Miss' saari on kasvanut merien helmaan,
siell' uhripaasi jyrkkänä pilvihin nousee,
siell' alla sysimustan taivaan kannen
Zarathustran merkkituli ilmoille syttyy,
tulenpatsas viekkaille purjehtijoille,
merkki, mi tietävältä vastausta vaatii...
Tää liekki vaalean-harmahtavainen
-- himonhehkuvan kielen se kauaksi viskaa,
päin kylmän seijasta korkeutta kaartaa
kaulansa -- kärsimätön, vapiseva käärme:
tään merkin asetin silmäni eteen.
Oma sieluni lieska on tää:
sen hiljainen hehku ain' yhä korkeammalle,
kaukaisuuksia kaivaten, liekehtii.
Miks väistyi Zarathustra ihmisten, eläinten luota?
Miks äkkiä pakeni mannerta hän?
Kuus tuntee hän yksinäisyyttä --,
mut yksinäinen ei kylliksi merikään ollut,
hän saarelle nousi, vuorella liekiksi muuttui,
hän onkensa etsien aavoille heittää,
on jäljellä _seitsemäs_ yksinäisyys.
Kavalat purjehtijat! Te pirstaleet tähtien vanhain!
Meret vastaisuuden! Te tutkimattomat taivaat!
ma yksinäisiä kohti nyt onkeni heitän:
väkivallalle lieskan nyt vastatkaa,
nyt korkeiden vuorien pyyntimies anoo
viimeistä yksinäisyyttänsä teiltä! -- --