pistettiin jälleen ahtaaseen rasiaan. Ehtimättä vielä purra ketään
olivat ne kuitenkin olleet korvaamattomaksi hyödyksi ja saattaneet
aikaan hämmingin, joka antoi yllätetyille hengähdysaikaa.
Handsome Harry oli yhdessä mr Morganin kanssa syöksynyt luukulle, josta
Arizona Bert oli kadonnut. Morgan saattoi vain valitella, ettei ollut
sulkenut luukkua kyllin hyvin.
Äkkiä huusi Handsome Harry:
-- Paloportaat! Huutakaa Big Bobille, mr Morgan! Vielä...
Silloin sattui hänen takaraivoonsa voimakkaasti sinkautettu tuoli ja
ääntä päästämättä lyyhistyi hän lattialle. Samassa tartuttiin takaapäin
Morganin molempiin käsiin. Ja kun hän ei voinut kiemurtautua irti, eikä
liioin ollut perillä jiu-jitsusta -- japanilaisten otteista -- oli
hänenkin kohtalonsa selvä.
-- Missä se kirottu koira on? huusi miss Belly, joka oli saanut
käärmeensä rasiaan. Sille on minulla asiaa. Tuokaa se heti tänne.
Mutta Bully-Dassia ei löytynyt mistään.
-- Se on kai hypännyt ruokahissiin, sanoi Gaspard, joka oli selviytynyt
vähimmällä villistä mellakasta.
-- Tahi hypännyt parvekkeelta alas, sanoi Täyskäsi Fred.
-- Hyppää itse, niin näet kuinka se käy päinsä, sanoi Belly ivaten.
Koira on kyllä viisaampi. Enkä liioin usko, että se on opetettu
kiipeämään tikapuita myöten. Miten hyvänsä, tahdon koiran tänne ja
annan sille opetuksen, joka sopii. Mutta ensiksi ovat nuo tyhmeliinit
sidottavat. He saavat myös kokea erinäisiä hauskuuksia.
-- Joka tapauksessa on voitto meidän, sanoi Täyskäsi-Fred alkaen
ahneesti koota kulta ja setelirahoja lattialta, jonne ne mellakan
aikana olivat pudonneet. -- Ja nyt luulen, että voimme ottaa jutun
tyynesti. Missä on Arizona Bert?
Belly osoitti ruokahissin aukkoon. Mies purskahti kaikuvaan nauruun ja
nousi odottamattoman jäntevästi.
-- Yhä parempaa ja parempaa! Jos hän on siellä alhaalla, on hän
varmasti saanut kyllikseen. Vahinko, ettemme voi panna toimeen
juhlallisia hautajaisia, sillä sen palveluksen hän ansaitsisi.
-- Ei sinun tarvitse tulla hentomieliseksi, Fred, vastasi nainen. Mutta
se näkyy kuuluvan asiaan, kun joudut nolatuksi: Mies, joka ottaa
selkäänsä... Ei, tiedätkö! Minä...
-- Sinä pidät kitasi kiinni, kun minä puhun, keskeytti Täyskäsi-Fred
ärtyneenä käsittämättä mihin hänen arvoisa yhtiötoverinsa tähtäsi. Minä
täällä joka tapauksessa määrään ja...
-- Minun saneluni mukaan, niin. Sillä jos sinä hoitaisit asioita,
istuisimme pian siellä mihin eivät kuu eikä aurinko paista. Mutta koeta
nyt kuitenkin kerran olla mies. Mene kellariin ja tuo ylös se mikä
Arizona Bertistä on jälellä, niin järjestämme kaikkien kolmen asiat
yht'aikaa. Katso samalla, miten on pienen kultakaivoksemme laita.
-- Minkä kultakaivoksen?
-- Nauta! Etkö ymmärrä? Ensimmäisen Morganin.
-- Hohoo! Käsitän. Mutta mitä näiden kanssa tehdään?
-- Se jää minun huolekseni, tee sinä vain niinkuin sanoin. Ota Gaspard
mukaasi.
