Makaan sairaana ja katselen, tarkastelen pitkään taulujäljennöstä:
meri, kivinen ranta, jossa hervoton, jäntevä, ihmisruumis pitkin
pituuttaan makaa eteenpäin kumarassa. Sen yläpuolella kohoaa
mahtavin siivin enkeli, voimakas ja sopusuhtainen, kantaen sylissään
nuorta, neitseellistä, kirkastettua olentoa, joka hurmaantuneena
onnellisuudessa ojentaa käsivartensa, koko olentonsa ylöspäin, kohti
valovirtaa, joka ylhäältä häikäisevänä jo ympäröi häntä.
Kerran — kauan, kauan aikaa sitten, kun olin onneton — katselin usein
tuota syvää, taiteellisesti niin täydellistä maalausta. Toivoin
innokkaasti minäkin kerran pääseväni, tämän sielun lailla, vapautuneena
väsytetystä ruumiistani, kohoamaan kovasta kivikkomaasta uuteen,
korkeampaan elämään.
Suruni on vähitellen minua runnellut, kunnes sekä se että minä itse
olemme muuttuneet. Taulu on joutunut toiseen paikkaan, missä harvoin
olen sen nähnyt.
Mutta tänään ovat katseeni jälleen aivan arvaamatta siihen sattuneet.
Mitä tämä taideluoma minulle nyt sanoo, mitä ajatuksia se sytyttää,
mitä se muistuttaa, millainen, minkä näköinen se on?
Niinkuin häipyvästä usvasta kohoava maisema kirkastuu minulle nyt tieto
siitä, että se on kuva minun taiteestani.
Tuo väsynyt, venytetty ruumis maassa on kova, uuttera, useinkin
toivoton työni, josta kuitenkin jonakuna päivänä nousee aivan
odottamattani tosi, kirkastettu, henkevöitynyt taide. Niinkuin janoava
sielumme, kohoaa tämäkin »maallisesta» jumalallista alkulähdettään
kohti.
Ja siinä hetkessä tunnen uuden työhalun virtana nousevan suonissani.
Janoan toimintaa, työtä täällä maan päällä. En enää toivo kuolemaa,
vaan haluan innokkaasti maallista elämistä, joka on tie ylimpään
autuuteen.