Komeassa linnassa korkealla harjanteen huipulla, oli muhkeat pidot.
Oli syksyn viimeinen iltapäivä. Keltaisten koivujen lomitse, joita
kultasi laskevan punakellertävän auringon äärimmäiset säteet, kimalteli
tuolla alhaalla, syvällä, kiiluvan järven pinta. Mutta sisällä kukkivat
orkideat.
Ulkonevan ikkunan syvennyksessä seisoi sulava nainen, kuuluisa
näyttelijätär. Rypäleitten tulistunut mehu oli sytyttänyt helakan
punan hänen poskilleen ja verhonnut hänen silmänsä ikäänkuin kauas
katsoviksi. Suonissa paloi kiimeä kaiho.
Häntä läheni mies, kookas ja komea, mies roteva ja voimakas — suuri
kirjailija.
He olivat tunteneet toisensa jo vuosikausia. Luontainen mieltymys oli
vetänyt heidät toisiaan kohti, henkinen työ oli vähitellen liittänyt
heidät yhä lähemmäksi toisiinsa. Mikä nerokasta miehen luomissa, sitä
naisen sielukas hengen siipi oli koskettanut — mikä ylevintä naisen
taiteessa, siinä miehen valamaa väritystä. Heidän henkensä olivat
miltei yhtä, ja silti — silti — he eivät tunteneet toisiansa täysin.
»Kun ajamme täältä pois, ajat sinä minun kanssani.»
»Hyvä», vastasi nainen.
Ja he nousivat siroille, korkeille rattaille. Hurjana juoksi alamäkeä
valkoinen, nuori hevonen, jonka kaviot singahuttelivat lunta korkealle
ilmaan — sillä talven ensimmäinen ilta oli tullut. Äkkiä oli se
peittänyt maan ja maisemat valkoiseen satuhuntuunsa. Kirkas, ihana,
kylmä kuu loi kalpean loistonsa yli kaiken.
Vasemmalla kädellään ohjasi mies tulista orhia, oikea käsi ryösti
naista. Hänen otteensa oli kiivas ja irstas, ja hän puri suudelman
naisen huuliin.
»Sinä sen tiedät — vuosia, vuosia olen sinua rakastanut. Sieluani olet
rikastuttanut, mutta nyt se ei minulle enää riitä. Sielusi yksin ei
riitä; meidän välillämme on kuilu. Minä tahdon sen tieltämme, ja sen
minä saan pois ainoastaan, jos annat minulle ruumiisi, niinkuin olet
uskonut minulle henkesi.»
Naista sanat polttivat; hänkin rakasti — rakasti tuota tuimaa miestä,
ja huumeessa hän jo lupautui. Täydessä antautumisessa kuitenkin vasta
täysi ehjyys, sopusointu, onni!
Ja he elivät mielettömässä nautinnossa monet päivät ja yöt; he
uneksivat yhdessä aistiensa pitkän ja sulomyrkkyisen unen.
Mutta kun he vihdoin siitä unestaan heräsivät ja tunsivat toisensa
täysin, huomasivat he, että heidän sielujensa ymmärtämyksen hieno,
salaperäinen verho oli hälvennyt kuin hämärä.