Molemmat roistot, jotka oikeastaan olivat vain käärmeenlumoojattaren
kätyreitä, katosivat. Hän itse vaipui nojatuoliin alkaen sitoa
haavoitettua kättään heittäen tuon tuostakin vihaisia katseita
molempiin voitettuihin, Dennis Morganiin ja Handsome Harryyn, mutta
etenkin ensimainittuun, jolle hän tällä kertaa päätti maksaa
kaksinkertaisesti.
Näitä ajatellessaan pudisti hän kalkkarokäärmerasiaa ikäänkuin oikein
ärsyttääkseen petoja ja mutisi:
-- Odottakaa hieman, odottakaa vain vähän! Te tulette pian yhtä
tyytyväiseksi kuin minäkin. Ei yksikään heistä pääse pakoon, mutta
iskekää tällä kertaa kunnollisesti.
Mr Morgan saattoi sangen hyvin kuulla suuttuneen naisen kostonhimoiset
sanat. Ja hän jähmettyi ajatellessaan uutta tuttavuutta noiden
hirveiden petojen kanssa. Hän olisi tahtonut rukoilla armoa. Mutta hän
ei voinut, sillä hänen suuhunsa oli tungettu nenäliina ja sitäpaitsi
makasi hän kasvot lattiaa vasten.
Handsome Harry sitävastoin ei kuullut mitään. -- Hän oli yhä
tajuttomana eikä aavistanutkaan kohtaloa, joka odotti. -- Ja Arizona
Bert, hän, jonka kiinnijoutumisesta enimmin iloittiin, makasi alhaalla
kellarissa.
Mr Morgan tuumi miten Bertin laita mahtoi olla. Morgan melkein toivoi
hänen jo kuolleen, sillä se olisi ollut paljon parempi kuin kuolema
tuskia aiheuttavan käärmeenmyrkyn kautta, jonka vaikutusta Morgan oli
henkilökohtaisesti kokenut.
Kesken näitä kaikkia muita kuin lupaavia mietteitä tuli toinen
alaslähetetyistä ja pysähtyi ovelle, mutt'ei sanonut sanaakaan. Tulija
oli Gaspard, jolta tavallisesti eivät sanat puuttuneet ja joka
mielellään kerskaili kunnostaan kun oli kysymys jostain konnantyöstä.
-- No, mikä on? Mitä on tapahtunut?... Onko hän kuollut? sanoi nainen
nousten hermostuneena tuoliltaan. -- Vastaa, ihminen, äläkä siinä
tuijota. -- Ylös hänet on joka tapauksessa tuotava, elävänä tahi
kuolleena.
-- Hän ei ole siellä. Emme nähneet hänestä kellarissa vilahdustakaan,
tuli vastaus varovaisesti ikäänkuin kertoja olisi pelännyt, ettei häntä
uskottaisi.
Miss Belly mykistyi hetkeksi. Hän tarkasteli tosiaankin Gaspardia
ikäänkuin ei uskoisi korviaan.
Gaspardin ei tarvinnut puhua muuta. Sisään astui Täyskäsi-Fred ja
hänkin näytti sangen nololta ja vaikeni.
-- Asiaan, Fred! Miten ovat asiat alhaalla? kysyi Belly yhä
ärtyneempänä. -- Miksi ette tuoneet mukananne Arizona Bertiä?
-- Senvuoksi, ettei häntä siellä ollut.
-- Onhan mahdotonta, että hän olisi päässyt pakoon sellaisen putoamisen
jälkeen.
-- En tiedä.
-- Silloin olemme kauniisti kiinni. Talo voi olla poliisin ympäröimä
millä hetkellä tahansa.
-- Eikä se ole vielä pahinta, jatkoi Täyskäsi-Fred melkein kuiskaten.
-- Ei pahinta, sanot. -- Mikä sitten voisi olla pahempaa?
-- Myöskin "Kultakaivos" on kadonnut.
Puoleksi tukahdutettu raivonhuudahdus rikkoi hiljaisuuden juuri kun
myöskin Andy-Joe ilmestyi ja ilmoitti:
-- Eräs ikkuna kellarikerroksessa on rikki. Sitä tietä he luultavasti
ovat paenneet. -- Näin myöskin ikkunan luona jalanjälkiä, mutta oliko
niitä yhdet vai kahdet, sitä en...
