymälässä

erään niitä omituisia vihkosia, joissa lotringilainen Callot

harjoitteli hienoa ja pistävää piirrintänsä ja jotka ovat tulleet

harvinaisiksi. Minun lapsuuteni aikana eräs vaskipainosten kauppias,

muori Mignot, meidän naapurimme, paperoi niillä kokonaisen seinän, ja

minä katselin niitä joka päivä kävelylle mennessäni ja sieltä

palatessani; minä ravitsin silmiäni noilla kummituksilla, ja kun olin

tullut makuulle pieneen korkeareunaiseen vuoteeseeni, näin ne uudelleen

ymmärtämättä, että ne olivat vanhoja tuttavia. Millainen velho

olitkaan, Jacques Callot!

Pieni vihko, jota selailin, herätti minussa jälleen eloon kokonaisen

kadonneen maailman, ja minä tunsin mielessäni leijuvan ikäänkuin

tuoksuvaa tomua, jonka keskellä liikkui rakkaita varjoja.

2.

Valkopukuinen nainen.

Noina aikoina asui kaksi naishenkilöä samassa talossa kuin mekin, kaksi

naishenkilöä, joista toinen oli puettu aivan valkoisiin, toinen aivan

mustiin.

Älkää kysykö minulta olivatko he nuoria; minä en silloin sellaisia

asioita ymmärtänyt. Mutta minä muistan heidän tuoksuneen hyvältä ja

muistan heillä olleen kaikenlaisia makupaloja. Äitini, jolla oli paljon

puuhaa ja joka ei pitänyt kyläilemisestä, ei käynyt ollenkaan heidän

luonansa. Minä sitävastoin kävin siellä usein, varsinkin välipalan

aikaan, sillä mustapukuinen antoi minulle leivoksia. Minä siis kävin

vieraissa yksinäni. Täytyi kulkea yli pihan. Äitini piti minua silmällä

ikkunasta käsin ja koputti lasiin, kun minä unohduin liian pitkäksi

aikaa tarkastelemaan ajomiestä, joka suki hevostansa. Oli aika työ

nousta rautakaiteisia rappusia, joiden korkeat askelmat eivät olleet

laisinkaan minun pieniä sääriäni varten. Vaivani korvautuivat hyvin

kohta kun pääsin naisten huoneeseen, siellä näet oli minulle tuhansia

haltioitumisen aiheita. Verrattomasti merkillisimmät olivat kuitenkin

ne rumat porsliininuket, jotka istuivat uunin reunalla molemmin puolin

kelloa. Ne nyökyttelivät päätään ja näyttivät kieltään kuin itsestään.

Sain tietää, että ne olivat kotoisin Kiinasta, ja minä päätin lähteä

sinne. Ainoa vaikeus oli siinä, että hoitajattareni ei ollut oikein

halukas minua sinne saattelemaan. Minä olin päässyt varmuuteen, että

Kiina sijaitsi Kunniakaaren tuolla puolen, mutta minä en saanut häntä

koskaan lähtemään niin kauas.

Naisten huoneessa oli vielä kukkakoristeinen lattiamatto, jolla minä

riemuiten kuppelehdin, ja pieni pehmeä ja leveä sohva, josta tein

milloin laivan, milloin hevosen tai ajopelit. Mustapukuinen nainen,

joka luullakseni oli lihavahko, oli erittäin lempeä eikä koskaan minua

torunut. Valkopukuinen oli toisinaan kärsimätön ja tuittupäinen, mutta

hän nauroi hyvin sievästi. Me elimme hyvässä sovussa kaikki kolme, ja

minä olin saanut päähäni, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tulisi

tähän huoneeseen, jossa oli rumat porsliininuket uuninreunalla.

Valkopukuinen, jolle ilmaisin tämän ajatukseni, näytti tekevän hiukan

leikkiä minusta, mutta minä olin järkähtämätön ja hän lupasi kaikki

mitä minä tahdoin.

Hän lupasi. Mutta eräänä päivänä minä tapasin erään herran istumassa

sohvassani, jalat minun matollani ja juttelemassa minun naisteni kanssa

tyytyväisen näköisenä. Hän antoi heille kirjeenkin, jonka he

palauttivat hänelle, kun olivat sen lukeneet. Tuo ei minua miellyttänyt

ja minä pyysin sokerivettä, koska minun oli jano ja myöskin siitä

syystä, että minut huomattaisiin. Vieras herra loi tosiaankin katseensa

minuun.

-- Tässä on eräs pieni naapuri, sanoi mustapukuinen.

-- Se on äitinsä ainokainen, eikö totta? virkkoi herra.

-- On kyllä, sanoi valkopukuinen. Mutta mistä te sen arvaatte?

-- Hän on kovin hemmotellun näköinen, sanoi herra. Hän on tungetteleva

ja utelias. Tälläkin hetkellä hänen silmänsä ovat auki kuin ajoportit.

Siimani olivat auki, jotta olisin paremmin nähnyt. En tahdo imarrella

itseäni, mutta minä ymmärsin keskustelusta erinomaisen hyvin, että

valkopukuisella oli mies, joka oli jotakin jossakin kaukaisessa maassa,

että vieras oli tuonut kirjeen tältä mieheltä, että häntä kiitettiin

hyväntahtoisuudestaan ja että häntä onniteltiin sen johdosta, että

hänet oli nimitetty kabinetin sihteeriksi. Tuo kaikki ei minua

tyydyttänyt, ja lähtiessäni minä kieltäydyin syleilemästä valkopukuista

rangaistakseni häntä.

Tuona päivänä päivällistä syödessämme kysyin isältäni mikä kabinetti

on. Isäni ei vastannut mitään, mutta äitini sanoi sen olevan sellaisen

huoneen, jossa on paljon miehiä ja papereita. Mitä ihmettä? Minut

pantiin makuulle, ja kummitukset, silmä keskellä poskea, marssivat

vuoteeni ohi irvistellen pahemmin kuin koskaan ennen.

Jos luulette minun seuraavana päivänä ajatelleen herraa, jonka olin

tavannut valkopukuisen naisen luona, niin erehdytte; minä olin

sydämestäni hänet unohtanut ja hänen syynsä on, ettei hän ole kokonaan

minun muististani kadonnut. Mutta hänpä rohkeni näyttäytyä kahden

ystävättäreni luona. Minä en tiedä, tapahtuiko se kymmenen päivää vai

kymmenen vuotta ensimmäisen vierailuni jälkeen. Minä taivun tällä

hetkellä uskomaan, että se sattui kymmenen päivän jälkeen. Hän oli

hämmästyttävä, tuo herra, joka sillä tavoin anasti minun paikkani! Minä

tarkastelin häntä tällä kertaa lähemmin enkä huomannut hänessä mitään

miellyttävää. Hänellä oli hyvin kiiltävä tukka, mustat viikset, musta

poskiparta, sileäksi ajeltu leuka, jonka keskessä oli kolo, hoikka

vartalo, hienot vaatteet ja kaiken tämän lisäksi tyytyväinen ilme. Hän

puhui ulkoministerin kabinetista, teatterikappaleista, muodista ja

uusista kirjoista, illanvietoista ja tanssiaisista, joissa hän oli

turhaan etsinyt näitä naisia. Ja nuo vielä häntä kuuntelivat! Olipa

sekin keskustelua! Eikö hän voinut puhua niinkuin puhui minulle

mustapukuinen sellaisista maista, joissa vuoret ovat karamellia ja joet

limonaadia?

