Kauniit sormukseni! Kuinka teistä pidänkään! Ihastuksella teitä
katselen.
Valkosilkillä on sisustettu se suuri kotelo, jota pitelen polvillani
ja jossa te vierekkäin, monivärisinä säkenöitte. Istun huvilani
tilavalla kuistilla, jota tuoksuvat kukat ympäröivät. Lämpöinen on
kesäilta. Laskevan, kirsikanpunaisen auringon säteet teissä heijastuvat
tuhatvärisinä. Te kimaltelette lumoavina, niinkuin välkähtävä, heleä
päivä kesäisellä, autereisella merellä, te ihanat sormukseni! Teitä
rakastan.
Teitä rakastan kauneutenne takia, mutta ennen kaikkea siksi, että
jokainen, joka minulle sormuksen on antanut, on ollut minulle
tavallaan rakas, ja siksi, että kukin teistä puhuu minulle omituista
muistokieltänsä.
Sinä suuri punainen rubiini! Tiedän, miksi olet hiottu
sydämenmuotoiseksi. Vai oletko ennemmin veripisaran kaltainen? Sinut
sain kerran kaikkein kalleimmalta, jolle surua tuotin.
Ja sinä, tumma safiiri, jota kehystävät kahdet timanttirenkaat! Olet
hieno ja jalo kuin ruhtinatar... Sinut sainkin kuningattarelta!
Muistan tuon lennokkaan iltaman Pariisissa, ihanassa Castiglionen
palatsissa, joka aiheutti sen, että Espanjan entinen hallitsijatar
Isabella sinut minulle antoi. Olin laulanut hänelle, hänen
sukulaisilleen ja ystävilleen. Nimeltä ja näyttämöltä vain hän minut
tunsi, kun kutsui minut luoksensa, mutta sävelet avasivat välillemme
sydämien tien.
Hän oli jo vanha. Valtaistuimeltaan oli hän syösty. Tämä oli valkaissut
hänen tukkansa, köyristänyt hänen selkänsä, rypistyttänyt hänen
piirteensä, mutta hänen pienet silmänsä puhuivat minulle ymmärtämystä
ja ystävällisyyttä, ja iloni oli suuri, kun hän, mitään aavistamattani,
seuraavana päivänä lähetti minulle tämän kallisarvoisen sormirenkaan.
Kuningattaren antaman lahjan viereen on sattumalta joutunut
yksinkertainen kultasormus, jota koristaa ainoastaan kaksi ajan hiomaa
granaattia.
Tämä rengas on liian väljä sormiini, eikä sen aineellinen ja
taiteellinen arvo ole juuri mikään, mutta silti sitä toisinaan kannan,
ja aina sitä katsellessani sydämeni heltyy. Sieluni näkee silloin
Johannan, lapsuuteni parhaimman ystävän.
Nelivuotiaana häneen tutustuin. Vanhempani olivat silloin pitkiksi
ajoiksi siirtyneet vieraille maille, jättäen minut maalle erään
vanhan ystävänsä luo. Siellä olin Johannan löytänyt. Hän minua hoiti
ja rakasti ja lohdutteli, ja kun kävin vanhemmaksi ja hänet vuosien
jälkeen aina tuontuostakin jälleen tapasin, ilahutti hän minua
ennustelemalla minulle kuluneitten korttiensa avulla paljon sulhasia ja
runsaasti rahoja.
Vanha Johanna, palveltuaan uskollisena paikallaan yli kolmekymmentä
vuotta, kuoli. Silloin olin hänestä jo kaukana »laulutähtenä»
Pariisissa, mutta me emme kuitenkaan olleet toisiamme unhoittaneet, ja
kun Johanna oli tuntenut kuolon saapuvaksi, oli hän lähettänyt minulle
muistoksi ainoan aarteensa, sormuksensa, jota hänen karkea, työteliäs
kätensä aina oli kantanut. — Uskollinen Johanna! Miten rakas hän
olikaan minulle.
Katseeni hyväilevät helyjä. Tuossa Kristina Nilssonin lahjoittama
muisto, suloiset, monet timantit ympyröissä, siroissa
platinakehyksissä. Kivien loisto muistuttaa suuren taiteilijan
harvinaisia silmiä.
