Linna muinaisaikojen, jylhä, ylevä, sinitumman virran vuolteesta
korkealle kohoava, on harmaaseen, vankkaan luotoon valettu. Rauniot
iäkkäät, iki-ihanat. Alas, pitkin muuria tulvivat vihreät ja
tummanpunaiset kasviköynnökset, koskettaen kiiltävää vedenpintaa.
Tuolla ylhäällä erään muurin raunioisella reunalla, keskellä säteilevän
auringon kultahehkua hän seisoo, tyttö kaunis, norja. Hän uhkuu
raitista voimaa, tiedotonta itsetietoisuutta.
Ympäröivän luonnon yliluonnollinen salaperäisyys ja rikas loisto
on hänen sielunsa kiehtonut, mutta sille sykkivälle elämälle, joka
tuskissa kituu, on hän tunnoton, sillä hän on vielä niin nuori. — Hän
ei vielä rakasta, eikä myöskään vihaa. Joskus vain, kun hän muureilta
katsoo tuonne syvälle, linnan juurelle, missä vesi niin synkänmustana,
hiljaisena virtaa, on hänen olonsa outo, ja silloin tuntee hän
värisyttävänä aavistuksena, niinkuin hänen valoisan, viileän sielunsa
syvimmässä liikkuisi kaipauksen, toiveitten salainen tulva.
Moni ritari on häntä lähestynyt. Hän on ollut heille suloinen, onpa
heille hymyillytkin, mitään heille silti antamatta. Mutta kun he
epätoivossa hänen takiaan ovat syösseet itsensä vetten syvyyksiin, ei
hän ole heitä ymmärtänyt, eikä liioin surrut.
Vihdoin on sentään prinssi hänet herättänyt, hänet lumonnut
komeudellaan, henkensä jalolla ylevyydellä.
»Minua seuraat täältä linnasta», puhui kerran tämä prinssi. »Annamme
virran viedä meidät yli salmen tuolle toiselle rannalle. Siellä avartuu
meille maailma, jossa velvollisuuteni minua kutsuvat. Sinne sinut
kerallani vien.»
Mutta neitonen epäröi. Tuo maailma se oli niin outo, hänelle niin
täysin tuntematon. Miten uskaltaa sinne lähteä. Eivätkö he mieluummin
voisi jäädä tänne, missä on niin kaunista, niin mukavaa ja tuttua!
Päästäkseen lähtemästä hän koetti keksiä jos jotakin, mutta prinssi
hänen huuliaan suudellessaan kantoi hänet sylissänsä rantaan. Tyttö
silloin kietoi käsivartensa prinssin kaulaan, mutta samassa hän jo
silti luisui hänen otteestaan eikä sitten mitenkään uskaltanut astua
päättävää askelta veneeseen, joka heidät yhdessä olisi kulettanut pois.
»Sinua pyydän, rukoilen viimeisen kerran. Elämäni hukkaat, ellet joudu
kanssani.» — Prinssi tarttui hänen käteensä. »Autan sinua. Jos tulet,
on elämämme oleva yhtä onnea vain, sen sinulle takaan.»
Mutta tyttö sulki itsepäisenä silmänsä eikä hievahtanut paikaltaan.
Hän tunsi nyt kätensä vapautuneeksi, ja kun hän hetken kuluttua avasi
silmänsä, hän huomasi, miten virta jo tuolla kaukana, kelmeän kuun
valossa, kuletti miestä, ainoaa, jota hän oli rakastanut. Hän tunsi
olennossaan elämänsä ensimmäisen tuskanpiston. Hän tajusi, että veri
valui jonnekin etäälle hänen aivoistaan, että outo kylmyys tärisytti
hänen ruumistaan, ja hervotonna, hiljaa hän vaipui maahan, linnan
kallioiselle juurelle.
Silloin, kun hän jonkun aikaa oli siinä virunut, tuli Kohtalo, kietoi
oikean käsivartensa hänen vyötäröilleen niin vahvasti, että hän
parkaisi kivusta. Sitten se nosti hänet ilman korkeuksiin, pyöritteli
häntä siellä kauan yhdessä kohdin, hurjinta, rajuinta helvetinvauhtia.
Neito tunsi tukehtuvansa. Hänen ahdistuksensa oli suunnaton, hänen
kipunsa sietämätön. Hän huomasi viimeisen hetkensä tulleeksi. Mutta
Kohtalo ei kuitenkaan sallinut hänen kuolla, eipä edes tainnoksiin
mennä, piti häntä vain juuri sen verran vireillä, että hän taisi tuntea
ylintä kärsimystä.
»Oi kiduttaja, helvetin henki — armahda — armahda! Eihän syntini ollut
niin suuri.»
»Sekä toisen että oman onnesi heitit luotasi. Se on suurimpia syntejä,
mitä ihminen voi tehdä, ja tekojensa seuraukset täytyy jokaisen osata
kantaa.»
