Nuori kirjailija tahtoi naisen omakseen, mutta hän ei voinut häntä
saada sillä tavoin kuin olisi toivonut — vaimokseen.
Tuo nainen kuului hänelle sydämineen, haluineen, mutta laillisin sitein
oli hän toisen omaisuutta. Ja koska nämä siteet olivat sitkeät ja
niiden katkaiseminen olisi viattomille tuottanut tuhoa ja onnensurmaa,
päätti mies riistää rinnastaan rakkautensa.
Toivotonna, mutta tahtonsa lujittamana, hän nyt antautui, unohtaakseen
surunsa, luonnottoman kiihkeään työhön. Mutta sen sijaan että työ olisi
tuon rakkauden verhonnut unohduksen viileään huntuun, se vähitellen
pani kärsimyksen haavat yhä tulisemmin kirvelemään.
Kulkiessaan tuskan kuumeessa tuntui hänestä siltä, kuin hän ei enää
oikein tähän varsinaiseen maailmaan olisi kuulunutkaan. Luonnossa
ääriviivat äkkiä olivat selvinneet, värit tulleet vivahduksiltaan
rikkaammiksi, ihmisetkin ilmenivät heikkouksineen, jaloine piirteineen,
kuin kirkastettuina. Kaikki tuntui niin omituisen läpikuultavalta,
autereiselta; mikä oli kaunista, sitä valaisi lämmin loisto, mikä oli
synkkää, sitä tummensivat vielä syvemmät varjot.
Runoilijan suupieliin uurtui katkeria juovia, silmissä salamoi
terävyyttä; toisinaan niitä verhosi läpitunkematon ilme, kasvojen iho
kävi kellertäväksi, mutta aivoista, sielusta tulvi tulisia neronkukkia.
Henki kasvoi, mutta ruumis riutui.
Vihdoin hän oli uupumaisillaan. Hän tarkasteli nerontuotteitaan, mutta
katkeruus sielussaan luuli hän huomaavansa, etteivät työ eivätkä
mitkään kunniat olleet minkään arvoisia rakkauden rinnalla. Ne eivät
kyenneet estämään helvetin tulia syömästä hänen elinvoimiaan. Työ vei
ruumiilliseen kuolemaan, naisen omistaminen yksin vei elämään.
Ja yhdellä iskulla hän nyt kumosi jylhät, ylevät päätöksensä. Hänen
täytyi sittenkin, hinnasta mistä tahansa, saada tuo nainen, tuo ainoa,
ellei vaimokseen, niin silti täysin omakseen. Ja hän varasti nyt
salaa tuon naisen toiselta ja omisti hänet, tyydyttäen huumauksessa
pohjatonta janoaan.
Mutta velttous hiipi jäljissä.
Äkkiä taiteilijan tarmo laukesi. Aivojen herkkä läpikuultavaisuus
sakeni, tuska poistuessaan vei mukanaan mielikuvituksen huiman
lennon, ja vihdoin hän huomasi, minne vain silmänsä loi, maailman
pintapuoliseksi ja värittömäksi. Hänen luomiskykynsä oli onnen
saapuessa kadonnut.
Nyt hän ikäänkuin seisahtui ja katseli kysyvänä ympärilleen. Hieman
levotonna hän koetti haparoida aiheita sieltä täältä, mutta juuri kun
hän oli jonkun saavuttamaisillaan tai jo luuli saavuttaneensa, niin
se ihan hänen silmiensä edestä haihtui tyhjiin. Tuo nainen, ollessaan
hänen tuskansa, oli vienyt häntä ruumiillista kuolemaa kohti; nyt oli
sama nainen, ollessaan hänen onnensa, tullut hänen henkisen elämänsä
esteeksi.
Terveys palasi, mutta kipinä, innostuksen tuli ei syttynyt. Aika kului,
apua ei kuulunut.
Mies lähti vihdoin matkoille, antoi tuulten viedä aavoille merille.
Toiset olot toisivat varmaan uusia virtauksia, vapaampaa lentoa
ajatuksille — mutta turhaan! Yhä hänen sielunsa horrostila jatkui.
Ei, ei, hän ei voi näin elää kauemmin. Mitäpä elämästä, jos sen täytyy
jatkua sielullisessa velttoudessa.
Vihdoin hän joutui kesäisten metsien syvyyksiin, missä ikirauha
asustaa. Hän etsi juuri tätä yksinäisyyttä, yksinäisyyttä, joka on
suurten ajatusten luoja.
Hän kulki — kulki. — Korkeina, solakoina siinä seisoivat nuoret
hongat. Taivasta kohti ne tähystelivät, tuuheat latvat jo korkealla
päivän helteessä huminoivat. Niinpä hänkin oli aivan äskettäin vielä
voimakkaana ylöspäin pyrkinyt ja noussut — juuri hän. Miksi ei siis
vieläkin? Olihan hän parhaimmassa miehuutensa iässä!
Vaistomaisesti hän ojensi käsivartensa jännittäen lihaksensa.
»Risut maassa virukoot», hän huudahti vihdoin ylimielisesti, ja
antaakseen parempaa pontta sanoilleen hän potkaisi miehekkäästi hajalle
maassa olevan risuläjän, lennättäen käsillään risut sikin sokin. Ruumis
vaati raakaa työtä.
Mutta elottomia oksia heitellessä tulvahti häntä vastaan ummehtunut,
kolkko, homeinen haju. Käteen sattui nuori kuusi, kuusi, joka kerran
oli ollut nuori, sillä nyt siitä ei ollut jälellä kuin homeen ja mädän
peittämä runko ja neulattomat, hennot oksat. Syyttä tai tietymättömästä
syystä oli sekin kerran parhaimmassa, nuorekkaimmassa kasvussaan
katkaistu ja heitetty tuonne maaksi maatumaan. — Noinko hänkin jäisi,
tuollainenko olisi hänenkin uransa loppu? Muutko honkina pääsisivät
hänen ylitsensä taivasta kohti humajamaan?
Ei! Jo riitti onnea ja saamattomuutta. Ilossa ei ole tosielämää. Suru
se sittenkin yksin elämälle todellisen arvon antaa. Ja surun kautta hän
elämään taaskin pyrkii. Menehtyköön se, jonka hän jättää, menehtyköön
hänen oma ruumiinsakin, mutta sielu, henki, nerokkuus, taivaan lahja,
joka kuitenkin on ihmisen paras puoli, se nousee vihdoinkin taas uuteen
eloon ja kukoistukseen.
Ja hän palasi kotiinsa kuin kuumeessa ja erosi elämänsä rakkaimmasta.
Mutta runosta, jonka hän loi rakkautensa muistosta, tuli laulu, jonka
ihanuudelle ja surunsynnyttämälle kauneudelle ei löytynyt vertoja.