Kun hän oli lähtenyt, niin mustapukuinen sanoi hänen olevan

ihastuttavan nuoren miehen. Minä sitävastoin sanoin häntä vanhaksi ja

rumaksi. Tämä nauratti kovin valkopukuista. Eihän siinä oikeastaan

mitään naurettavaa ollut. Mutta asia oli se, että hän nauroi sille mitä

sanoin tai ei minua ollenkaan kuunnellut. Valkopukuisella oli nämä

kaksi vikaa puhumatta eräästä kolmannesta, joka saattoi minut

epätoivoon: hän itki, itki, itki. Äitini oli sanonut minulle, etteivät

isot ihmiset itke koskaan. Ah, hän ei ollut nähnyt niinkuin minä

valkopukuista hervahtaneena nojatuoliinsa, kirje avoinna polvillaan,

pää heitettynä taaksepäin ja nenäliina silmillään. Tuo kirje (löisin

nyt vetoa, että se oli nimetön kirje) toi hänelle paljon surua. Se oli

vahinko, sillä hän osasi 1 nauraa niin hyvin! Nämä kaksi

vieraskäyntiäni saivat minut ajattelemaan, että minun piti pyytää 1

häntä vaimokseni. Hän sanoi minulle, että hänellä 1 oli iso aviomies

Kiinassa ja että hänellä nyt tulisi 1 olemaan pieni puoliso Malaquais'n

rantakadulla. 1 Asia oli valmis; hän antoi minulle leivoksen.

Mutta herra mustine poskipartoineen palasi sangen usein. Eräänä

päivänä, kun valkopukuinen jutteli minulle, että hän tuottaisi Kiinasta

sinisiä kaloja ja ongen, jolla saisin niitä pyydystää, ilmaantui herra

jälleen ja otettiin vastaan. Siitä tavasta, jolla me toisiamme

katselimme, kävi selvästi ilmi, että me emme toisistamme pitäneet.

Valkopukuinen sanoi hänelle, että täti (hän tarkoitti mustapukuista)

oli lähtenyt pienille ostoksille Kahden Kääpiön kauppaan. Minä katselin

kahta kääpiönukkea uunin reunalla enkä ymmärtänyt miksi oli

tarpeellista lähteä ulos, jos tahtoi niiltä ostaa mitä hyvänsä. Mutta

joka päivä ilmeni sellaisia asioita, joita oli kovin vaikea ymmärtää!

Herra ei näyttänyt ollenkaan panevan pahakseen mustapukuisen poissaoloa

ja sanoi valkopukuiselle tahtovansa puhua hänelle vakavasti.

Valkopukuinen kohentautui keimaillen pikkusohvassaan ja antoi merkin,

että hän oli valmis kuuntelemaan. Mutta herra katseli minua ja näytti

hermostuneelta.

-- Hän on kyllä hyvin herttainen, tuo pieni poika, virkkoi hän viimein,

silittäen päätäni; mutta...

-- Hän on minun pikku mieheni, sanoi valkopukuinen.

-- No niin, virkkoi herra, ettekö voisi lähettää häntä takaisin äitinsä

luo? Sen, mitä minulla on teille sanottavaa, tahtoisin sanoa kahden

kesken.

Valkopukuinen myöntyi.

-- Rakkaani, sanoi hän minulle, menehän leikkimään ruokasaliin äläkä

palaa, ennenkuin minä sinut kutsun. Menehän, kultaseni!

Minä lähdin haikein mielin. Olihan se kyllä sangen merkillinen,

ruokasalikin, sillä siellä oli kellotaulu, jossa näkyi meren rannalla

kohoava vuori ja kirkko sinisen taivaan alla. Ja kun kello löi, niin

laiva keinui laineilla, veturi vaunuineen kiiti esiin tunnelista ja

ilmapallo kohosi kohti korkeuksia. Mutta kun mieli on murheellinen,

niin mikään ei näytä hymyilevältä. Kellotaulu pysyikin muuten aivan

liikkumattomana. Kävi ilmi, että veturi, laiva ja ilmapallo eivät

lähteneetkään liikkeelle kuin joka tunnin kuluttua, ja tunti, se on

pitkä! Ainakin se oli pitkä niinä aikoina. Onneksi tuli keittäjätär

hakemaan jotakin astiakaapista ja nähdessään minut aivan masentuneena

antoi minulle hedelmähilloa, joka lievitti sydämeni kipua. Mutta kun

hillo loppui, niin minä vaivuin jälleen suruni valtaan. Vaikka kello ei

ollutkaan vielä lyönyt, minä kuvittelin, että tunti toisensa jälkeen

oli jo ehtinyt kasautua minun alakuloisen yksinäisyyteni ylitse. Toisin

hetkin kuului korviini viereisestä huoneesta herran äänen kaiku; hän

anoi hartaasti valkopukuista ja sitten hän tuntui olevan vihoissaan. Se

oli oikein. Mutta eivätkö ne koskaan lopettaisi keskusteluaan? Minä

painoin nenäni litteäksi ikkunaruutuun, kiskoin jouhia tuolin

istuimesta, suurentelin seinäpaperin reikiä, revin verhojen tupsuja ja

tein jos jotakin. Ikävystyminen on kamala asia. Vihdoin, kun en enää

voinut itseäni hillitä, sipsutin äänettömästi sen huoneen ovelle, jossa

porsliininuket olivat uunin reunalla, ja kohotin kättäni tarttuakseni

ripaan. Minä tiesin menetteleväni tungettelevasti ja väärin, mutta olin

siitä vain tavallaan ylpeä.

Minä avasin oven ja näin valkopukuisen seisovan uuniin nojaten.

Herrasmies oli polvillaan hänen edessään, kädet ojossa ikäänkuin olisi

aikonut sulkea hänet syliinsä. Hän oli punaisempi kuin kukonheltta;

hänen silmänsä olivat pullollaan. Kuinka voi ihminen paneutua

sellaiseen tilaan?

-- Riittää, hyvä herra, virkkoi valkopukuinen, joka oli tavallista

rusottavampi ja sangen kiihtynyt... Riittää, koska sanotte minua

rakastavanne; riittää... älkää pakottako minua katumaan...

Hän näytti säikähtyneeltä ja lopen väsyneeltä.

Minut nähtyään herrasmies nousi nopeasti, ja luulenpa, että hän olisi

ensi hetkessä halunnut heittää minut ulos ikkunasta. Mutta sen sijaan,

että olisi minua torunut, kuten saatoin odottaa, sieppasi valkopukuinen

minut syliinsä nimittäen minua kultasekseen.

Vietyään minut leposohvalle hän itkeskeli pitkän aikaa, poski vasten

minun poskeani. Me olimme kahden kesken. Lohduttaakseni häntä sanoin

hänelle, että partaniekka herra oli paha mies ja ettei hänen nyt

tarvitsisi surra, jos olisi jäänyt minun seuraani, kuten olimme

sopineet. Mutta olipa miten hyvänsä, minusta tuntui, että isot ihmiset

olivat toisinaan kovin hassunkurisia.

Tuskin olimme ehtineet tyyntyä, kun mustapukuinen palasi ostoksineen.

Hän kysyi, oliko ketään käynyt.

-- Herra Arnould kävi, vastasi valkopukuinen rauhallisesti, mutta hän

viipyi vain hetkisen.

Minä tiesin varsin hyvin, että tuo oli satua, mutta valkopukuisen hyvä

hengetär, joka varmaan oli jo muutamia hetkiä ollut vaiheellani, laski

näkymättömän sormensa huulilleni.

Minä en sen koommin nähnyt herra Arnouldia, ja rakkauttani

valkopukuiseen ei enää häirinnyt mikään. Siitä epäilemättä johtuu, että

sen muisto on tyystin mielestäni häipynyt. Vielä ihan äskettäin,

neljättäkymmentä vuotta myöhemmin, en ollenkaan tiennyt, mihin

valkopukuinen oli joutunut.

