Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan
Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa
Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:
Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta
venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä
pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi virrata
vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat
sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä.
Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja
voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen
ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten
tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla
rantakalliolle.
Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli
kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven
nietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä
arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen
Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat
heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.
Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään
omituisesti pyörryttävän.
"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä
kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta
oli kääntynyt puolittain häntä kohti.
"Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?" kysyi
jälkimmäinen huolestuneena.
"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä
parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."
Sitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä,
varrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa
vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä
ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan
raamatunsuomennosta.
Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin
ajatuksiinsa.
Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa
valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja.
Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut
hämäränä alueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä oli
kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä hänen
isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti torjuttu ja saatu
sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota
vasten ja sitten särkyneinä hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen
eikä niistä oltu sen enempää piitattu. Mutta tällä matkallaan hän oli
tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava
valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman
ruhtinaansa valtikan alle.
Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä
kaikista lännen kansoista! Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä
olihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat
suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli
vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat -- niin, kansan
sielu kokonaisuudessaan oli toinen.
Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi mikä vaara täältä
idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä puolin
paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan turmelemaan
sen työn. jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa
valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään.
Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa
virkkoi hän tähän kääntyen:
"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin
uhkaamaan entistä suurempi vaara."
Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen
kasvonsa ja lausui:
"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me
ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä
ja lisäksi on meri välillämme."
Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen
kaikilta idän vaaroilta.
Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja
koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta
päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa
selviämään vihollisesta ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen,
Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon
epäedullisemman muodon.
Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen.
Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola
sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin sen
tjoktista, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta
aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle. Tällä
kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää
kiihdyttävästi.
Ja nuo ihmiset sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien
kansalaistensa pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja kohteliaita,
mutta luottaa heihin ei voinut.
Alussa sikäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton
antaa-mennä-vain-ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta
pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella
sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot
olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.
* * * * *
Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti
kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän
oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi
kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän
yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä
jätti hänet kokonaan rauhaan.
Saiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa kehittyä
edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen kuumeiset
ajatuksensa yhä pyörivät. Kun hän ajatteli, että ne tokeet, jotka hänen
ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu pystytetyksi
Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat, niin häntä puistatti kuin
horkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja hänen oman
elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle?
"Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan
taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine
puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain
sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän
niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän
kuin tuo arkkipiispa, joka puolinukuksissa istui hänen rinnallaan,
kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän saattoi
tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa.
"Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana
lausunut -- sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin
anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten
seisottava tai kaaduttava -- yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta mihin
oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta
avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen
kansastaan?
* * * * *
Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää
lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman
väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset
kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän
nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin
väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt
hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä
syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan
pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu
pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine
silmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu
tällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten
tarkkaavasti kuunnellessa. "Aivan samoin kansoja, joilla on suuri
tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja
kurin kautta", puhuu hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä
suuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan."
Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa! Ne ovat
juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja
innostuu... ja havahtuu samassa todellisuuteen.
Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa ja
koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja mitä hän
vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä Lutherin
pöydässä eräänä sunnuntaina... ja nyt sai hän kiinni niistä
sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne
nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti,
aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu. Vaikka
pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa
keveämmäksi.
"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen
ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren
opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni."
"Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää
kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa
puoleen.
Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.
"Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen
itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja
muisteli.
Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen
taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi.
Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan
herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.
Suurimman osan yötä pysyi hän täydessä tajussaan, mutta unta hän ei
saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä
kynttilänvalossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että
hänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin
keskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä
en sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen
nöyrästi.
Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä
tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa,
mutta kuinka hän oli siitä vapautunut, niin pian kun hänen sisäiselle
katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto
hänen siihenastisessa elämässään. Niin saattoi hän taas tällä hetkellä
nähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta myöskin
kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin oli Jumala
johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja osoittanut heille
oman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet lännestä tulevan
kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka viisaasti asiat
siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista kahdesta
veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän puolelle ja
hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi ollut
päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää
olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä
helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain
venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi,
että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon
vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin
ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla
kun karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi
käymästä.
Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä
valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi
Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa näki
hän taas niin selvän tarkoituksen, että suomalaiset, asetettuina
asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin
sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty
säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkoitusperäänsä
varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä
saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus,
ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.
* * * * *
Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen
hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja
autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen
tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle.
Kun arkkipiispa ilmoitti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa
rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla
maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän
horrosmaiseen uneen josta hän vasta illan suussa havahtui.
Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään
räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista
täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle.
"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa."
"Niin olemme", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan
matkatoverinsa äänen. "Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun
tunnet isänmaasi ilmankin."
"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka
hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin,
rakas Suomenlahteni!"
Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen
etäisyydessä teräksen väriseen iltataivaaseen. Rajajoen suulta alkain
he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä, jonka
Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat muodostaneet.
"Jumalan kiitos!" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen
pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu
uuvuttivat häntä kovin.
* * * * *
Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui
Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat
nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut
hänen vointiaan tiedustamaan:
"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja
kuulla suomenkieltä."
Hän teki liikkeen kohotakseen reestä mutta silloin hänen sisällään
jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa.
Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan
lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan: "Jumala siunatkoon ja varjelkoon
kansaani!" "Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi
Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse
koetti nostaa häntä ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen
käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan
piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla
toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha
lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä
kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle ja
saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se tarttui
häntä hellästi käteen ja lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan
etäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai
silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti
lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä
maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky
hävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä
ja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa
korvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle...
Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille
ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.
"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi Laurinpoika.
Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan
puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena
toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen
hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille
loihtinut.
(Kyösti Vilkuna: Suomalaisia kohtaloita.)