Se mikä maailmassa on kaunista, ei saa olla pysyväistä; jos joku
ihminen on onnen saanut omakseen, ei hän saa sielunrauhaa, ennenkuin
hän itse sen onnensa on pirstaleiksi murskannut.
Kahdelle ihmiselle koitti onni, sillä he rakastivat toisiaan — ensin
ikäänkuin leikillä vain, mutta vähitellen yhä syvemmin. Ulkonainen
kauneus ja sopusuhtaisuus heidät aluksi veti toisiinsa, mutta kuta
lähemmäksi he tulivat toisiaan, sitä hartaammaksi heissä kävi halu
oppia tuntemaan toistensa sisällisiäkin ominaisuuksia.
Heillä oli kummallakin jo koko matka elontietä takanaan. Vähitellen he
rupesivat urkkimaan toistensa menneisyyttä, ja koska he koettivat olla
keskenään suorat, eivät he salanneet sitä alhaista, minkä he kuluneen
elämänsä kauneuden seasta löysivät. — Mutta kuta enemmän he kaivelivat,
sitä selvemmin he huomasivat, että paheet olivat monin verroin
runsaammat kuin hyveet.
Naisen elämä oli ollut hurja, miehen samoin. Mies oli kasvatettu
ankarien, miesten säätämien katsantotapojen mukaan, ja siksi oli
hänellä, omasta mielestään, ollut täysi oikeus rajuun elämiseen,
jotavastoin nainen oli käyttäytynyt alhaisesti rikkoessaan ihmisten
jumalallisia siveyslakeja.
Naisen pyhin toive oli päästä tämän miehen vaimoksi, mutta mies ei
katsonut voivansa maailman edessä tunnustaa omakseen naista, jolla oli
hämärä menneisyys. Puhuttuaan siis aluksi naiselle tulisia rakkauden
sanoja, otettuaan, saatuaan häneltä minkä tahtoi, jätti hän hänet
vihdoin siihen. Samassa kuoli myös hänen rakkautensa, eikä hän enää
ajatellut tätä naista, vaan otti muita.
Nainen oli myöskin kaivellessaan huomannut, ettei mieskään ollut
niin häikäisevän ihana, kuin miksi hän hänet aluksi oli havainnut.
Tosin vieläkin, kun hän vain maailman kauneinta tahtoi nähdä, hän
muisteli rakastettunsa silmiä, noita ihmeellisiä, mutta ajattelipa
hän joitakuita luonteenominaisuuksia, niin hän huomasi suuresti
erehtyneensä.
Niinpä hän oli luullut tuota miestä ihmiskunnan rohkeimmaksi, mutta
olikin huomannut hänet kehnoksi, halvaksi pelkuriksi. Suuria sanoja
oli mies käyttänyt, mutta niiden jyskeen alta ei ollut löytynyt kuin
itsekkyyttä ja kaameaa tyhjyyttä. Henkensä herkintä, parhainta,
jalointa oli tuo nainen runsain määrin hänelle tarjonnut, mutta
tunnottomana oli mies tämän kaiken mukavuussyistä kylmäkiskoisena
syrjään karistanut.
Kaiken tämän ja paljon muuta oli nainen huomannut. — Eikö hänenkin
rakkautensa silloin tukehtuisi, kuolisi nopeasti, niinkuin oli
syntynytkin? — Eipä tahtonut.
Hän käveli kauas santaiselle saaristorannalle, istuutui siihen.
Hänen kummallakin puolellaan kasvoi pari ihanaa, tuuheata leppää,
joiden tummanvihreät, kiiltävät lehdet aivan hänen edessään muodostivat
pehmeän, kevyen katoksen. Kaarekkaasta aukosta, jonka niiden oksat
yhtyessään muodostivat, avautui ihana näköala. Meri tyynenä niin kauas
kuin silmä kantoi, siellä täällä saaret suuremmat ja aivan pienet,
etäällä taivas ja vesi toisiinsa häipyen. Kaikki ilmassa, vedessä,
oli harmaata, ei vivahdustakaan muuhun väriin, yksinomaan valkoisesta
mustaan ja mustasta valkoiseen, valoisimmasta kaikkein synkimpään.
Ilmassa liikkumatonna sateinen sumu.
Rannalla katsoo nainen, katsoo ja ajattelee, ja hänen mielensä on
harvinaisessa värillisessä sopusoinnussa luonnon kanssa. Itku velloo
hänen rinnassaan. Kaikki on niin hiljaista; ei kuulu tänne tuon etäällä
soluvan mustan veneen airojen soutu — vain jokin hyvin kaukaa saapuva
sileä aaltonen vaaleanvihreän kaislikon kautta vierii, loiskahtaa
hiljaa ja huoaten menehtyy hänen jalkainsa juurella.
Hän kysyy uudelleen itseltään: »Eikö rakkauteni tukehdu, eikö
milloinkaan? Rakastettuani olen oppinut halveksimaan, eikö edes se voi
sielussani kaihoani haudata?» — Ei — ei — naisia on, joissa ei edes
inho voi sydämen lämmintä kiintymystä sammuttaa. —
Hän yhä istuu, on hiljaa kuni luonto, eikä huomaa kuinka sumu
hiipivänä, hienona sateena on ruvennut laskeutumaan, pienen-pienoisilla
helmillään häntä kastellen.