Hiljattain minun oli mentävä ulkoasiain ministerin toimeenpanemiin

tanssiaisiin. Minä olen samaa mieltä kuin lordi Palmerston, joka sanoi,

että elämä ulisi siedettävää, ellei tarvitsisi huvitella. Jokapäiväinen

työni ei käy yli voimieni ja älyni, ja minä olen lopulta päässyt siihen

mieltymään. Mutta julkiset vastaanotot ne minua kovin rasittavat. Minä

tiesin, että oli ikävää ja hyödytöntä mennä ministerin tanssiaisiin;

minä tiesin sen ja menin sittenkin, sillä Ihmisluonnolle on ominaista

ajatella viisaasti ja toimin tyhmästi.

Tuskin olin ehtinyt astua suureen saliin, kun Ilmoitettiin lähettiläs

---- ja rouva ----. Minä olin |o useita kertoja kohdannut lähettilään,

jonka hienoissa piirteissä ilmenevä väsähdyksen leima ei suinkaan

johtunut yksinomaan valtiomiehentoimen vaikeuksista. Hänen nuoruutensa

sanottiin olleen myrskyisän, ja miesten seuroissa kerrottiin hänestä

useita uskaliaita kaskuja. Hänen oleskelunsa Kiinassa kolmisenkymmentä

vuotta sitten oli erittäin rikas seikkailuista, joita mielellään

muistellaan suljettujen ovien takana kahvia juotaessa. Hänen

puolisonsa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea, näytti olevan

kuudennella kymmenellä. Hän oli kokonaan mustiin puettu; muhkeat pitsit

verhosivat ihastuttavasti hänen mennyttä kauneuttansa, jonka varjon

saattoi vielä aavistaa. Olin onnellinen, kun minut esiteltiin hänelle,

sillä minä pidän erinomaisessa arvossa keskustelua iäkkäiden naisten

kanssa. Me juttelimme tuhansista asioista viulunsävelten tanssittaessa

nuorta väkeä, ja hän tuli sattumalta puhuneeksi ajasta, jolloin oli

asunut eräässä vanhassa talossa Malaquais'n rantalaiturin varrella.

-- Te olitte valkopukuinen! huudahdin minä.

-- Aivan oikein, hyvä herra, vastasi hän, minä käytin aina valkoista

pukua.

-- Ja minä, hyvä rouva, minä olin teidän pikku puolisonne.

-- Mitä! Oletteko kelpo tohtori Nozière'in poika? Te piditte kovin

leivoksista. Pidättekö vieläkin? Tulkaahan meille niitä maistamaan.

Meillä on aina lauantaisin pienet teekutsut. Kas, miten löysimme

toisemme jälleen!

-- Entä mustapukuinen?

-- Minä olen nykyjään mustapukuinen. Täti parkani kuoli sotavuonna.

Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein puhui teistä.

Meidän niin pakistessamme eräs valkoviiksinen ja -partainen herrasmies

tervehti lähettilään puolisoa vanhan keikarin jäykistynein ja

kohteliain elein. Minusta hänen leukansa tuntui hyvin tutulta.

-- Herra Arnould, virkkoi minulle valkopukuinen, vanha -- ystävänne.

3.

Minä annan tämän ruusun sinulle.

Me asuimme suuressa huoneistossa, joka oli täynnä ihmeellisiä esineitä

Seinillä oli villi-ihmisiltä voittosaaliiksi saatujen aseitten

yläpuolella pääkalloja ja päänahkoja; katoissa riippui intiaaniruuhia

airoineen olkiin kiedottujen alligaattorien kupeella; lasikoissa oli

lintuja, linnunpesiä, korallinhaaroja ja lukemattomia pieniä

luurankoja, jotka näyttivät perin juonikkailta ja pahanilkisiltä. Minä

en silloin tiennyt, millaisessa liitossa isäni oli näiden

eriskummallisten olioitten kanssa. Nyt sen tiedän: kokoilijan liitossa.

Vaikka olikin viisas ja epäitsekäs, hän kumminkin uneksi voivansa

sulloa koko luomakunnan yhteen ainoaan kaappiin. Hän sanoi ja uskoi

toimivansa tieteen hyväksi, mutta todellisena vaikuttimena oli

keräilykiihko.

Koko huoneisto oli täynnä luonnon merkillisyyksiä. Ainoastaan pieneen

saliin ei ollut päässyt tunkeutumaan eläintiede, ei kivennäistiede, ei

kansatiede eikä luonnottomuuksien tutkimus; siellä ei ollut

käärmeennahkoja, ei kilpikonnankuoria, ei luita, ei piikärkisiä nuolia,

ei intiaanien sotakirveitä, vaan yksinomaan ruusuja. Niitä oli pienen

salin seinäpaperi kirjavanaan. Ne olivat ruusunnuppuja, vielä

aukeamattomia, vaatimattomia, kaikki yhtäläisiä ja kaikki kauniita.

Äitini, jolle vertaileva eläintiede ja kallojen mittailu antoivat

aihetta vakaviin valituksiin, vietti päivänsä pienessä salissa,

työpöytänsä ääressä. Minä leikin matolla hänen läheisyydessään,

lelunani lammas, jolla oli vain kolme jalkaa, vaikka niitä alkujaan oli

ollut neljä, joten se ei olisi kelvannut isäni merkillisyyskokoelman

kaksipäisten kaniinien seuralaiseksi. Sitäpaitsi minulla oli

poikanukke, joka liikutti käsivarsiaan ja tuoksui maalilta. Minulla

täytyi sinä aikana olla aika paljon mielikuvitusta, sillä nukke ja

lammas toimivat tuhansien merkillisten näytelmäin eri henkilöinä. Kun

lampaalle tai nukelle sattui tapahtumaan jotakin erikoisen

mielenkiintoista, niin minä ilmoitin asian äidille. Aivan suotta. Sopii

huomauttaa, etteivät isot ihmiset milloinkaan kunnolla ymmärrä, mitä

pienet lapset heille selittävät. Äitini oli hajamielinen. Hän ei

kuunnellut minua kyllin tarkkaavasti. Siinä oli hänen suuri virheensä.

Mutta hän osasi katsoa minua suurilla silmillään ja nimittää minua

"pieneksi hupakoksi", niin että asia korjaantui.

Eräänä päivänä, kun taaskin olimme pienessä salissa, äiti laski

kirjo-ompeluksensa kädestään, otti minut syliinsä, osoitti minulle

erästä seinä paperin kukkaa ja sanoi:

-- Minä annan tämän ruusun sinulle.

Ja jotta kukan voisi tuntea, hän piirsi siihen kirjausneulallaan

ristin.

Milloinkaan ei lahja ole tehnyt minua onnellisemmaksi.

4.

Edvardin lapset.

-- Poikaseni on sellainen pörrötukka, että oikein peloittaa!

Järjestäkää hänelle "Edvardin lasten tukka", herra Valence.

Herra Valence, jolle äitini näin haasteli, oli vikkelä ja ontuva vanha

parturi, jonka pelkkä näkeminen johti mieleeni käherrysrautain

tympäisevän hajun ja jota minä kovin pelkäsin, koska hänen kätensä

olivat hiusvoiteesta tahmeat ja koska hän ei voinut leikata tukkaani

pudottelematta hiuksia niskaani. Kun hän siis puki ylleni valkoisen

kampausviitan ja solmi kaulaani liinan, niin minä tein vastarintaa. Hän

virkkoi:

-- Ethän sinä, pikku ystäväni, tahtone säilyttää villi-ihmisen tukkaa,

ikäänkuin saapuisit Medusan lautalta.

Hän kertoi aina sopivissa ja sopimattomissa tiloissa raikuvalla

eteläranskalaisella äänellään Medusan haaksirikosta, josta hän oli

pelastunut vasta kamalain kärsimysten jälkeen. Lautasta, hyödyttömistä

hätämerkeistä, ihmislihan syönnistä ja muusta hän kertoi hilpeästi

kuten ainakin henkilö, joka osaa keksiä asiain hyvät puolet. Herra

Valence oli kieltämättä rattoisa mies.

