Ilmassa seljenneessä,
kun kasteen lohdutus jo
alas maahan kumpuaa,
näkymättä ja kuulumatta
-- näet pehmeä-anturainen
on lohduntuoja kaste kuin lohdutuslempeät kaikki --:
sydän kuuma, sa muistatko silloin,
miten janosit kerran,
pisarkylpyä kyynelten taivahisten,
palaneena ja pakahtuneena,
kulonurmi-poluilla kun
pahat iltaiset auringon-katseet
sua kiersivät lomitse mustien puitten,
tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet.
"Sinä? -- totuuden vapaa mieskö?" -- ne ilkkui
ei! runoniekka vain!
vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä,
jonk' on valhetella pakko,
pakko valhetella tieten ja taiten,
peto saaliin-ahne,
kirjo-naamioinen,
oma naamionsa,
oma saalihinsa,
_sekö_ -- totuuden vapaa mies?...
Ei! Narri vain! Runoniekka vain!
Vain kirjavia puhuva,
vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva,
sanasiltoja valheen kiipeileväinen,
kirjokaaria käyden
välisiltoja vaappuen
valetaivasten, valemaitten,
ympäri liidellen, ympäri laadellen --
_vain narri! vain runoniekka!_
_Sekö_ -- totuuden vapaa mies?...
Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä,
kuvapatsaaksi tullut ei,
jumal-pylvähäksi,
ei temppelin eteen pantu,
ovenvartiaksi jumalan jonkun:
ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille,
koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan,
sydän kissan-kiihkoja täynnä,
joka ikkunasta hypähtävä,
suin päin joka sattumaan,
joka aarniometsän vaaniva,
himomielin vaaniva, juosta
jott' aarniometsissä saisit
kera petojen kirjavatäpläisten
sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana,
himon-polttavin huulin,
peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen,
autuaan-verenahne,
rosvoten, hiipien, _valhetellen_...
Tai kotkan lailla, mi kauan,
kauan kuiluihin tuijottaa,
kuiluihin _omihinsa_...
-- oi kuinka ne suikertelevat
alas, alle, sisälle maan
yhä syvempiin syvyyksiin! --
Silloin,
yht'äkkiä,
päistikkaa,
kuin salama syöstä
alas _karitsoihin_,
nälänvimmassa, himoiten
karitsa-riistaa,
kato kaikkien karitsa-sieluin,
kato kiukkuinen kaiken, mi katselee,
karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,
harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti...
Näin
kotkamainen, pantterimainen
on runoniekan kaipuu,
on _sun_ kaipuusi tuhannen naamion alla,
sa narri! sa runoniekka!...
Sa, joka ihmisen näit
niin _jumalana_ kuin _lampaanakin_ --,
_repiä_ jumala ihmisessä
kuin lammaskin ihmisessä,
ja repien _nauraa_ --
_se, se on sun autuutes_,
kotkan ja pantterin autuus,
runoniekan ja narrin autuus!...
Ilmassa seljenneessä,
kun kuun sirppi jo hiipii
välitse purppuraruskoin
vihertäin kateudesta,
-- vihamielisnä päivälle,
salaa jok' askeleella
vitaisten ruusu-uutimiin
kunnes ne vaipuvat,
yöhön vaipuvat vaalentuin: --
niin vaivuin ma itse kerran
totuuden-vimmastani,
päivän-kaipiostani,
mies väsynyt päivään, valosta sairas,
-- alas vaivuin iltahan, varjoon,
totuuden yhden tulessa janoten:
-- sydän kuuma, sa muistatko vielä,
miten janosit silloin? --
maanpaossa luota
totuuden kaiken!
Vain narri! Vain runoniekka!