Mies ja nainen rakastivat toisiaan luvattomasti.
Lämmin, helakka oli kesäpäivä. He kulkivat huumeessa, rinnatusten,
vuoristossa, ylös harjannetietä, jota reunustivat ruskearunkoiset
männyt ja sinipunertavat, auringonpaahtamat kanervikot.
Heitä kiihoitti halu. »Oi katso», sanoi mies, »mikä tuolla, tuon
pitkän, leveän penkin päällä, ylhäällä harjanteen laella, tien
varrella!»
»Missä? — Vai tuolla. Miten kummallista! Täynnänsä pikkulintujahan on
tuo penkki. Miten somaa; riennetäänkö katsomaan!»
Hän naurahti hieman lyhyesti ja hätääntyneestä He kiirehtivät
tavoittelemaan pikkulintuja, mutta heidän mielessään oli penkki.
Tuskin olivat montakaan askelta astuneet, kun näkivät sivulta, suurten
kivien lovesta, omituisen olennon nousevan.
Hän oli keskikokoinen mies; paksua, palleroista yläruumista kantoivat
vaaleansinisiin kääreihin kierretyt, laihat sääret. Pää oli pullea
samoinkuin ruumis, poskia peitti lyhyt, musta parransänki, silmät
mulkoilivat ikäänkuin sivulta väijyen.
»Mikä tuo on! Miten vastenmielinen olento! Se kiertää meitä kohti
ikäänkuin meitä vaanien. — Jo lähenee. Hyi, mikä seura — astukaamme
tieltä sivulle.»
»Niin, tuolta lohkareelta voimme hypätä alas. Siinä on sitten toinen
tie. Jos annat kätesi minulle, et satuta itseäsi. Hyppäys ei ole sen
pitempi.»
He hypähtivät alas ja tulivat uudelle tielle, joka oli autiompi,
kylmempi, epätasaisempi. — Mutta kun he varovaisuuden vuoksi
katsahtivat taaksensa, oli tuo sama mies yhä heidän kintereillään.
»Mikä olet? Mahdatkohan olla kateellisten ihmisten tekemä tuonen henki,
jonka nimeksi on pantu 'yleinen mielipide'!»
Mies ja nainen kiirehtivät kulkuaan ja seisoivat pian suuremman,
ammottavan kuilun partaalla. — Mutta samassa jo outo mieskin oli
tuossa, ihan heidän jäljissään.
»Ei auta muu kuin pyrkiä tuonne alaspäin, yhä pakoon. Tosin on nyt
välimatka pitempi kuin äsken, mutta siellä pohjassa näen lumen
peittävän maata sen verran, etteivät jäsenemme alasmennessämme voi
loukkaantua kiviin. — Varo vaan, kun astumme askeleen avaruuteen,
että kätemme eivät pääse luisumaan irralleen toisistaan. — — — Oh,
Jumalan kiitos! Se onnistui, ja joskin nyt lumi takertuu jalkoihimme
ja hiljentää vauhtiamme, pääsemme nyt pois tuon ilkiön silmien alta.
Jaksathan vielä?»
»Jaksan, jaksan aina kuolemaan —»
Mies juoksi pitkin askelin ja veti kädestä naista, joka kylmästä tuskin
enää taisi jäseniään liikuttaa. He vilkaisivat taaksensa.
Tuossa tuo hirviö yhä vain heitä seurasi. Pitkäkyntiset kouransa se
ojensi heitä kohti, silmät kiiluivat kuin verenjanosta, hengitys
läähätti, hirmuhampaat irvistivät hajallaan.
»Rakas, rakas», sanoi mies ja tarttui naista vyötäisiin. He seisoivat
äkkiä korkealla, jäisen vuorenhuipun kärjessä. Heidän alleen oli
ilmestynyt ääretön lumimeri. Hanget kylmät, mutta pehmeät.
»Ethän pelkää, omani? Tämä kiitäminen ilman läpi ahdistaa henkeä.
Vauhti ikäänkuin vääntää ruumiin vyötäisistä poikki — sen olen unessa
pudotessani kokenut — mutta jos koetamme puhua toistemme kanssa
lakkaamatta, niin emme sitä niin huomaa.»
Ja niin he tekivät. Voimakkaasti he kiertäytyivät viimeiseen lujaan
syleilyyn ja suorina he yhdessä syöksyivät alas ilman läpi.
»Tulkoon nyt kuolema — ja nyt se tuleekin. Kesähelteistä rakkautta emme
koskaan saaneet, mutta silti me toisiamme, yksin toisiamme rakastamme.