»Mutta enhän voinut sitä silloin ymmärtää — olinhan niin kokematon
vielä. Samassa hetkessä kuin onneni heitin, tekoani jo kaduin — ja
kuinka katkerasti! — Oi päästä minut, anna minun edes hetkinen levähtää
— ja salli — salli minun nähdä hänet jälleen! Ehkä hän silloin minua,
vielä rakastaa ja pelastaa minut. Onhan katumukseni niin syvä ja tosi.»
Kohtalo hiljensi vauhtiaan, tuumi, mietti hetkisen.
»Tosin on määrätty, että kärsimysten tässä elämässä tulee olla monin
verroin suuremmat kuin ilot, synnin rangaistuksen moninkertaisesti
raskaampi kuin synti, mutta olethan jo kyllin kidutettu. Siksi,
olkoonpa menneeksi! Saat kerran vielä nähdä hänet. Jos hän silloin
tahtoo sinut omanaan viedä, etkä enää sielu kylmänä epäröi, silloin
jätän sinut hänen huostaansa. Mutta jos hän sinun takiasi on muuttunut,
huonontunut, eikä sinusta enää välitä —»
»Anna minun silloin kuolla, sillä elää rakkaus rinnassa, jota ei voi
saada, tyydytetyksi, on tukalinta, mitä elämä voi meille säätää.»
»Ymmärrän. Ellei hän sinusta enää välitä, annan sinun kuolla. Sen
lupaan.»
Linnanneitonen tunsi muutoksen tapahtuvan. Hän huomasi äkkiä
vaihtuvansa hienoksi maailmannaiseksi. Hänen piirteensä olivat kauniit,
mutta terävät, hänen silmissään kuvastui hämärä, väsynyt ilme, poskien
kalpeutta peitti herkkä tekopuna. Ihmisten seurassa hiipi hänen
huulillaan hymy, jonka avulla hän koetti salata sielunsa kaipausta
ja toivottomuutta. Öisin nukkuessa oli hänen vieressään veronaali,
pelikortit ja raamattu.
Eräänä iltana hän joutui kahden ystävättärensä ja erään
elostelijaherran seurassa varieteehen. Sali ei ollut suuren suuri
eikä pienen pieni. Erityistä taiteilijalavaa ei ollut. Siihen osaan
salia, joka oli yleisölle varattu, oli asetettu pieniä pöytiä ja niiden
ympärille tuolit. Toisella puolella loisti parkettilattia alastonna ja
kiilloitettuna. Ilma oli täynnänsä melskettä, soittoa ja sameaa savua.
Suurehkot, pyöreät, kalpeat lamput heijastivat katosta salaperäisyyttä.
Kerrottiin, että kuulun prinssin piti esiintyä tänä iltana tässä
varieteessa. Sitä ihmettä olikin joka taholta tulvittu katsomaan.
Ei aikaakaan, niin jo prinssi ilmestyikin — »Danilona».
Hänen itämaalainen pukunsa oli rikas, muhkea ja värikäs. Hänen
tummat silmänsä, joiden alla oli synkät kuopat, säihkyivät intoa ja
hekumallisuutta. Hänen heleänpunaisilla huulillaan oli nautinnoista
kulunut ilme, jota monet naiset rakastavat. Ja hän tanssi, tanssi
kuin hurja, kumpaakin käsivarttaan nojaten puoleksi juopuneitten,
irstaitten, ihanien tyttöjen hartioihin. Toisella puolellaan oli
hänellä näitä tyttöjä rivissä kolme, toisella kaksi.
Entinen linnantytär, nykyinen maailmannainen, katseli ja katseli.
Hän tunsi, kuinka rakkautensa nousi, mutta palavampana, elävämpänä,
mielettömämpänä kuin koskaan ennen.
Jo läheni tanssien tyttöineen »Danilo». Hänen, entisen lemmittynsä
pitsinen nenäliina oli sattunut putoamaan lattialle. »Danilo» sen
huomasi. Hän tunsi myöskin rukoilevan katseen. Äkkiä hän kalpeni,
päästi tytöt irti, syöksyi taannoisen rakastettunsa jalkojen juureen,
koskettaen huulillaan hänen korkeaa, läpikuultavalla silkillä verhottua
jalkarintaansa. Mutta samassa hän jo taaskin nousi ja oikaisihe
suoraksi, korskeana, kookkaana, loukatun itserakkauden hymy huulillaan.
Kylmänkohteliaasti kumartaen hän ojensi nenäliinan omistajalleen,
seisoi vielä hetken verran epäröiden, mutta viittasi sitten kädellään
ilotytöt takaisin luokseen ja tanssi, musiikin räikeästi soidessa,
heidän parvessaan pois, niinkuin oli tullutkin.
Naisen poskille oli noussut polttava, sinertävä puna. Äkkiä se
taas pakeni, ja hänen olentonsa kävi niin ihmeellisen vaaleaksi.
Silmäluomiaan hän tuskin jaksoi avatakaan — sen verran vain, että
ehti huomata ivahymyisen katseen, jonka hänen ystävättärensä
ymmärtämyksellä, salaa, keskenään vaihtoivat. Ja niin hän kuoli.