Oh kaunis kevät, kun tämän lahjan sain. Ihmiset ympärilläni näyttivät
onnellisilta, mutta minua painosteli suruisa tunnelma, sillä alhaiset
ihmiset olivat minulle tehneet vääryyttä.
Jo aivan nuorena ollessani, urani alkupäivinä, oli Kristina Nilsson
minut kutsunut luoksensa, mutta kohtalon oikku oli silloin, niinkuin
toisinaan myöhemminkin, tehnyt tyhjäksi kohtaamisemme.
Tiedän, että hän usein oli tullut sekä oopperoihin että konsertteihin
lauluani kuuntelemaan. Joskus oli hän minulle lähettänyt tuoksuvia
ruusukimppuja. Nyt vihdoinkin kerran sopi, että saimme tutustua
henkilökohtaisesti. Mainehikkaan laulajattaren jalot piirteet ovat
aina minussa herättäneet ihailua. Nyt minua miellytti hänen sinisten
silmiensä vieläkin nuorekas, vilkas loisto; hänen puheensa minut vallan
tenhosi.
Leppoisaa, joskin samalla jännittävää, oli kuulla hänen puhettaan omista
loistopäivistään ja taiteellisista mielipiteistään.
»Ma très chère Ackté, sen teille sanon», puhui hän, »teitä suuresti
ihailen. Ja jos teille toden sanon, ihailen teitä siksi, että minun
mielestäni pariisilaiset aina niin oikeaan osasivat, kun väittivät,
että teidän äänessänne on niin paljon, joka muistuttaa minun omaa
mennyttä ääntäni.
Tämä ei kuitenkaan ole pääasiallinen syy siihen, että teitä aina
niin suurella mielenkiinnolla olen seurannut. Olen ennemmin tuntenut
henkisen siteen välillämme. Se mikä ennen kaikkea teissä minua
on lumonnut, on, että teidän sielunne aina on mukana siinä, mitä
kuulijoille annatte. Tämä oli aina minunkin pyrintöni. Minäkin aina
tahdoin antaa sieluni siinä, jota tarjosin, ja se taiteilija, joka
kerran sielunsa taiteessaan antaa, sen omatunto voi iäti pysyä puhtaana
ja rauhallisena.»
Hänen sanansa sattuivat sydämeeni.
Hetkisen kuluttua hän jatkoi:
»Tehkää minulle suuri ilo — tahdottehan? Ottakaa minulta muistoksi tämä
pieni sormus, jonka sormestani panen teidän käteenne. Sydämeni sen
teille antaa.»
Kyyneleet nousivat silmiini, ja mitään vastaamatta tartuin vanhan
laulajattaren käteen, jota suutelin.
Niin, niin, sormukseni, jokainen teistä, niin monta kuin teitä onkin,
on oma laatuaan.
Tässä helmi, suuri, valkoinen, minulle hymyilee — ja minun on niin
outo olla. Hän, runoilija, joka sen kerran minulle antoi muistoksi
pohjoismaitten ikivaloisista kesäöistä — minne olikaan hän lähtenyt!
Jotkut iloisat päivät oli hän ollut täällä Suomessa luonani, ja kun hän
oli lähtenyt takaisin maillensa, oli hän sähköttänyt minulle viimeisen
tervehdyksen. Nuo sanat: »Nyt päivä laskee» — muistan, kuinka ne
silloin sieluani värisyttivät, ja tänään ne ehkä vielä selvemminkin
sydäntäni sykähdyttävät, sillä aurinko laskettuaan nousee, mutta hän ei
palannut milloinkaan —
Armaat te kaikki muistorikkaat, kyynelten tapaiset helmet ja jalot
kivet minulle olette.
Hiljaa mietteissäni suljen kotelon. Jokin pyhä tunnelma täyttää
mieleni. Katseeni sattuvat vasemman käteni nimettömään sormeen, jota
himmeänä kiertää yksinkertainen kultarengas. — Ajatuksissaniko tuota
rengasta huuleni koskettivat!