-- Vaikene! Vaikene!... Se ei ole totta... Se, joka syöksyy alas
ruokahissistä, ei voi liikkua; eikä käsistä ja jaloista sidottu mies
voi lyödä ikkunaa rikki ja paeta. -- Ei, Arizona Bertillä on ollut
auttajia tahi on hän vielä siellä ja...
Hän pysähtyi keskellä lausetta ja lisäsi parin sekunnin kuluttua:
-- Koira.
Ja hän vastasi itse tähän otaksumaan viekkaalla ivanaurulla samalla kun
Täyskäsi-Fred huomautti:
-- Asia on selvä! -- Peli on kadotettu! -- On paettava niin pian kuin
mahdollista.
-- Fred! -- Tiedätkö mikä sinä olet.
Fred epäili, ettei toinen tarkoittanut mitään kehuvaa ja vaikeni.
-- Sinä olet _raukka!_ Mutta nyt menen itse alas. -- Sillä minä en
lähde tästä kaupungista kuin ulos ajettu kissa. Jos te olettekin
jäniksiä, niin näytän minä ainakin etten sitä ole.
Hän meni etunenässä. Täyskäsi-Fred, Gaspard ja Andy-Joe seurasivat
perästä lujasti vakuutettuna, ettei edes Bellyn nero voisi tässä
asiassa auttaa.
Äkkiä Belly pysähtyi ja palasi jälleen huoneeseen, jossa vangit olivat.
Häntä seurasivat nuo kolme henkivartijaa ihmetellen mitä nyt tulisi.
Eikä sitä tarvinnut kauan odottaa.
Käärmeenlumoojatar tarttui tuolilla olevaan käärmerasiaan. Tämä
vaarallinen Pandorarasia kädessään hän meni sidottujen luo, jotka
makasivat aivan lähekkäin ja sanoi Morganiin kääntyen:
-- Saattaa sattua ettemme enää tapaa, niin mielellänne kuin te kenties
sitä haluaisittekin. -- Opetus, jonka annoin teille ensi kerran, ei näy
olleen riittävä. Mutta tällä kertaa, sen lupaan, saatte varmasti
kylliksenne.
Hän raoitti rasian kantta, mutta Täyskäsi-Fred huusi:
-- Ei tätä!... Ei vain tätä!... Jos joudumme kiinni, niin pahentaa tämä
vain tavattomasti asiaamme.
-- Jää sinä kiinni, jos haluat, mutta minä kyllä selviydyn. Mutta
näistä saavat pikku ystäväni huolehtia. Kas näin!
Ja hän päästi ulos käärmeet, jotka heikosti sähisten alkoivat
kalisuttaa vastakkain sarvirenkaitaan, synnyttäen äänen, joka
kauhistuttaa erämaiden alkuasukkaitakin, vaikka he ovat aina
varoillaan.
Ja kauhea nainen jatkoi puhettaan kääntyneenä Morganiin, jota hän
vähimmin sieti:
-- Kuulkaa! sanoi hän. -- On mahdollista, ettette ole oikein kunnossa
kun palaan. -- Mutta muistakaa, että nyt on loppunne tullut. Te olette
ajaneet meitä Albuquerquesta saakka ja tehneet kaikkenne saadaksenne
meidät kiinni siinä uskossa, että me olemme murhanneet veljenne. Se on
tyhmyys, josta nyt saatte syyttää itseänne. -- Mutta niin käy, kun on
nauta. -- Selviytykää nyt miten haluatte. Tyhmyytenne ei parempaa
ansaitse.
-- Tulkaa! sanoi hän seuralaisiinsa kääntyen. -- Täällä ei meillä ole
muuta tekemistä. Nyt katsomme miten on Arizona Bertin laita.
