Olin nuori. Elämä oli juuri auennut minulle häikäisevässä loistossaan
ja ihanuudessaan. Näin silloin kerran unta:
Kuljin kevyenä, ketteränä, valkoisiin, ohuihin silkkihuntuihin
verhottuna. Astuin hiljalleen ylöspäin nousevaa tietä, keskellä
rannatonta kenttää, jota peittivät valkoliljat ja tummat ruusut.
Rämmin, suloinen tuuli liikkui viehkeästi ympärilläni, tuoden
tullessaan kukkien hurmaavat tuoksut. — Olin onnellinen.
Oikeassa kädessäni pidin leveälaitaista, himmeää kultamaljaa; kun
tarkastelin sen kuperaa pohjaa, huomasin, kuinka sen keskeltä hiljaa
sihisten pyrki joukoittain esille pieniä käärmeenpäitä. Yhä ulommas
metallin sisästä ne venytteleivät, ja pianpa jo sini vihreitä,
liukkaita käärmeitä kiemurteli maljan laitoja kohti, yli reunojenkin.
Jähmetyin pelosta. Oi Jumala — miten inhoittavaa! Hätääntyneenä koetin
heittää maljan kauas kädestäni, mutta kauhistuen tunsin, että se
olikin takertunut siihen niin lujasti, etteivät sormeni päässeetkään
metallista irti.
Jo nousi minussa tuska, sillä näin, kuinka käärmeet luikerrellen,
kiillellen matelehtivat yhä pitemmiksi, kohdistaen minuun myrkylliset
katseensa.
Kylmä hiki kihosi otsalleni, ohimoilleni, kun samassa jostain korkealta
kuulin heleän äänen minulle puhuvan:
»Käy suorana ja nosta käsivartesi suoraan ylöspäin. Käärmeet ovat
pyrstöistään kiinnitetyt maljan pohjaan, josta eivät pääse sen
kauemmas, mutta niin pitkiksi ovat ne sentään jo kasvaneet, että jos
vähänkin kallistat maljan reunaa toiselle tai toiselle puolelle,
ylettyvät jotkut sinun käsivarttasi pistämään. Hidas kuolema on heidän
puremassaan. He ovat kateellisten sieluja. Varo itseäsi!»
Ja minä koetin kulkea niinkuin ääni käski, suorana, pitäen käsivarttani
korkealla, eivätkä käärmeet näin minuun ylettyneetkään.
Vähitellen jänteeni kuitenkin väsyivät. Malja kävi painavammaksi,
ja pelko ruumiissani uuvutti voimiani. Ponnistelin tahtoani aina
äärimmilleen, mutta hermoni uupuivat, käsivarteni vapisi ja — malja
kallistui.
Samassa tunsin pistoksen lihassani. Myrkky valui hitaasti suonia
pitkin ja levisi ruumiiseeni. Yhä useampia pistoksia tunsin, ja vereni
kylmeni. En tuntenut suurtakaan tuskaa, mutta vähitellen vaivuin
hervotonna horrostilaan. Polveni notkistuivat, pääni kallistui ja menin
tainnoksiin — ikuiseen uneen.
Ruusut ja liljat minut käärmeineni peittivät.