Tuona päivänä hän mielestäni järjesteli tukkaani liian hitaasti ja

tavalla, jota minä pidin kovin omituisena päästyäni näkemään itseni

kuvastimessa. Minä näin, että hiukseni oli kammattu alas ja leikattu

suoraan, niin että ne näyttivät myssyltä kulmakarvojen yläpuolella ja

putosivat poskille kuin espanjalaisen lintukoiran korvat.

Äitini oli ihastunut! Valence oli tosiaankin järjestänyt minulle

Edvardin lasten tukan. Kun minulla oli ylläni musta samettinuttu,

arveli äitini, ettei tarvinnut muuta kuin teljetä minut torniin

vanhemman veljeni seuraan...

-- Koettakoot! lisäsi hän viehättävän mahtipontisesti.

Puristaen minua kiinteästi poveaan vasten hän kantoi minut vaunuihin

asti. Me näet olimme vieraisiin menossa.

Minä kysyin äidiltä, mikä oli se vanhempi veli, jota en tuntenut, ja se

torni, joka minua peloitti.

Äitini, joka oli jumalallisen kärsivällinen ja hilpeän koreilematon,

kuten ainakin ne sielut, jotka eivät pyydä muuta kuin saada rakastaa,

kertoi minulle lapsellisesti ja runollisesti laverrellen, kuinka Edvard

kuninkaan molemmat pojat, kauniit ja hyvät, riistettiin heidän

äidiltään ja surmattiin LontoonTowerin vankikopissa heidän ilkeän

setänsä Rikhardin toimesta.

Pitäen ilmeisesti ohjeenaan erästä tunnettua maalausta hän vielä

lisäsi, että lasten pieni koira ilmoitti haukunnallaan murhamiesten

tulon.

Lopuksi hän sanoi tämän tarinan olevan sangen vanhan, mutta niin

liikuttavan ja kauniin, että sitä yhä esitettiin maalauksissa ja

näyttämöillä, että kaikki katsojat itkivät, hän itse samoinkuin

muutkin.

Minä sanoin äidille, että täytyi olla aika ilkiö sillä tavalla

itkettääkseen häntä ja kaikkia muita ihmisiä.

Hän vastasi, että siihen päinvastoin vaadittiin suurta henkeä ja etevää

kykyä, mutta minä en häntä ymmärtänyt. Minä en silloin ymmärtänyt

mitään kyyneleitten hekumasta.

Vaunumme pysähtyivät Pyhän Ludvigin saarelle, erään vanhan talon

eteen, jota minä en tuntenut. Sitten me lähdimme nousemaan

kiviportaita, joiden kuluneet ja halkeilleet askelmat tuntuivat minusta

kovin kolkoilta.

Ensimmäisessä käänteessä ilmestyi näkyviin pieni koira, joka alkoi

haukkua nalkuttaa. "Se on se", mietin minä, "se on Edvardin lasten

koira". Minut valtasi äkillinen, vastustamaton, mieletön pelko.

Ilmeisesti olivat nämä portaat sen tornin portaat ja minää

tukkalaitteineni ja päähineineni ja samettinuttuineni, minä olin

Edvardin lapsi. Minut aiottiin surmata tuossa paikassa. Minä en sitä

halunnut; tartuin äitini hameeseen huutaen:

-- Vie pois minut, vie pois minut! Minä en tahdo nousta tornin

portaita.

-- Olehan vaiti, pieni houkkio... Mitä sinä joutavia, kultaseni, älähän

toki pelkää... Lapsi on tosiaankin kovin hermostunut... Pekka, Pekka,

poikaseni, olehan järkevä.

Mutta minä en kuullut mitään, riipuin vain suonenvedontapaisesti äidin

hameessa, huusin, ulvoin, olin tukehtumaisillani. Kauhunsekainen

katseeni luuhaili hedelmällisen pelon synnyttämissä harhakuvitelmissa.

Minun huudoistani aukeni eräs porrastasanteen ovi ja siitä astui

näkyviin vanha herrasmies, jonka minä tunsin, huolimatta pelostani ja

huolimatta hänen patalakistaan ja aamunutustaan, ystäväkseni Robiniksi,

Robin ystäväkseni, joka toi minulle kerran viikossa kuivia leivoksia

hatunpesän vuorissa. Se oli Robin epäilemättä; mutta minä en voinut

käsittää, kuinka hän oli tornissa, koska en tiennyt, että torni oli

talo, vieläpä vanha talo, joten oli luonnollista, että tämä vanha herra

asui siinä.

Hän ojensi meille käsivartensa, vasemmassa kädessä nuuskarasia ja

oikean peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen nuuskaa. Se oli hän.

-- Käykää sisään, armollinen rouva! Vaimoni voi paremmin, hän tulee

kovin iloiseksi saadessaan nähdä teidät. Mutta Pekka ystäväisenipä

näyttää hieman rauhattomalta. Peloittaako häntä pikku koiramme? --

Finette, seh!

Minä rauhoitun ja sanoin:

-- Te asutte pahassa tornissa, herra Robin.

Samassa äiti nipisti käsivarttani. Minä oivalsin varsin hyvin, että

hän tahtoi estää minua pyytämästä leivosta hyvältä ystävältäni

Robinilta. Sellainen oli tosiaankin aikeeni.

Herra ja rouva Robinin keltaisessa salissa oli Finette minun lohtunani.

Minä leikin sen kanssa muistellen yhä, että se oli haukkunut Edvardin

lasten murhamiehiä. Niinpä minä luovutin sille toisen puolen siitä

leivoksesta, jonka herra Robin minulle antoi. Mutta mahdotontahan on

kovin kauan askarrella! samassa asiassa, varsinkin kun on pieni lapsi.

Aatokseni pyrähtelivät asiasta toiseen niinkuin linnut oksalta oksalle

ja pysähtyivät sitten jälleen Edvardin lapsiin. Koska olin muodostanut

itselleni heitä koskevan mielipiteen, halusin saada sen mahdollisimman

pian ilmaistuksi. Minä nykäisin herra Robinia hiluista.

-- Kuulkaahan, herra Robin, tiedättekö, jos äiti ulisi ollut Lontoon

tornissa, niin hän ei olisi sallinut ilkeän sedän tukehduttaa

pieluksiin Edvardin lapsia.

Minusta tuntui, ettei herra Robin käsittänyt ajatukseni täyttä

tehokkuutta. Mutta kun olimme jälleen kahdenkesken portaissa, äitini ja

minä, nosti äiti minut syliinsä:

-- Sinä vintiö! Annahan, kun suutelen sinua!

5.

Rypäleterttu.

Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Isäni, äitini ja

hoitajattareni olivat minulle lempeäluonteisia jättiläisiä, jotka

olivat eläneet maailman alusta, muuttumattomina, ikuisina, lajissaan

ainokaisina. Olin varma siitä, että he voivat varjella minut kaikesta

pahasta, ja tunsin itseni ihan turvalliseksi, kun he olivat lähelläni.

Luottamus, jonka äitini minussa herätti, oli rajaton: muistellessani

tätä jumalallista, Ihailtavaa luottamusta tekee mieli lähettää

lentosuudelmia sille poikapahaselle, joka silloin olin, ja ne, jotka

tietävät, kuinka vaikeata on tässä maailmassa säilyttää tunne koko

kyllyydessään, käsittävät sellaisiin muistoihin kohdistuvat

hellyydenpuuskani.

Minä olin onnellinen. Tuhannet asiat, tutut ja samalla salaperäiset,

askarruttivat mielikuvitustani, tuhannet asiat, jotka sinänsä eivät

merkinneet mitään, mutta jotka olivat osa elämääni. Minun elämäni oli

aivan pieni, mutta se oli elämä, toisin sanoen, olioiden keskus,

maailman keskus. Älkää hymyilkö sille mitä sanon, tai jos hymyilette,

hymyilkää ystävällisesti, ja muistakaa tämä: jokainen, joka elää,

olipa hän sitten vaikka vain koiranpentu, on olioiden keskuksessa.