Sidotut näyttivät olevan tuomitut kauheaan kuolemaan. Käärmeet
tulisivat heidän tuomareikseen ja pyöveleikseen. Ne olivat jo valmiina
hyökkäämään kiemurrellessaan lattialla kohottaen tuon tuostakin päitään
sähisten ja katsellen kiiluvilla silmillään avuttomia uhrejaan.
Tällä kertaa ei ollut ajattelemistakaan pelastusta. Vapisten sulki
Dennis Morgan silmänsä...
VII.
SYVÄSSÄ KELLARISSA.
Mutta mitä oli Arizona Bertille tapahtunut? Oliko totta, ettei hän
ollut kellarissa tahi maakerroksessa, jota ameriikkalaisen ja usein
englantilaisenkin tavan mukaan käytetään m.m. keittiöosastona.
Hän oli äkkiä syössyt petolliseen ruokahissin luukkuun ja pudonnut
sinne takaperin koettaessaan väistää käärmettä. Mutta aukko ei ollut
suuri.
Bert joutui senvuoksi alkamaan matkansa melkein kaksinkerroin
puristuneena. Vaistomaisesti sai hän kiinni ruokahissin köydestä --
hissi oli alhaalla kellarissa, Arizona Bertin vetäessä nuorasta alkoi
hissi kohota ja pysähtyi tietysti tullessaan Bertin luo.
Tämä onnellinen sattuma selvisi Bertille silmänräpäyksessä, ja hän
katsoi parhaaksi laskeutua alaspäin sekä hellitti hitaasti köyttä.
Sen mukavammin olisi tuskin alas voinut tulla ja hän oli mitä
parhaimmissa voimissa päästessään alas, eikä suinkaan kuoliaaksi
musertunut kuten ylhäällä otaksuttiin.
Alhaalla oli melkein uppo pimeä. Vain kellarinikkunan kautta tunkeutui
heikko katulyhdyn valo. Kaikki oli hiljaista ja hän saattoi rauhassa
koota ajatuksiaan.
Miten monta miestä rikollisilla oli käytettävänään, sitä ei Bert
tiennyt. Mutta sen hän käsitti, ettei hän itse tällä kertaa voinut
ottaa lukuun Handsome Harrya enempää kuin mr Morganiakaan, jonka
itsepäisyyden vuoksi hänkin oli joutunut tähän tilanteeseen, joka tosin
olisi saattanut olla pahempikin.
Tietysti tultaisiin katsomaan miten hänen oli käynyt. Hän oli iloinen,
ettei heillä olisi huvia löytää häntä musertuneena -- niin, yleensä he
eivät löytäisi häntä ollenkaan -- toistaiseksi...
Revolverit olivat hänellä mukanaan. Mutta alkaa yksin hyökkäys
tuntemattomassa paikassa, ei kenties ollut viisasta. Olisi parempi
koettaa jollain tavoin livahtaa ulos kenenkään näkemättä ja varoittaa
Big Bobia, joka luultavasti seisoi vielä ulkopuolella tietämättä mitä
oli tapahtunut. -- Mahdollisesti tarvittiin enemmänkin apua ja
saattoihan siinä tapauksessa kääntyä poliisiin -- vaikk'ei hän
mielellään halunnut sitä käyttää -- peläten sen tavallista tyhmyyttä ja
kömpelyyttä, joka aina enemmän vahingoitti kuin hyödytti.
Hän oli jo päättänyt yrittää poistua samasta kellarinakkunasta, josta
niukka valo tuli, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan epäilyttävää ääntä.
Tultiinko jo hänen jälestään?
Bertin revolverit olivat heti esillä. Tällä kertaa panisi hän kovan
kovaa vastaan. Hän tiesi, ettei voinut odottaa armoa.
Hän seisoi liikkumattomana, ainoastaan silmät koettelivat lävistää
pimeyttä ja korvat kuulla mahdollisimman tarkkaan.
Ääni oli ollut melkein kuin heikkoa vaikeroimista. -- Mutta oliko sen
aiheuttajana ihminen tahi eläin, sitä hän ei voinut ratkaista. Joka
tapauksessa ei hän aikonut odottaa kauempaa, vaan päätti ottaa asiasta
selon heti.
