Äkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja
naulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen,
vihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi
selkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa Martti Skytte
täydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo kahdeksankymmenvuotias
hinterä vanhus aivankuin hukkui avaran, maata laahaavan ja
kärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen piispanmanttelinsa poimuihin.
Raskas hiippa painoi hänen päänsä kumaraan ja lumivalkoisina haituvina
näkyivät sen alta hänen harvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat
leikkiä hänen hiippansa ja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla
riippuvassa ristissä ja manttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin
läpi astui kirkon ulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen
seurueeseensa kuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä
yksi pappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista
lippua, jonka toisella puolella oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt
Maarian kuva.
Hitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla
vilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät
kartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat,
siniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä
tarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja
kiivaasti hengittäen.
Kun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja
hänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.
"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä,
tyttäreni?" kysyi piispa.
Hiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:
"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan
jäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja siveydessä
aina kuolemaani saakka."
"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi
Kristuksen morsiameksi!"
Piispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi taluttaa
ylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään, kaniikit ja
kenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.
Vielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat
auringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa. Sitten
katosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja ovi
sulkeutui.
"Sinne se nyt meni!" sanoi merimies, joka oli tätä katsellut, ja lyöden
kätensä toverinsa kaulaan jatkoi hän: "Mutta me mennään krouviin ja
otetaan kaunisten nunnain ja hyvän purjetuulen malja."
Kaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen
mennessään haikealla äänellä:
"Seljällä tuulet puhaltaa
ja vihurit purjetta pieksää,
vaan rannalla tytöt vetistää
ja poikia kotiin vuottaa."
* * * * *
Munkit seisoivat kahdessa rivissä kirkon eteläisessä laivassa. Heitä
vastapäätä, pohjoisessa laivassa, olivat nunnat, muodostaen pitkin
seinustaa kolme tiheätä riviä. He seisoivat liikkumattomina kuin
harmaat kuvapatsaat. Hämärässä kirkossa näkyivät heidän kasvonsa
tiukkaan kiedotun hunnun keskeltä ainoastaan epäselvinä täplinä.
Täysilukuiseen birgittalaisluostariin tuli kuulua kuusikymmentä nunnaa
ja abbedissa sekä viisikolmatta munkkia. Viimemainittuja tuli olla
kolmetoista pappisveljeä, neljä diakoonia ja kahdeksan maallikkoveljeä.
Mutta käynnissä oleva uskonpuhdistusliike oli saanut aikaan melkoisia
muutoksia Naantalinkin luostarissa, huolimatta siitä että vanha
katolilaisuus siellä teki uudelle ajalle kaikista lujinta vastarintaa.
Vesteråsin recessin nojalla olivat entisten nunnien ahnaat sukulaiset
riistäneet luostarilta melkoisen joukon sen maatiloja. Luostarin tulot
olivat vähentyneet ja sen veljes- niinkuin sisarkonventtikin
harventunut. Ainoastaan pari sisarta oli kuluneina vuosina jättänyt
luostarin ja mennyt naimisiin. Suuremman harvennuksen sen sijaan oli
aiheuttanut se, että uusia sisaria ei enää tullut luostariin, sikäli
kuin vanhoja kuoli. Abbedissaa lukuunottamatta oli luostarissa nykyään
enää kolmekymmentäviisi nunnaa.
Toista vuotta sitten oli kuollut iäkäs abbedissa Valpuri Torkilintytär.
Hänen seuraajakseen luultiin yleisesti tulevan Birgitta Kurjen, joka
oli kuudennella kymmenellä oleva nainen ja ollut luostarissa jo
lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kaikki sisaret pitivät hänestä hänen
lempeän ja äidillisen mielenlaatunsa takia, jota paitsi hän oli nunnien
joukossa suvultaan ylhäisin. Hänen isänsä oli Pohjanmaan ja Satakunnan
laamanni, Knuutti Eerikinpoika Kurki, samalla kuin hän oli piispa Arvid
Kurjen sisaren tytär sekä kuuluisan Klaus Kurjen tyttärentytär.