Minä olin onnellinen nähdessäni ja kuullessani. Joka kerta kun äitini

avasi peilikaappinsa, valtasi minut hieno, runollinen uteliaisuus. Mitä

siinä olikaan, tuossa kaapissa? Hyvä Jumala! mitä siinä saattoi olla:

liinavaatteita, hajupusseja, pahvikoteloita ja rasioita. Epäilenpä

kerrassaan, että äiti parkani heikkoutena olivat rasiat. Hänellä oli

niitä kaikenlaisia ja tavattoman paljon. Ja nämä rasiat, joihin

kajoaminen oli minulta kielletty, saivat minut vaipumaan syviin

mietiskely hi n. Leluni askarruttivat nekin pientä päätäni, varsinkin

ne, jotka oli minulle luvattu ja joita odotin; ne, jotka jo omistin,

eivät enää olleet salaperäisiä eivätkä siis enää voineet mieltäni

tenhota. Kuinka kauniita olivatkaan uneksimani lelut! Toinen ihme oli

se viivojen ja kuvioiden paljous, joka lähti kynästä. Minä piirsin

sotilaita, tein soikulaisen pään ja lakin sen yläpuolelle. Vasta

lukuisia havaintoja tehtyäni minä osasin sovittaa lakin päähän

kulmakarvoja myöten. Minä osasin antaa arvoa kukille, hyville hajuille

ja koreille vaatteille. Sulkaniekka poimulakkini ja kailavat sukkani

herättivät minussa melkoista ylpeyttä. Mutta enemmän kuin mistään

yksityisestä oliosta pidin olioitten kokonaisuudesta: talosta, ilmasta,

valosta ja -- miten sanoisinkaan? -- elämästä! Minua ympäröi suuri

lempeys. Linnunpoikanen ei tunne suurempaa nautintoa painautuessaan

pesänsä untuvaan.

Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Mutta siitä huolimatta minä

kadehdin erästä toista pientä poikaa. Hänen nimensä oli Alphonse. Hänen

muista nimistään minulla ei ollut tietoa; on varsin mahdollista, ettei

hänellä muuta nimeä ollutkaan. Hänen äitinsä oli pesumuija ja kävi

työssä kaupungilla. Alphonse harhaili pitkin päivää pihalla tai

rantalaiturilla, ja minä näin ikkunasta hänen likaiset kasvonsa,

kellervän pörrötukkansa, taustattomat housunsa ja kenkärajansa, joita

hän liotteli lätäköissä. Minäkin olisin mielelläni astellut vapaasti

lätäköissä. Alphonse kävi ahkerasti tervehtimässä keittäjättäriä saaden

heiltä monta korvapuustia ja muutamia kuivuneita pasteijankuoria.

Tallirengit lähettivät hänet toisinaan kaivolle ammentamaan vettä

ämpäriin, jonka hän kantoi ylpeänä takaisin, naama tulipunaisena ja

kieli ulkona suusta. Minä kadehdin häntä. Hänen ei tarvinnut oppia

Lafontaine'in satuja kuten minun, ei tarvinnut pelätä saavansa

nuhteita, jos sattui nuttu hieman tahraantumaan! Häntä ei vaadittu

sanomaan hyvää päivää, hyvä herra! hyvää päivää, hyvä rouva!

henkilöille, joiden päivät, olivatpa hyviä tai huonoja, eivät

herättäneet hänessä minkäänlaista mielenkiintoa, ja jos hänellä ei

ollutkaan Noakin arkkia eikä koneistolla varustettua hevosta kuten

minulla, niin hän sen sijaan leikki mielinmäärin kiinniottamillaan

varpusilla, kissoilla, jotka vaeltelivat vapaudessa samoinkuin hän,

vieläpä tallissa olevilla hevosillakin, kunnes ajomies huiskaisi hänet

pihalle luudallaan. Hän oli vapaa ja uskalias. Pihalta, omasta

valtapiiristään, hän katseli minua, joka seisoin ikkunassa, niinkuin

katsellaan häkkilintua.

Piha oli hauska, sillä siellä liikkui alinomaa kaikenlaisia eläimiä ja

palvelusväkeä. Se oli suuri; päärakennuksen seinää, joka oli sen

eteläpuolella, peitti vanha, rosoinen ja surkastunut viiniköynnös,

ja köynnöspeitteen yläpuolella oli aurinkokello, jonka taulusta

päivänpaiste ja sade olivat hivuttaneet numerot näkymättömiin. Tuo

varjoviiva, joka huomaamatta pitkin kivipintaa, ihmetytti minua.

Kaikista menneisyyden muistoista, joita mielessäni herättelen, on tämän

pihan kuva oudoimpia nykypäivien pariisilaisille. Heidän pihansa ovat

neljän neliömetrin laajuiset; niistä käsin voi nähdä nenäliinan

suuruisen kappaleen taivasta viiden kerroksen ulkonevain

ruokakomeroitten yläpuolella. Se on kehitystä, mutta epätervettä.

Sattuipa eräänä päivänä, että tästä hauskasta pihasta, jonka kaivolle

emännöitsijät aamuisin saapuivat täyttämään ruukkujansa ja jossa

keittäjättäret kuuden tienoissa sekoittelivat salaattiansa

rautalankakoreissa, pakisten tallirenkien kanssa, -- sattui että tästä

pihasta revittiin kivitys. Se revittiin vain siitä syystä, että oli

aikomuksena kivetä se uudelleen. Mutta töitten kestäessä sattui

satamaan, joten se muuttui kovin liejuiseksi, ja Alphonse, joka eli

siellä kuin satyyri metsässään, oli kiireestä kantapäähän

maankarvainen. Hän siirteli kiviä iloisena ja innostuneena.

Kohottaessaan päätään ja nähdessään minut yksinäisessä ylhäisyydessään

hän viittasi minua tulemaan. Minua kovin halutti leikkiä hänen kanssaan

kivityksen repimistä. Minun huoneessani ei sellainen leikki käynyt

päinsä. Ilmeni, että huoneistomme ovi oli auki. Minä riensin alas

pihalle.

-- Tässä minä olen, virkoin minä Alphonse'ille.

-- Tuossa on kivi, vastasi hän.

Hän oli kesyttömän näköinen ja hänen äänensä oli karkea; minä tottelin.

Mutta samassa kivi temmattiin minun kädestäni ja minä tunsin kohoavani

ilmaan. Närkästynyt hoitajattareni kiidätti minut pois. Hän pesi minut

Marseillen saippualla ja käski minua häpeämään, että olin aikonut

leikkiä katupojan, kulkurin, heittiön kanssa.

-- Alphonse, lisäsi äitini, Alphonse on huonosti kasvatettu; se ei ole

hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa, mutta hyvinkasvatettujen

lasten ei pidä seurustella sellaisten kanssa.

Minä olin sangen ymmärtäväinen ja harkitseva lapsi. Minä kätkin äitini

sanat mieleeni, ja ne liittyivät omia aikojaan siihen, mitä kuulin

kadotuksen lapsista, kun minulle selitettiin vanhaa kuvaraamattua.

Tunteeni Alphonse'ia kohtaan muuttuivat kerrassaan. Minä en häntä enää

kadehtinut, en ollenkaan. Hän herätti minussa pelon ja säälin sekaisia

tunteita. "Se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa." Nämä

äitini sanat saivat minut levottomaksi hänen tähtensä. Sinä, äiti, teit

hyvin, lausuessasi ne minulle, teit hyvin ilmaistessasi minulle jo

varhaisessa lapsuudessa viheliäisten viattomuuden. Sanasi olivat hyvät;

minun asianani oli pitää ne elävinä mielessäni lopun ikääni.