Hitaasti alkoi hän liikkua outoon ääneen päin, pitäen revolveria
valmiina ja tunnustellen toisella kädellään kiviseinää.
Hän tuli erääseen kulmaukseen ja heti kuului ääni selvemmin. Nyt hän
ainakin tiesi mihin suuntaan oli mentävä.
Sitten vaikeni kaikki yht'äkkiä. Bert seisoi tietämättä mitä tekisi --
jatkaisiko vai kääntyisikö takaisin koettaakseen sopivalla tavalla
pyrkiä ulos tästä pimeydestä, jossa hän ei uskaltanut käyttää
taskulamppuaan. Hän pysähtyi kun ääni kuului uudelleen ja selvempänä.
-- Tuskin kymmentä askelta kauempana sattui hänen toinen jalkansa
johonkin pehmeään esineeseen, josta kummalliset äänet kuuluivat.
Hän kumartui ja tunnusteli käsillään varovasti.
Niin, ei epäilystäkään... Kivilattialla loikoi sidottu ihminen.
Käsivarret oli köytetty selän taa ja kasvot olivat lattiaa vasten.
Vilahduksessa katkaisi Arizona Bert siteet ja vapautti seuraavassa
silmänräpäyksessä uhrin niistä ääntävaimentavista rievuista, joilla
tämän suu oli tukittu. Mutta kuka siinä oli, sitä hän ei tiennyt, eikä
liioin sitäkään, oliko vapautettu ystävä tahi vihollinen.
Heikko ääni kuului sanovan:
-- Jumalan kiitos, että tulitte. Oletteko tekin joutuneet näiden
roistojen käsiin?
-- Kuka te olette? sanoi Bert vastaamatta kysymykseen.
-- Gerald Morgan!
-- Rikas Morgan Vancouverista?
-- Siksi minua kutsutaan. -- Mutta, kuten näette, on rikkauteni
tuottanut minulle vain onnettomuutta. -- Oletteko tekin kuullut minusta
puhuttavan? Ja kuka te olette?
-- Eräs, joka on yhtä pahassa pulassa kuin tekin, ainakin toistaiseksi.
Mutta olisitteko te se rikas Morgan, joka jonkun aikaa sitten äkkiä
katosi ja jota nyt peräänkuuluutetaan?
-- Varmasti... Mutta peräänkuulutuksesta en tiedä mitään. Matkustin
etelään terveyteni vuoksi. Hotellissa Denverissä tapasin naisen ja
kaksi herraa, jotka olivat minulle hyvin ystävällisiä. Matkustimme
yhdessä Albuquerquen kautta Phoenixiin Arizonassa. Missä nyt olen, sitä
en tiedä. Mutta ettei minusta ollut paljoa jälellä teidän tullessanne,
se on varmaa. Kuulin askeleenne -- enkä tiedä mistä se johtui, mutta
luulin kuulevinani niissä pelastuksen, mutta pelastuksen, joka kenties
ei saavuttaisi minua. Vähemmästäkin saattaa kadottaa ymmärryksensä,
hyvä herra, niinkuin minulle kävikin, kun jouduin yksin noiden
kauheiden käärmeiden kanssa.
-- Kalkkarokäärmeitten?
-- Juuri niiden. Oletteko tekin tehneet niiden tuttavuutta?
-- Tavallaan. Ja juuri senvuoksi olen nyt täällä. Ehkä tekin olette
pudonneet hissiaukosta?
-- En, sikäli kuin tiedän... Me istuimme pelaamassa pokeria...
Raivostuin huomatessani kuinka he pelasivat väärin. Silloin vasta
minulle selvisi kenen kynsiin olin joutunut.
-- Ja teidän päällenne usutettiin käärmeet?
-- Ei heti. Otettiin esille mustetta sekä paperia ja minun käskettiin
kirjoittaa sanelun mukaan eräs kirje.
-- Minkälainen kirje? sanoi Bert aavistaen mistä oli kysymys.
-- Niin, minun piti kirjoittaa, että määrättyyn paikkaan Phoenixissä
lähetettäisiin _miljoona dollaria_, jonka minä tarvitsin liikeasioihin.
