1.
"Älä mene pois!" sanoi silloin se vaeltaja, joka nimitti itseään
Zarathustran varjoksi, "jää meidän luoksemme, -- muutoin saattaisi tuo
vanha kolkko murhe jälleen karata kimppuumme.
"Tuo vanha loihtija antoi jo huonoimpansa meille parhaaksi, ja katso
vain, vanhalla hurskaalla paavilla tuolla on kyyneleet silmissä ja hän
on jälleen kokonaan laskenut laivansa alakuloisuuden merelle.
"Nämä kuninkaat voivat tosin vielä näyttää hyvää naamaa meidän
edessämme: mutta jos heillä ei olisi yhtään todistajaa, niin minä lyön
vetoa, että tuo ilkeä leikki valtaisi jälleen heidätkin, -- vaeltavien
pilvien, kostean alakuloisuuden, peitettyjen taivasten, varastettujen
aurinkojen, ulvovien syystuulien ilkeä leikki, -- meidän ulvontamme ja
hätähuutomme ilkeä leikki: jää meidän luoksemme, oi Zarathustra! Täällä
on paljon kätkettyä kurjuutta, joka tahtoo puhua, paljon iltaa, paljon
pilveä, paljon helteistä ilmaa!
"Sinä ravitsit meitä vahvalla miehenruualla ja voimakkailla lauseilla:
älä salli, että jälkiruuan aikana mietomieliset naiselliset henget
karkaavat jälleen kimppuumme!
"Sinä yksin teet ilman ympärilläsi voimakkaaksi ja kirkkaaksi! Löysinkö
minä milloinkaan maan päällä niin hyvää ilmaa kuin sinun tykönäsi
luolassasi?
"Monta maata minä olen nähnyt, minun nenäni on oppinut koettelemaan ja
arvostelemaan monenlaista ilmaa: mutta sinun tykönäsi minun sieraimeni
maistavat suurimman nautintonsa!
"Ellei ehkä --, ellei ehkä --, oi suo anteeksi vanha muisto! Suo
anteeksi vanha jälkiruokalaulu, jonka minä sepitin kerran erämaan
tyttärien joukossa.
"Heidän tykönään oli näet yhtä hyvä kirkas itämainen ilma; siellä
minä olin kauimpana poissa pilvisestä kosteasta alakuloisest
Vanhasta-Europasta!
"Siihen aikaan minä rakastin näitä Itämaantyttöjä ja toista sinistä
taivaanvaltakuntaa, jonka ylitse ei yhtään pilveä eikä ajatusta riipu.
"Te ette usko, kuinka somina he istuivat siinä, kun eivät tanssineet,
syvinä, mutta vailla ajatuksia, niinkuin pienet salaisuudet, niinkuin
suljetut arvoitukset, niinkuin jälkiruoka-pähkinät -- kirjavina ja
vieraina tietysti! mutta pilvettöminä: arvoituksina, jotka antavat
ratkaista itsensä: näiden tyttöjen huviksi minä mietin silloin
jälkiruoka-virren."
Näin puhui vaeltaja, joka nimitti itseään Zarathustran varjoksi; ja
ennenkuin yksikään vastasi hänelle, oli hän jo tarttunut vanhan
loihtijan harppuun, pannut jalkansa ristiin ja katseli hiljaisesti ja
viisaasti ympärilleen: -- mutta sieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti
ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin se, joka on maistanut uusissa maissa
uutta ilmaa. Sitten hän alkoi jonkinlaisella mylvinnällä laulaa.
2.
_Ken erämaita kätkee, surman saa_...
3.
Haa!
Juhlallista!
Arvokas alku!
afrikalaisen juhlallista!
jalopeuran arvoista
tai moraalisen möly-apinan
-- mut teille ei mitään,
te ystävättäret armahimmat,
joiden jalkojen juureen
mun, europalaisen palmujen alle,
on istua suotu. Sela.
Toden tottakin kummallista!
Täss' istun nyt,
lähell' erämaata, ja kohta
niin kaukana taas erämaasta,
myös mistään viel' erämaatumatta:
nimittäin nielemänä
tämän pienimmän keitaan
-- juurikään se haukoitellen
avas armahan suunsa,
sulotuoksuisimman kaikista suista:
ma silloin suljahdin siihen,
alas, lävitse -- keskeenne teidän,
ystävättäret armahimmat. Sela.
Terve, terve valaskalalle tuolle,
jos näin piti vierahansa
se hyvänä! -- kai käsitätte
tämän oppineen vihjauksen?...