Ainakin tällä kertaa sanat tehosivat: kadotuksen lapsen kohtalo sai

minut murheelliseksi. Eräänä päivänä, kun tuo synkkä ja voimallinen

Kain kiusasi pihalla vanhan vuokralaisrouvan papukaijaa, minä katselin

hänen puuhiaan murhemielin kuin kunnon pieni Abel ainakin. Abeleita luo

-- valitettavasti! -- onni. Minä mietin keinoa, miten voisin osoittaa

syvyyden alhossa olevalle veljelleni myötätuntoani. Ajattelin lähettää

hänelle lentosuudelman, mutta hänen jurot kasvonsa eivät näyttäneet

erikoisen soveliailta sitä vastaanottamaan ja sydämeni ei taipunut

sellaiseen lahjaan. Etsin kauan aikaa, mitä voisin antaa; olin pahassa

pulassa. Joka tapauksessa näytti minusta liikanaiselta luovuttaa

Alphonse'ille koneistolla varustettu hevoseni, jolla ei ollut enää

mitään tietoa hännästään enempää kuin harjastaankaan. Ja muuten: onko

hevosen lahjoittaminen oikeastaan mikään säälin osoitus? Kadotuksen

lapselle oli annettava sovelias lahja. Ehkäpä kukka? Salissa oli

kukkavihkoja. Mutta kukka muistuttaa suuteloa. Minä epäilin, pitikö

Alphonse kukista. Kovin neuvottomana minä kiertelin ruokasalissa. Äkkiä

minä taputin iloisesti käsiäni: olin löytänyt mitä etsin.

Tarjoilupöydällä maljassa oli oivallisia Fontainebleaun rypäleitä. Minä

nousin tuolille ja otin pitkän ja painavan tertun, joka melkein

yksinään täytti maljan. Vaaleanviheriät rypäleet olivat toiselta

kyljeltään kullankellervät. Oli pakko uskoa, että ne ihanasti sulivat

suussa, mutta minä en kumminkaan niitä maistanut. Minä juoksin hakemaan

lankakerää äitini ompelupöydän laatikosta. Minua oli kielletty sieltä

mitään ottamasta. Mutta täytyy osata olla tottelematon. Minä kiinnitin

tertun langanpäähän, kumarruin ikkunalaudan yli, kutsuin Alphonse'ia ja

laskin tertun hitaasti alas pihalle. Paremmin nähdäkseen suori

kadotuksen lapsi silmiltään keltaiset hiustukkonsa, ja kun terttu oli

tullut hänen ulottuvilleen, niin hän tempasi sen lankoineen päivineen.

Sitten hän kohotti päätänsä, pisti kielensä ulos, teki minulle pitkän

nenän ja juoksi tiehensä näyttäen minulle takalistoaan. Pienet ystäväni

eivät olleet minua totuttaneet sellaiseen käytökseen. Olin aluksi kovin

hermostunut. Mutta sitten rauhoituin johtuessani ajattelemaan, että

olin tehnyt oikein, kun en ollut lähettänyt hänelle kukkaa enkä

suudelmaa.

Tuo ajatus karkoitti vihankaunan. Siitäkin näemme, että kunhan

itserakkaus on tyydytetty, muu ei merkitse mitään.

Mutta kun sitten johtui mieleeni, että seikkailu oli tunnustettava

äidille, niin jouduin ankaran masennuksen valtoihin. Suotta, sillä jos

äiti minua toruikin, tapahtui se ilomielin; minä huomasin sen hänen

nauravista silmistään.

-- Pitää antaa omastaan eikä toisten omasta, sanoi hän, ja pitää osata

antaa.

-- Siinä on onnen salaisuus, jonka harvat tuntevat, lisäsi isäni.

Hän sen tunsi, jos kukaan!

6.

Kultasilmä Marcelle.

Minä olin viisivuotias ja muodostin itselleni maailmasta käsityksen,

jota on täytynyt myöhemmin muuttaa -- ikävä kyllä, sillä se oli

ihastuttava. Eräänä päivänä, kun olin parhaillaan piirustelemassa

ukonkuvia, kutsui äitini minua ollenkaan ottamatta huomioon, että

häiritsi minua. Äidit ovat toisinaan hyvinkin ajattelemattomia.

Tällä kertaa asia koski siistiytymistä. Minä en pitänyt sitä

tarpeellisena, vaan pikemmin epämiellyttävänä, tein vastarintaa,

irvistelin ja olin sanalla sanoen sietämätön.

Äitini virkkoi:

-- Kummitätisi tulee; olisipa se hassua, ellet olisi kunnollisesti

puettu!

Kummitätini! En ollut häntä vielä nähnyt, en tuntenut häntä laisinkaan.

En edes tiennyt, että hän oli olemassa. Sensijaan tiesin varsin hyvin,

mikä kummitäti on: olin siitä lukenut saduissa ja nähnyt sen kuvissa;

tiesin, että kummitäti on haltijatar.

Minä annoin äitikullan kammata ja saippuoida itseäni ihan mielin

määrin. Kummitätiä ajatellessani tunsin ääretöntä uteliaisuutta: mielin

tulla hänet tuntemaan. Mutta vaikka olinkin yleensä ankara kyselijä, en

nyt tiedustellut mitään kaikesta siitä, mitä kiihkeästi halusin tietää.

-- Minkä vuoksi?

-- Te kysytte, minkä vuoksi! Seikka oli se, etten uskaltanut.

Haltijattaret, sellaisina miksi minä ne käsitin, vaativat hiljaisuutta

ja salaperäisyyttä, tunteen epämääräisyys on niin viehättävä, että

maailman nuorinkin mieli pyrkii vaistomaisesti sitä tarkoin

varjelemaan, on olemassa asioita, joita ei lapsi enempää kuin

täysikasvanutkaan kykene kielin kertomaan -- sanalla sanoen: minä

rakastin kummitätiäni.

Varmaan hämmästytän teitä, mutta totuudessa on onneksi toisinaan

jotakin aavistamatonta, joka tekee sen siedettäväksi... Kummitätini oli

niin kaunis kuin toivoa sopii. Kun näin hänet, niin tunsin hänet. Hän

oli juuri se, jota olin odottanut, hän oli haltijattareni. Katselin

häntä ihmeissäni, ihastuneena. Tällä kertaa luonto sattui olemaan

pienen pojan unelmain veroinen.

Kummitätini katsoi minua: hänen silmänsä olivat kuin kultaa. Hän

hymyili, ja minä näin hampaat, jotka eivät olleet suuremmat kuin minun.

Hän puhui: ääni oli kirkas, se solisi kuin metsäpuro. Hän suuteli minua

raikkain huulin: suutelo tuntuu vieläkin poskellani.

Hänet nähdessäni minä tunsin rajatonta, suloista nautintoa, ja

kohtauksemme täytyi olla joka suhteessa hurmaava, sillä sen jättämässä

muistelossa ei ole pienintäkään turmelevaa yksityiskohtaa. Se elää

mielessäni kirkkaana ja koruttomana. Kummitätini ilmenee minulle aina

suu puoliavoinna hymyä ja suuteloa varten, seisaallaan, syli avoinna.

Hän nosti minut käsivarrelleen ja virkkoi:

-- Näytähän, kultaseni, minkäväriset sinulla on silmät.

Sitten hän lisäsi, kiharoitani ravistellen:

-- Hän on vaalea, mutta tummenee ajan mittaan.

Haltijattareni tunsi tulevaisuuden. Kumminkaan eivät hänen hyvänsuovat

ennustuksensa ilmoittaneet koko tulevaisuutta. Nykyjään eivät hiukseni

enää ole vaaleat eivätkä tummat.

Seuraavana päivänä hän lähetti minulle leluja, joka eivät näyttäneet

minua varten tehdyiltä. Minua askarruttivat kirjat, kuvat, liimapullo,

värilaatikot ja koko se kalusto, jota käyttelee älykäs, heiveröinen ja

istumiseen tottunut poikanen, luontevasti kehitellen sellaisten lelujen

avulla muoto- ja väriaistiansa, joka on myöhemmin monien surujen ja

ilojen aiheena.