-- Hohoo! Käsitän! Ja te teitte sen?
-- Olin siihen pakoitettu. Mutta tein sen omalla tavallani.
-- Jota he eivät käsittäneet kenties?
-- Sovittu merkki -- eräs kiemura nimen alla -- ja se merkitsee
suunnilleen sitä, että olen tähän pakoitettu ja että olen joutunut
uhkaavaan vaaraan.
-- Mainiota!
-- Niin, sikäli kyllä, ettei rahoja tullut. Mutta sensijaan uhattiin
minua noilla vaarallisilla käärmeillä ja sulettiin niiden kanssa samaan
huoneeseen. Menin pelosta tajuttomaksi.
-- Ja sitten tuotiin teidät tänne? sanoi Arizona Bert iloissaan, että
kummallisen sattuman kautta, jossa käärmeet myöskin näyttelivät
merkittävää osaa, oli joutunut apuun.
-- Niin, mutta minulla on jo kerran ennen ollut toiveita päästä pakoon.
-- Houkuttelin puolelleni neekerin, joka minua vartioi, lupaamalla
miljoonan hänelle, jos hän auttaisi minut näiden ihmisten kynsistä.
-- Ja neekeri tietysti suostui?
-- Niin, muutamien epäilyjen jälkeen. Hän katkaisi siteeni. Mutta juuri
pois hiipiessäni huomattiin minut, sidottiin uudelleen ja laahattiin
tänne takaisin.
-- Eikä neekeri uudistanut koetta?
-- Neekeri katosi ainiaaksi. Kenties menetti hän henkensä. -- Toivon,
että minä tällä kertaa onnistun paremmin. En voi teitä kyllin
kiittää... Mikä on nimenne?
-- Bert Brand, tämän piirin sheriffi.
-- Mitä sanotte!... _Arizona Bert?_
-- Sama mies!... Ehkä jo tunnettu?
-- Kuka ei tuntisi teitä ja teidän monia seikkailujanne oikeuden
palveluksessa? Te olette varmasti tunnetuin henkilö Ameriikassa,
vieläpä ulkopuolella Valtojenkin. -- Parempiin käsiin en olisi voinut
joutua.
-- Ikävä kyllä, istun samassa liisterissä kuin tekin. Ja
onnettomuudeksi olen tällä kertaa ottanut liian vähän poikiani mukaan.
-- Se taas johtuu miehestä, joka on teille sangen läheinen ja joka...
Niin, hän arveli kykenevänsä suoriutumaan asiasta yksin ja ryhtyi
siihen senvuoksi hieman varomattomasti -- vaikka aikaisempien
tapahtumien olisi pitänyt häntä varoittaa. -- Hänkin oli ollut
tekemisissä kalkkarokäärmeitten kanssa.
-- Sanotte, että tämä henkilö on minulle läheinen?
-- Aivan niin... Sikäli kuin ymmärrän, on hän veljenne.
-- Ei suinkaan Dennis?
-- Juuri hän.
-- Mutta miten herran nimessä... En ymmärrä...
-- Poliisimiehenä, psykoloogina ja lääkärinä luuli hän voivansa saada
selon salaperäisestä katoamisestanne. Hän joutui tekemisiin pahempien
roistojen kanssa kuin oli luullutkaan -- ja on tällä hetkellä varmasti
tullut toisiin ajatuksiin rikosten psykologiasta ja parantunut siitä
yksinkertaisesta katsantokannasta, että hyvillä sanoilla voidaan
tiikeristä tehdä lammas.
-- Dennis on aina ollut sellainen... Mutta eivät kai he... Tarkoitan,
etteivät he kai ole ottaneet minun vuokseni hänen henkeään.
-- Toivon niin, sanoi Bert ja kertoi tapaamisestaan Dennis Morganin
kanssa ja siitä, minkälaisissa olosuhteissa he nyt viimeksi joutuivat
toisistaan eroon.
Silloin huusi Gerald Morgan suorastaan varomattomasti:
-- Se ei tapahdu ikinä, niin kauan kuin minä elän. Hänet täytyy
pelastaa.