Sen vatsalle terve,
jos oli se näin,
näin herttainen keidas-vatsa
kuin tää: mitä kuitenkin epäilen.
Näet tulenhan Europasta,
jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot.
Sen jumala paratkohon!
Aamen.
Täss' istun ma nyt,
tässä keitaassa pienimmässä,
kuin taateli ikään,
läpipehmeä, ruskea, kultasyinen,
himoiten pyöreää tytön suuta,
mut enemmän vielä tyttömäisiä
jääkylmiä valkeita viiltäviä
puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät
sydän jokaisen taatelin kuuman. Sela.
Etelän hedelmäin näitten
nyt kaltaisena, ylenkaltaisena
makaan ma tässä ja mun
ylt'ympäröitsevät pienet
siipikuoriaiset
iloparvineen, imusarvineen,
kuin myöskin pienemmät vielä,
houkkiommat, syntisemmät
sydäntoiveet ja oikut, --
mun ympärisaarratte te,
te mykät, te aavistavaiset
tyttö-kissat,
Dudu ja Suleika
-- mun _ympäri-sfinksitätte_, jott' yhtehen sanaan
monet sulloisin tunteet
(-- jumal' anteeksi suokoon
tämän kielisynnin!...)
-- täss' istun, imien puhtainta ilmaa,
paratiisin-ilmaa ilmettyistä,
kultajuovaista, valoista, kevyttä ilmaa,
niin hyvää kuin joskus vain
alas putosi kuusta,
joko sattuma syynä
lie ollut tai ylimielisyys?
kuten kertovat laulajat vanhat.
Sit' epäilen kuitenkin
ma epäilijä, sill' enhân ma suotta
tule Europasta,
jok' on epäileväisempi kuin kaikk' aviovaimot.
Sen jumala paratkohon!
Aamen.
Ihaninta särpien ilmaa,
auki sieraimet kuin kupu maljan,
vailla vastaisuutta, vailla muisteloita,
niin istun ma tässä,
ystävättäret armahimmat,
ja katselen palmua, kuinka,
kuin tanssijatar,
se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu
-- niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo...
kuin tanssijatar, -- niin minusta tuntuu --
joka liian kauan jo, vaarallisen kauan
yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi?
-- hän unhoitti siinä, niin minusta tuntuu,
pois jalkansa toisen?
Ma ainakin turhaan
kadonnutta etsin
kaksois-kalleutta
-- eli tuota toista jalkaa --
pyhästä läheisyydestä
hänen kaikkein armaimman, kaikkein siroimman
poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa.
Niin, jos, ystävättäret ihanaiset,
mua tahdotte uskoa oikein:
hän on _hukannut_ sen...
Hu! Hu! Hu! Hu! Huu!...
Se on poissa,
ikipäiviksi poissa,
tuo toinen jalka!
Oi vahinko armasta toista jalkaa!
Miss' -- ollevi nyt ja surrevi orpouttaan,
tuo yksinäinen jalka?
Ehkä pelkää se julmaa
kellerväkiharaista
jalopeura-hirviötä? vai ehk'on
jo kaluttuna, nakerreltuna --
voi, surkeasti nakerreltuna! Sela.
Oi älkää itkekö,
sydämet herkät!
Oi älkää itkekö,
taatelisydämet! Maitorinnat!
Te lakerijuuri-sydän-
sykkeröiset!
Ole mies, Suleika! Rohkeutta!
Älä itke enää,
kalpea Dudu!
-- Vai oisko täss' ehkä
joku vahvistus-, sydämenvahvistus-tippa
nyt paikallaan?
joku palsami-lause?
joku juhlallinen manaus?...
Haa!
Ylös, arvokkuus!
Puhkukaa, puhkukaa jälleen
hyve-palkeet!
Haa!
Viel' yksi mylväys,
moraalinen mylväys,
moraalisen jalopeuran mylväys erämaan tyttärille!
Näet hyve-ulvonta,
te tyttöset armahimmat,
on enemmän kuin kaikki
europalais-himo, europalais-ikinälkä!
Ja tässä minä seison
jo europalaisena,
enkä muuta taida, mua jumala auttakoon!
Aamen!
* * *
Ken erämaita kätkee, surman saa!
Lyö kiveen kivi, nielee erämaa.
Iäinen kuolo katsoo hehkuen
ja pureksii --, se elämää on sen...
_Inehmo oi, min himo liekkiin saa:
sa -- kivi olet, kuolo, erämaa_...