Kummitätini valitsemat lahjat eivät soveltuneet mainittuun

elämänsuuntaan. Ne muodostivat urheilevan poikasen ja nuoren

voimistelijan täydellisen tarpeiston: siinä trapetsi, köysiä, tankoja,

painoja ja kaikkea muuta mitä tarvitaan pojan voimien harjoittamiseksi,

jotta ne kehittyisivät miehekkään joustaviksi.

Pahaksi onneksi minä jo taivuin oppineeseen elämään, järjestelin

mielelläni leikelmiä iltaisin lampun ääressä, olin syvästi kiintynyt

kuviin ja irtauduin näistä ennakolta taiteilijaksi määrätyn henkilön

huvituksista ainoastaan jonkinlaisen mielettömyyden puuskan, hurjan

epäjärjestyksenhimon valtaamana leikkiäkseni kaikenlaisia säännöttömiä,

tahdittomia leikkejä: varasta, haaksirikkoa, tulipaloa. Kaikki nuo

kiiltävät puiset ja rautaiset kojeet tuntuivat minusta kylmiltä ja

raskailta, niistä puuttui viehätys ja elämä, kunnes kummitätini

tartutti niihin hieman omaa suloansa opettaessaan minua niitä

käyttämään. Hän nosteli punnuksia kovin mahtipontisesti, taivutti

kyynärpäänsä taaksepäin näyttääkseen minulle, kuinka käsivarsien ja

selän väliin viety sauva kehittää rintakehää.

Eräänä päivänä hän nosti minut polvelleen ja lupasi minulle laivan,

laivan taklauksineen päivineen, purjeineen ja kylkiaukoista

pilkistävine tykkeineen. Kummitätini puhui meriasioista kuin vanha

merikarhu. Hän ei unohtanut märssyä, ei vantteja, ei prammitankoa eikä

yläprammiraakaa Nuo oudot sanat eivät ottaneet ollenkaan loppuakseen;

hän näytti lausuvan niitä mielellään. Varmaan ne muistuttivat hänelle

monia vanhoja asioita. Haltijattaret ne liikkuvat vesillä.

Laivaani minä en saanut. Mutta minun ei ole milloinkaan, ei edes

lapsuudessa, tarvinnut omistaa olioita voidakseni niistä nauttia.

Haltijattaren laiva askarrutti minua kauan. Minä näin sen. Näen sen

vieläkin. Se ei ole enää mikään lelu. Se on aave. Se liukuu äänetönnä

pitkin hämyistä merta, ja sen kannella näen naisen, liikkumatonna,

kädet riipuksissa, silmät suurina ja tyhjinä.

Minun ei ollut sallittu enää nähdä kummitätiäni.

Minulla oli siitä lähtien selvä käsitys hänen luonteestaan. Minä

tajusin, että hän oli syntynyt miellyttämään ja rakastamaan, että siinä

oli hänen kutsumuksensa. Valitettavasti en erehtynytkään! Sain

myöhemmin kuulla, ettei Marcelle (hänen nimensä oli Marcelle) ole

eläissään tehnyt mitään muuta.

Useita vuosia myöhemmin sain kuulla jotakin hänen elämästään. Marcelle

ja äitini olivat tutustuneet toisiinsa luostarissa. Mutta äitini, joka

oli muutamia vuosia vanhempi, oli liian viisas ja liian hillitty

voidakseen alinomaa seurustella Marcelle'in kanssa, jonka

ystävyyssuhteet muodostuivat poikkeuksellisen kuumiksi ja tavallaan

mielettömiksi. Se nuori hoitolainen, joka herätti Marcelle'issa

kaikkein tavattomimmat tunteet, oli kauppiaan tytär, kookas,

rauhallinen henkilö, ivallinen ja ahdasmielinen. Marcelle ei voinut

irroittaa katsettaan hänestä, suli kyyneliin, kun ystävätär jotakin

lausui tai teki jonkin eleen, pani alinomaa toimeen mustasukkaisuuden

kohtauksia ja kirjoitti hänelle oppitunneilla parinkymmenen sivun

pituisia kirjeitä, kunnes tyttö vihdoin kärsimättömänä selitti

saaneensa kyllikseen ja pyysi saada olla rauhassa.

Marcelle parka vetäytyi takaisin niin masentuneena ja murheellisena,

että äitini kävi häntä sääliksi. Silloin tuli heidän suhteensa

alulleen, hiukan ennen kuin äitini lähti luostarista. He lupasivat

käydä toisiaan tervehtimässä ja pitivät lupauksensa.

Marcelle'in isä oli maailman paras ihminen, viehättävä, henkevä ja

vailla niin sanottua tavallista tervettä järkeä. Hän luopui laivastosta

aiheettomasti, purjehdittuaan kaksikymmentä vuotta. Sitä ihmeteltiin.

Olisi pikemmin pitänyt ihmetellä, että hän oli pysynyt palveluksessa

niin pitkän aikaa. Hänen varansa olivat vähäiset ja taloudenhoitonsa

perin kehno.

Eräänä sadepäivänä hän näki ikkunasta vaimonsa ja tyttärensä

kävelemässä, kovin huolissaan hameittensa ja sateenvarjojensa vuoksi.

Silloin hän ensimmäisen kerran huomasi, ettei heillä ollut ajoneuvoja,

ja tämä huomio teki hänet sangen murheelliseksi. Hän muutti heti

paikalla arvopaperinsa rahaksi, möi vaimonsa jalokivet, lainasi lisää

erinäisiltä ystäviltä ja riensi Badeniin. Koska hänellä oli pettämätön

pelitekniikka, niin hän pelasi paljosta voittaakseen hevoset, vaunut ja

liverit. Viikon kuluttua hän palasi kotiinsa putipuhtaana ja uskoen

entistä lujemmin pelitekniikkaansa.

Hänelle jäi pieni maatila, jossa hän viljeli ananasta. Vuoden ajan tätä

viljelystä harjoitettuaan hänen täytyi myydä tilukset voidakseen maksaa

ansarit. Sitten hän ryhtyi keksimään koneita, ja hänen vaimonsa kuoli

ihan hänen huomaamattaan. Hän lähetti ministereille, edustajahuoneille,

tiedeakatemialle, oppineille seuroille ja lukemattomille muille

suunnitelmiaan ja tutkielmiaan. Nämä tutkielmat oli toisinaan laadittu

runomittaan. Kaikesta huolimatta hän ansaitsi hieman rahaa, hän eli. Se

oli ihmeellistä. Marcelle piti asiaa varsin yksinkertaisena ja osti

itselleen hattuja kaikilla niillä kolikoilla, jotka osuivat hänen

käsiinsä.

Äitini ei käsittänyt, kuinka nuori tyttö voi viettää sellaista elämää.

Marcelle sai hänet vapisemaan. Siitä huolimatta hän rakasti

Marcelle'ia.

-- Jospa tietäisit, sanoi äitini minulle sata kertaa, jospa tietäisit,

kuinka viehättävä hän silloin oli.

-- Äiti kulta, voinhan sen hyvin arvata.

Heille sattui kuitenkin erimielisyys, ja syynä oli eräs arka tunne,

jota ei suinkaan tulisi jättää siihen varjoon, missä rakkaittemme

virheet yleensä piilevät, mutta jota minun ei sovi eritellä niinkuin

kenen muun tahansa. Minun ei sovi sitä tehdä, enkä voisikaan, koska

asiaa koskevat tietoni ovat erittäin epämääräiset. Äidilläni oli siihen

aikaan sulhanen, nuori lääkäri, jonka hän vähää myöhemmin nai ja josta

tuli minun isäni. Kuten jo mainittiin, oli Marcelle lumoava. Hän

herätti rakkautta, hän halasi sitä. Isäni oli nuori. He näkivät

toisensa, he juttelivat. Mitäpä vielä tietäisin?... Äitini meni

naimisiin eikä enää seurustellut Marcelle'in kanssa.