-- Se on minunkin mielipiteeni, sanoi Bert tyynesti. -- En vain vielä
tiedä kuinka se käy päinsä -- ja kuinka itse pääsemme täältä.
Se, että Arizona Bert lausui sellaisen epäilyn, saattaa näyttää
kummalliselta niistä, joilla on pienikin aavistus kaikista niistä
vaaroista, joista hän oli mestarillisella tavalla selviytynyt. Mutta ei
tälläkään kertaa hänen sanojaan aiheuttanut pelko, vaan hän sanoi sen
sitä varten, että huomasi tämän Morganin yhtä varomattoman uskaliaaksi
kuin veljensäkin.
-- Jos tällä kertaa epäonnistumme, sanoi hän, niin olemme myytyjä. --
Kolmatta koetta ei ole ajattelemistakaan.
-- Montako meitä vastassa on?
-- Kokonainen liuta. Lukumäärä tuntematon. Meitä on kaksi. Saattaa
tulla kolme. Onko teillä aseita?
-- Minulla oli tietysti revolveri, mutta se otettiin pois.
Bert tuumi hetken. Uskaltaisiko hän luovuttaa aseistaan toisen tälle
miehelle? -- Sen varomaton käyttäminen hyödyttäisi heidän asiaansa
vähän.
Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, sillä samassa kuului lähestyvien
askelten ääni ja Morgan kuiskasi:
-- Pitäkää varanne!... Ne ovat täällä... Mutta minä tiedän... Neekeri
näytti minulle piilopaikan. Olin tyhmä kun en käyttänyt sitä. Tulkaa!
Ehdotus oli hyvä. -- Eikä sitäpaitsi ollut aikaa tuumia parempaa. Bert
seurasi vapautettua, joka johti häntä kädestä eräälle rautaluukulle ja
avasi sen samalla kun siltä suunnalta, jolta he juuri olivat tulleet,
kuului kaikuvia kirouksia.
-- Tänne, sanoi Gerald Morgan. -- Se on säiliö, eikä ole syvä. -- Mutta
luulen, että mahdumme sinne molemmat.
Kun ei muukaan auttanut, seurasi Bert kehoitusta ja pelastetun
esimerkkiä. Tuskin olivat he sen tehneet ennenkuin hakijat kulkivat
rautaluukun yli ja heitä kuului yllyttävän naisen ääni, joka uhkasi
heitä kaikella mahdollisella pahalla, jos ei kadonneita löydettäisi.
Bert pelkäsi, että etsijät huomaisivat kohottaa rautaluukkua, joka
heidät kätki. Siltä varalta piti hän revolverejaan ampumavalmiina.
Mutta kukaan ei innoissaan ajatellut luukkua ja äkkiä tuli jälleen
hiljaista kun hakijat etääntyivät toiselle suunnalle.
-- Nyt on kenties meidän vuoromme, sanoi Arizona Bert tyynesti, kohotti
luukkua ja kiipesi ylös. Luultavasti on pidetty selvänä, että me olemme
livistäneet rikkonaisen ikkunan kautta ja ettei auta muu kuin saattaa
itse itsensä turvaan.
Ja Bert otti johdon. -- Tuumimatta meni hän kellarin portaille, joita
myöten etsijät olivat poistuneet. Jos hän vain saattoi päästä portille,
tiesi hän, että siellä oli Big Bob varmasti ihmetellen pitkää odotusta
ja melua, jonka oli kuullut, vaikkakaan ei oltu ammuttu, merkillistä
kyllä.
Tultiin eteiseen. Mutta siellä oli oltava äärimmäisen varovainen.
Kerrosta ylempänä kuului nainen huutavan ja käskevän. Miehet vastasivat
yhtä meluavasti.
-- Koira!... Doggi!... Se on tuolla! huusi nainen. -- Ottakaa se
kiinni! Tällä kertaa se ei pääse pakoon.
