He ovat nuoret, iloiset, onnekkaat, ja kesä on kauniimmillaan. He
rakastavat toisiaan. Ei voi olla lempeä valtavampaa kuin on heidän!
Se on yksinäinen laadultaan koko avarassa maailmassa, niin nuorekkaan
hurja, niin lennokas, niin varma ja uhkarohkea.
He käyvät käsitysten ikäänkuin lentäen yli kukkivan maan. Pelloilla
heilimöivät lemuavat apilaat, kurjenmiekat, virnat, ruusuruohot;
pientareilla ylenevät jäykkinä, korskeina punakat piikkiohdakkeet.
Päivä paahtaa, luonto huokuu tyytyväisyyttä. Tuulen hengettäret
hivelevät ihmislapsia, joiden ympärillä, heidän kulkiessaan, korennot
ja perhoset leikkien kaartelevat ja toisiaan ajelevat.
Tuolla jo on lehtimetsä! Laulaen se tulee heitä kohti. Kauemmas,
honkaisille salomaille he eivät pyri; pehmeä on täällä sammalten
koristama kallioinen maaperä. Heidän allansa hymyilee järvi. He
nauravat, kisailevat, suutelevat toisiaan, ovat rakastuneet. Kaikki on
yhtä elonhurmiota.
Heidän pyhitetty liittonsa tulee kestäväksi. Ikuisesti on heidän
onnensa pysyvä, jatkuva muuttumattomana. Elämän ja iankaikkisuuden läpi
he tulevat toisilleen kuulumaan, yksin vain toisilleen!
Näin he uskoivat.
Ja onnea näkyikin riittävän kautta vuosien; rakkaus kantoi yli
vastusten, jopa tuskienkin.
Kuitenkin kyllästyminen jo alusta alkaen piilossa väijyi, kunnes
se uskalsi, niin aivan, aivan huomaamattomasti hiipien lähennellä.
Jokapäiväisyys haihdutti hellävaroin onnellisuuden kultaisen, hennon
hehkun, pyyhkäisi sitten kovemmin käsin pois sydämen hellyyden,
kaiverteli vihdoin terävin kynsin keskinäistä ymmärtämystä ja
luottamusta, horjahutti sen vankkaa pohjaa. Lopulta se, niinkuin
meren uliseva hyrsky, raateli, survoi hiutaleiksi jalojen tunteitten
viimeiset tähteet —
Nyt he seisoivat kurjina, kylminä, köyhinä. Tuskinpa enää osasivat
muistollakaan onnenpäiviään, ja pingoituksesta sitkeät siteet räminällä
katkesivat.
Heidän tiensä erosivat.
Mies jatkoi hieman tyrmistyneenä tavallista, varmaa uraansa. Nainen
otti kierrelläkseen vietteleviä, epävarmoja rotkopolkuja, kiitipä
sitten yli aavojen vetten, joutui kauas kotoisilta mailtaan. Maailmalla
hän kohtasi toisen miehen, joka häneen mieltyi. He mieltyivät toisiinsa
kumpainenkin.
Elämää olivat he jo kokeneet. He seisoivat tosin vielä sen
keskihelteessä, mutta myrskyöissä olivat he jo karaistuneet,
vankistuneet. Kuumeentapainen tunnelma kuitenkin heidät yhdisti,
elon mahla ei vielä ollut tyrehtynyt heidän suonissaan. Jonkinlainen
kiihoittunut onni tuli heidän osakseen, mutta he eivät milloinkaan
voineet unhoittaa, ettei elämä ole vain leikkiä. He tajusivat tuon
tunnetun totuuden, että kukin sielunsa syvimmässä on ja on iäti
oleva auttamattoman yksinäinen. Varsinkin he painoivat mieleensä,
ettei mikään maailmassa voi olla pysyväistä, ettei pidä mihinkään
täydellisesti luottaa.
He rakastivat toisiaan, mutta lakkaamatta he silti itselleen ja
toisilleen vakuuttivat, että heidän suhteensa ei tule olemaan kestävää
laatua. He toistivat: avioliitossa voi olla pitempiaikaista, tasaista,
pysyväistä onnea, mutta miksi antautua niin vakavaan liittoon, koska
sen loppu kerran kuitenkin on niin varmasti taattu! Vapaan liiton
yhteiskunnallisesti luonnoton laatu ja luonne myöskin jo itsessään
kantaa pirstautumista, mutta koska tällaisessa suhteessa ei anneta
vannottuja lupauksia, ei liiallisia pettymyksiä myöhemmin myöskään voi
ilmestyä. Ja voipa vapaassa sopimuksessa olla välkähtäviä riemuhetkiä,
yliluonnollisen ihaniakin.
Aika kului. Riemuhetkiä heillä oli välkähtäviä, yliluonnollisen
ihaniakin, joskaan niissä ei ollut ensi lemmen puhdasta, huimaavaa
lentoa.
Aina kuitenkin jokin levottomuus, jonkinlainen kiihoittunut pelko heitä
värisytti ja yhä he puhuivat rakkautensa lopun tulosta. Mutta kuta
kiihkeämmin he sen lopun tuloa kuvittelivat, sitä hermostuneemmin,
intohimoisemmin he toisiinsa takertuivat. Jokapäiväisyyden vainoliekit
eivät koskaan päässeet heitä kärventämään, ja kuinka he elivätkään,
syventyivät heidän tunteensa syventymistään.
Vihdoin he huomasivat ihmeekseen, että tästä hitosta, josta he
oikeastaan eivät olleet mitään sen suurempaa toivoneet, olikin
muodostunut heidän elämänsä kauimmin rehoittava, monivärisin onnenkukka.