Hän oli minulle kirjoittanut: »— olet väsynyt ja kyllästynyt — sinä!
sen huomaan, älä kielläkään. Mikä mielettömyys antautuakin noin
pitkälle kiertueelle — ja maaseutukaupunkeihin. Kuinka mahdollista
antaa yleisölle taidetta, tositaidetta, kun lavalle joutuu suoraan
provinssihotellin huoneesta!
Nyt seuraat neuvoani. Ainakin tässä meidän kaupungissamme, joskaan se
ei ole pienimpiä, asut luonani. — Huudahdat — kuulen sen. Koetahan
kerran heittää tekopyhyytesi!
Mitä välitämme ihmisistä, mitä tekee, että olen nuorimies, että
olen kaunis mies ja kuulu mies — tuo kaikki ei tule lainkaan sinua
häiritsemään, joskin tänne saapuessasi käyt kodikkaaseen kotiini
asumaan. Sinä tulet, siinä kaikki.»
Ja minä »tulin».
Suloisen lepoisa oli olo nuoren lääkärin kodissa. Lämpö huoneissa
tasainen, kalustovärit aistikkaat, lattioilla pehmeät matot, salissa
äärettömän, notkealehtisen palmupuun siimeksessä leveä, oivallinen,
tiikeriturkisten peittämä leposohva — kaikki pienimpään asti niin
tyylikästä, niin sopusuhtaista. Mikä parasta, täällä sain olla yksin,
yksin kera ruusujen, joita isäntäni oli minulle lähettänyt. Itse hän
päivät pitkät oli toimissaan.
Väsymys vain ei hellittänyt, päinvastoin. Tämä äkkinäinen, mukava olo
ikäänkuin höllenti jänteet, aivon, tarmon.
Tulipa päivä, jona minulla illalla oli ensimmäinen suuri konserttini
tässä koko tärkeässä kaupungissa.
Loikoilin aamuhameessani, en jaksanut, en viitsinyt pukeutua; eikä
toivettakaan siitä, että innostusta saisin edes sen vertaa, että
jonkinmoisella menestyksellä voisin esittää vaativan ohjelmani.
Tylsänä istuin salissa ja tuijottelin ikkunan läpi avaruuteen. Kuinka
katseeni lienevätkään liidelleet, sattuivat ne komeaan gramofooniin,
joka oli nurkkaan ikäänkuin häpeämään tyrkätty. Vaistomaisesti nousin
tarkastelemaan nuottilevyjä, joita huomasin viruvan viereisen kaapin
päällä. Niissä monet ja kuuluisat nimet.
Mitenkähän, jos panisin Kubelikin soittamaan Chopin'in iankaikkisen
nocturnen — eiköhän tuo juuri nyt sopisi mielialaani?
Heittäydyin hetkeksi sohvalle selälleni, käsivarret pään alla, polvet
koukussa, toinen sääri toisen yllä ilmassa keikkuen. Suloinen oli tuo
vanha nocturne; se ikäänkuin imi sielua jonnekin kauas ylöspäin. Pariin
kertaan täytyi minun se soitattaa.
Sen jälkeen suvaitsin antaa Geraldine Farrarin esiintyä ja laulaa
minulle ihka uuden italialaisen aarian, jota en ennestään tuntenut.
Ajatukseni lensivät Amerikkaan. Siellä kaunis Geraldine nyt kymmenen
vuotta oli oopperassa pitänyt paikkaani, josta vapaaehtoisesti
olin luopunut. Kaduinko? — ehkä — en sittenkään, ja kun muistelin
epätaiteellista uutta maailmaa, virtasi kylmä väristys pitkin
selkärankaani.
Kaunis, kirkas oli Geraldinen ääni, ja hyväntahtoisesti annoin hänenkin
toistaa numeronsa.
Jopa olin melkoisesti innostunut, ja joskin aika jo kului liian
pitkälle, konserttia varten kun oli valmiiksi pukeuduttava, en voinut
olla tarttumatta vielä kolmanteenkin laululevyyn.
Siinä Forsell, Forsell Carmenin toreadorina koko kirjavassa
komeudessaan! »John» esitti laulettavansa kaikuvalla, itsetietoisella
äänellä ja ryhdillä. — Hellyin helakkaan nauruun — näin hänet edessäni
siroine, vastustamattomine teatterisäärineen — kaikkien naisten
ihastus! Forsell toreadorina — hahahaa — mainiota, mainiota!
Kaikki väsymykseni oli äkkiä kuin poispuhallettu, ja kiireesti ryhdyin
juhlapukemiseni valmisteluun.
Ja juhlaksi muodostuikin konsertti. Kauniit sävelet, taiteellinen
esitys korvissani ja mielessäni, tahdoin minäkin esittää jotain
tositaiteellista ja lauloin, lauloin koko taidollani, tiedollani ja
sielullani. Ilta oli yhtä huumausta ja iloa vain.
Palasin konsertistani isäntäni — lääkärin — sekä muutaman hänen
ystävänsä seurassa. He olivat kaikki haltioissaan, niinkuin yleisö
konsertissakin oli ollut, ja hetkessä käski isäntämme avata
samppanjapullon, pari, kolmekin.
»Maljasi! — olit suurenmoinen.»
Naurahdin.
»Arvatkaapa mikä minut niin hyvälle laulutuulelle sai — sinä, katsoppas
tuonne — tuota sinun gramofooniasi. Tuosta se tuli; ja nyt, jos
tahdotte, niin soitatan teillekin jotain.»
Tuossa tuokiossa olinkin jo rientänyt koneen luo ja pannut sen
käyntiin. Se soitti meille »In der Nacht» — one stepin — tuon meille
kaikille niin »rakkaan».
»Muistoja, muistoja! Miten hupaista, tulehan niin tanssimme!»
Kaikki hyräilimme, lauloimme kuorossa gramofoonin mukana. Pyörtelimme,
juoksimme, kiertelimme kuin hurjat. Naurusta ihan kyyneleet vuotivat.
Yhä vaan soitto soi. Hullua, hurmaavaa tämä oli. Varsinkin kun herrani
kanssa samassa paikassa kymmeniä kertoja olin pyörinyt, tuntui siltä,
kuin jo aivan toisessa maailmassa olisin ollut. Vihdoin, täyttä kurkkua
nauraen, kaaduimme sylitysten leposohvan kukallisille tyynyille.
Joku joukosta samppanjalasi kädessä huusi minkä jaksoi:
»Eläköön gramofooni!»