Vilahduksessa oli Bert portilla ja avasi sen. Hän antoi merkin. Vastaus
tuli silmänräpäyksessä. Ja melkein yhtä nopeasti ilmestyi Big Bob, joka
veti suunsa leveään irvistykseen:
-- Onko tulossa lopputanssi?
-- Siltä näyttää, Bob. Pidä varasi! Asetu tämän kojun taa. Älä päästä
ulos kissaakaan. Meidän on saatava koko liuta, ymmärrätkö!
-- All right! Come along Mexiko-Maria!... Tässä he saavat tanssia, niin
että kelpaa... Terveiset Harrylle!
Nyt sai mr Morgan Bertin toisen revolverin. Ja niin alettiin hiljalleen
hiipiä alas portaita.
Mutta silloin sattui odottamaton välikohtaus. Portaita alas kuuluivat
askeleet lähestyvän. Nyt oli hyökättävä joko heti tahi jälleen
piilottauduttava. Hyökkääminen aiheuttaisi melua, jota vielä oli
vältettävä. -- Mutta ei ehditty tehdä mitään ennenkuin tulija syöksyi
ohi. Hän ei ollut huomannut kumpaakaan miestä.
-- Odottakaa täällä, sanoi Bert. Asettukaa tuon oven taa. Olen
silmänräpäyksessä takaisin; teen selvän tuosta, jonka näimme.
Gerald Morgan sai kiinni Bertin käsivarresta ja sanoi:
Se mies on _minun_. Se oli Täyskäsi-Fred, joka... Ja varomaton mies
katosi Fredin jälkeen sekä tulisi todennäköisesti turmelemaan kaiken
ampumalla ja nostamalla sellaisen melun, että kaikki kiiruhtaisivat
paikalle.
Arizona Bert oli pahemmassa kuin pulassa. Ja kesken kaiken kuuli hän
pienen dogginsa haukkuvan raivoisasti. Puuttui vain sitä, että Big Bob
ryntäisi paikalle ja kajauttaisi kaikuvan Whakeewho! Hi Ho!-huutonsa
ja silloin olisi kaikki valmista.
Varovaisesti hiipi Bert Gerald Morganin jälkeen estääkseen, jos
mahdollista, pahinta tapahtumasta.
Juuri silloin tuli Bully-Dass! Suussaan oli sillä kiemurteleva
_kalkkarokäärme!_
VIII.
MIES MATKALAUKUSSA JA VIIMEISEN TANSSIN ALKU.
Niin, pieni Bully-Dass tuli kalkkarokäärme suussaan. -- Bert koetti
ottaa siltä matelijaa tallatakseen sen kuoliaaksi. Mutta koira ei
antanut, vaan puisteli petoa hampaissaan eikä näyttänyt ollenkaan
haavoitetulta. Ja Bertillä oli tällä hetkellä tosiaan muutakin
ajateltavaa.
Varovasti seurasi hän Morgania, joka puolestaan seurasi
Täyskäsi-Frediä. Hän ei kuullut, että he olisivat iskeneet yhteen.
Mutta parin kolmen huoneen läpi kuljettuaan näki hän ihmeellisen näyn
ja pidätti koiraa, joka aikoi rynnätä esiin.
Täyskäsi-Fred seisoi ameriikkalaisen, rautahelaisen matka-arkun edessä
-- ja arkusta näkyi ihmispää, johon arvatenkin kuului ruumiskin, jota
Bert ei kuitenkaan nähnyt. -- Täyskäsi-Fredillä oli kädessään
revolveri, jolla hän tähtäsi päätä sekä löi äkkiä kannen kiinni.
Kaiken tämän oli täytynyt tapahtua huimaavan nopeasti. -- Mutta vielä
omituisempaa oli, että se oli käynyt niin äänettömästi.
Mr Morganista ei näkynyt jälkeäkään.
Oliko se tosiaankin hän, jonka Täyskäsi-Fred niin tavattoman nopeasti
oli uudelleen vanginnut? Mutta miks'ei Morgan ollut siinä tapauksessa
ampunut? Olihan hän asestettu ja olihan hän ollut edullisemmassa
asemassa seuratessaan miestä, joka ei sitä aavistanut.