Kaksivuotisen karkoituksen jälkeen kultasilmä kaunotar otettiin taasen

armoihin. Vieläpä siinä määrin, että hänet pyydettiin minun

äitikummikseni. Hän oli sillävälin mennyt naimisiin hänkin. Tämä seikka

luullakseni melkoisesti helpotti sovintoa. Marcelle jumaloi miestään,

pientä, rumaa murjaania, joka oli seitsemännestä ikävuodestaan

purjehtinut eräässä kauppa-aluksessa ja jonka ankarasti epäilen käyneen

orjakauppaa. Koska hänellä oli talo ja omaisuutensa Rio de Janeirossa,

vei hän kummitätini sinne.

Äitini on usein sanonut minulle:

-- Et voi kuvitella, millainen Marcelle'in puoliso oli: apina,

marakatti, kiireestä kantapäähän keltaisiin puettu marakatti. Hän ei

osannut kunnolla mitään kieltä. Hän osasi vain hieman kaikkia, ja

ilmaisi ajatuksensa huudoin, elein ja silmänmulkauksin. Totuuden

nimessä on myönnettävä, että hänen silmänsä olivat erittäin kauniit.

Äläkä erehdy luulemaan, lapsukaiseni, että hän oli saarilta, lisäsi

äitini; hän oli ranskalainen, kotoisin Brestistä, ja hänen nimensä oli

Dupont.

Ohimennen sopii huomauttaa, että äitini nimitti "saariksi" kaikkea,

mikä ei kuulu Eurooppaan. Se saattoi epätoivoon isäni, joka oli

kirjoittanut erinäisiä vertailevan kansatieteen alaan kuuluvia teoksia.

-- Marcelle, jatkoi äitini, Marcelle oli silmittömästi ihastunut

mieheensä. Ensi aikoina tuntui aina siltä, kuin olisi häirinnyt

käydessään heidän luonaan. Marcelle oli onnellinen kolme, neljä vuotta.

Sanon onnellinen, sillä onhan maku kovin erilainen. -- Mutta hänen

ollessaan Ranskassa käymässä..., sinä et sitä muista, olit liian pieni.

-- Vielä mitä, äiti, minä muistan sen varsin hyvin.

-- No niin! Hänen täällä ollessaan tuo murjaani siellä saarilla tottui

inhoittaviin tapoihin: hän juopotteli merimieskapakoissa huonojen

naisten seurassa. Häntä lyötiin puukolla. Saatuaan sen tietää Marcelle

heti lähti kotiin. Hän hoiti miestään osoittaen samaa verratonta intoa

kuin kaikessa muussakin toiminnassaan. Mutta miehelle sattui

verensyöksy, johon hän kuoli.

-- Eikö Marcelle palannut Ranskaan? Äiti, miksi en ole sen koommin

nähnyt kummitätiäni?

Tähän kysymykseen äitini vastasi hämillään:

-- Jäätyään leskeksi hän tutustui Rio de Janeirossa meriupseereihin,

jotka tekivät hänelle paljon vääryyttä. Marcelle'ista ei saa ajatella

pahaa, lapsukaiseni. Hän oli erikoinen nainen, hän ei käyttäytynyt

niinkuin muut. Kävi kumminkin vaikeaksi ottaa häntä vastaan.

-- Äiti, minä en ajattele pahaa Marcelle'ista. Mutta sanohan, mihin hän

on joutunut.

-- Asian laita on näin, poikaseni: eräs laivastonupseeri rakasti häntä,

mikä oli varsin luonnollista, ja saattoi hänet huonoon valoon, koska

niin kaunis voitto hyväili hänen itserakkauttaan. Minä en mainitse

upseerin nimeä; hän on nykyisin vara-amiraali, ja sinä olet useita

kertoja aterioinut samassa pöydässä kuin hän.

-- Mitä? Onko se V... tuo iso, punakka mies? Aivan oikein, äiti, hän

kertoo päivällisten jälkeen somia naisjuttuja, tuo amiraali!

-- Marcelle rakasti häntä mielettömästi ja seurasi häntä kaikkialle.

Ymmärräthän, poikani, etten tunne tätä juttua ihan tarkoin. Mutta loppu

oli kamala. He olivat molemmat Amerikassa, en voi täsmälleen sanoa

missä, sillä maantieteelliset nimet eivät ole milloinkaan pysyneet

muistissani. Upseeri oli häneen väsynyt, jätti hänet jonkin tekosyyn

nojalla ja palasi Ranskaan. Odottaessaan häntä takaisin Marcelle luki

eräästä Pariisin lehdestä, että upseeri oli nähty teatterissa erään

näyttelijättären seurassa. Marcelle ei voinut hillitä itseänsä, vaan

astui laivaan, vaikka olikin kuumeessa. Hän kuoli matkalla, poikaseni,

ja kummitäti rukka kiedottiin palttinaan ja viskattiin mereen.

Niin kertoi äitini. Enempää en asiasta tiedä. Mutta joka kerta, kun

taivas on lempeän harmaa ja tuuli vienosti huokailee, rientää aatokseni

kohti Marcelle'ia ja minä puhelen hänelle näin:

-- Kiusattu sielu parka, sinä, joka harhailet vanhaa valtamerta, missä

maan ensimmäinen rakkaus liekkui, kallis varjo, oi kummitätini ja

haltijattareni, sinua siunaa rakastajistasi uskollisin, ainoa kenties,

joka sinua vielä muistelee! Ole siunattu siitä lahjasta, jonka laskit

kehtooni vain sen yli kumartumalla, ole siunattu siitä, että ilmaisit

vasta aukenevalle aatokselleni ne tenhoisat tuskat, joita kauneus

tuottaa käsittäjälleen, sinua siunaan minä, jonka lapsena nostit maasta

etsimään silmiesi väriä. Se lapsi oli onnellisin, ja rohkenenpa sanoa:

paras ystäväsi. Hänelle sinä annoit enemmän kuin kenellekään muulle,

sinä antelias nainen, sillä sinun sylisi avautuessa avautui hänelle

unelmain ääretön maailma.

7.

Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.

Siinä on talvisen yön sato, muistelmaini ensimmäinen lyhde. Antaisinko

sen hajaantua tuuleen? Eikö ole parempi sitoa se ja kantaa riiheen?

Luulenpa, että siitä tulee hyvää ravintoa ihmismielille.

Ihmisistä parhain ja oppinein, herra Littré, toivoi jokaisella

perheellä olevan oman arkiston ja oman opettavaisen historiansa. "Siitä

saakka", sanoi hän, "kun hyvä viisaustiede on opettanut minua

ylenmäärin kunnioittamaan perintä tietoa ja säilyttämistä, olen usein

valittanut, etteivät keskiajan porvarilliset perheet tulleet

laatineeksi vaatimattomia muistikirjoja, joihin olisivat merkinneet

kotoisen elämänsä tärkeimmät tapahtumat ja joka olisi siirtynyt

polvesta polveen niin kauas kuin sukua oli olemassa. Kuinka

mielenkiintoisia olisivatkaan ne muistiinpanot, jotka olisivat

säilyneet meidän aikoihimme! Kuinka paljon kadonneita huomioita ja

kokemuksia olisikaan pelastettu, kunhan olisi viitsitty nähdä vähän

vaivaa!"

No niin, minä puolestani olen täyttänyt viisaan vanhuksen toivomuksen:

nämä lehdet säilytetään Nozière'in perheen muistiinpanojen alkuna.

Älkäämme kadottako mitään mennyttä. Vain menneisyyden avulla

rakennetaan tulevaisuutta.