— — — Ja minun sieluni oli synkkä, oli yksinäinen. Vastatuulet,
ihmisten ynseys olivat siihen suruleimansa painaneet — ja rintani oli
pakahtua.
Oi, mistä löytää toinen, jolle saisi huojentaa raskasta
tunnelmataakkaansa, joka osaisi osaaottavalla sanalla sen tasata ja
sitä lieventää!
Kuljin keskellä elämää. Katsoin vasemmalle, katsoin oikealle, etsin
joka suunnalta, mutta ei ollut läheisyydessäni sitä, jolla olisi ollut
aikaa minuun edes ohimennen katsahtaa. Kaikki kiirehtivät ohitseni
omissa mietteissään ja omissa toimissaan.
Nousin portaitani. Ehkä kodissani löytäisin ystävän, joka ojentaisi
minulle kätensä. Mutta autio oli kotini. Vain kuolleet esineet puhuivat
minulle salaperäistä muistojensa kieltä.
Vaivuin istumaan. Sattumaltako tuossa vieressäni virui muuan avoin
vihkonen — jonkun unohdetun konsertin tekstikirjanen. Otin sen
konemaisesti käteeni ja luin:
Onnettomasti syntynyt.
Kanteletar.
Liekö minua luoja luonut,
Vai lie synti synnyttänyt,
Vai käski oma osani,
Kova onni ohjaeli
Kaikki huolet huolimahan,
Kaikki sutut sureksimahan.
Kaikki kaihot kantamahan.
Silloin synnyin mie poloinen,
Konsa kaikki huolet syntyi;
Silloin kasvoin mie katala,
Konsa kaikki kaihot kasvoi;
Korkenin kovaosainen,
Konsa kaikki koitopäivät.
Parempi olisin ollut,
Soriampi syntymättä,
Kasvamatta kaunihimpi.
Niinpä niin. — Tätä samaa olin minäkin ajatellut, tuntenut. Juuri omat
sananihan nuo tuossa olivatkin.
Mietteissäni nousin ja jouduin pianon eteen. Muuan Dyveken
laulusarjan säe tuijotti vastaani. Katseeni tarttuivat nuotteihin,
sormeni sattuivat pianon koskettimiin, istuuduin, soitin eteenpäin.
Huomaamattani innostuin, syvennyin. Tässä ihmisen koko elämä, jolle
Drachmann runoillaan, Heise sävelillään ovat luoneet uudet, elävästi
sykkivät värit.
He ovat kuolleet — Dyveke, runoilija, säveltäjä — mutta heidän henkensä
ei ole kuollut. Heidän ajatuksensa, toiveensa, pettymyksensä, pyhimmät
tuskansa, ne tuossa vielä elävät ja minulle ne puhuvat taaskin juuri
minun omaa kieltäni!
Ja minä laulan ja lausun, ja sieluni soi, kunnes kyyneleeni helpoittaen
vuotavat ja minä tunnen, että kuolleitten sielut minulle haastavat ja
lohduttaen sanovat:
»Et ole yksin — et ole yksin —»