Olen seisonut uunin ääressä ja polttanut vanhoja valokuviani. Silmät
haaveillen liekeissä, ajatukset maailmalla. Konemaisesti aina uuden
kuvan olen heittänyt tuleen edellisen seuraksi. Mutta kuolleista
elämään herätti katseeni yksi noista kuvistani. Sen ilme huulien
ympärillä oli niin merkillisen elävä, sen hymy niin ihmeellisen eloisa.
Liekit liehuivat kuvan ympärillä, söivät sen reunoja, nuolivat sen
sydäntä, yhä vain tuo huulien hymy oli sama. Vihdoin ne liekit tekivät
lopun kuvasta, mutta hymy vielä hiilloksessakin eli.
Tuossa oli kuvani, tässä minä itse — mikä eroitus? Noinhan minäkin
elämäni läpi kuljen hymysuin. Liekkejä ympärilläni, jotka koettavat
turmella kaikkea elävää, josta elän, liekkejä usein sielussani, jotka
taitavasti jäytävät sydänjuuria ja survovat rinnan toivottomaksi —
ja silti, aina sama hymy, pakon ja tottumuksen kaikkea pettävä hymy
huulilla. — Vieläköhän hiilloksenakin hymyilen!