Sitäpaitsi oli hän eläkkeekseen luostariin tuonut kaikista suurimmat
myötäjäiset. Hänellä oli siis ollut kaikki edellytykset päästä
abbedissaksi Valpuri Torkilintyttären jälkeen. Mutta vaali, jonka
toimittivat munkki- ja nunnakonventti yhteisesti ja jonka piispa
vahvisti, olikin päättynyt niin, että abbedissaksi tuli Birgitta
Fleming.
Hän oli hurjuudestaan kuuluisan Friskalan herran, Pietari Flemingin
tytär. Suvultaan oli hän suunnilleen yhtä mahtava kuin Birgitta
Kurkikin, sillä hänen isänsä oli valtaneuvosten Iivari ja Eerikki
Flemingin orpana, mutta varallisuudeltaan ei hän vetänyt vertoja
kilpailijattarelleen. Hänen velipuolensa oli ollut kymmenisen vuotta
sitten kuollut tuomiorovasti Johannes Petri, jyrkkä katolilainen ja
Pietari Särkilahden kiivas vastustaja.
Nykyään oli Birgitta Fleming neljänkymmenen vuotias ja luostarissa oli
hän ollut kymmenen vuotta. Nuoruudessaan hän oli kerran rakastunut,
mutta, kun hänen rakkautensa esine, Särkilahden nuori Kustaa-herra, ei
ollut häneen mitään huomiota pannut, oli hän katkerana vetäytynyt
luostariin. Häneltä puuttui melkein tyyten kaikki naisellinen sulous.
Hän oli kapealanteinen, vailla rintoja, suora, luiseva ja miehekäs.
Kapeiden kasvojen keskeltä ulkoni terävähkö suora nenä, joka pitkin
harjaansa hiukan punersi ja antoi yhdessä mustien kulmien, ohuiden,
miltei värittömien huulten ja voimakkaan leuan kanssa hänen kasvoilleen
kovan ja käskevän leiman. Hänessä oli jotakin kylmää ja järkähtämätöntä
ja sen vuoksi kaikki sisaret häntä pelkäsivät. Luostariin tultuaan oli
hänen ainaisena päämääränään ollut päästä Valpuri Torkilintyttären
seuraajaksi. Ja hän oli osannut laittaa asiat niin, että hän oli tullut
valituksi, vaikka tuskin kukaan luostarin jäsenistä oli sitä oikeastaan
tahtonut. Vanhempi ja ansiokkaampi Birgitta Kurki sai tyytyä olemaan
priorissana, joka ei ollut muuta kuin ensimäinen nunna abbedissasta
lähtien ja joka nunnien ruokasalissa istui toisen pöydän yläpäässä.
* * * * *
Jäykkänä ja liikkumattomana seisoi abbedissa etumaisen nunnarivin
korkeakuorin puoleisessa päässä ja tähysti ulko-ovelle, josta piispa
seurueineen astui sisälle. Noviisi jäi oven eteen seisomaan, mutta
piispa, kaniikit ja kenraalikonfessori astuivat keskilaivaa pitkin
korkeakuoriin, laulaen edelleen virttä, jonka he ulkona olivat
alkaneet. Pappisveli lippuineen asettui eteläisen laivan keskimmäisten
pilarien väliin.
Kun virsi oli tauonnut, astui abbedissa alttarin eteen ja ojensi
piispalle kultasormuksen, jolla noviisi oli vihittävä luostarin
asukkaaksi. Asettaen sormuksen alttarille alkoi piispa lukea sormuksen
vihkimissanoja.
Kaarina seisoi paljaine jalkoineen kylmillä lattiapaasilla ja yli hänen
ruumiinsa kulki yhtämittaisia väristyksiä. Hän siristeli silmiään
nähdäkseen paremmin eteensä. Kapeista, lasimaalauksilla varustetuista
akkunoista pääsi kirkkoon hyvin niukasti valoa. Sen vuoksi paloi
kullakin kirkon kolmestatoista alttarista kaksi paksua vahakynttilää.
Niiden keltaisessa valossa kimaltelivat alttareilla olevat hopeiset
kalkit, kupariset suitsutusastiat, kapeakaulaiset hopea- ja
kristalliampullat, joissa säilytettiin pyhää öljyä, sekä kullatut
krusifiksit. Kaarina seisoi sylen päässä ovesta ja hänen oikealla
puolellaan oli aitauksella erotettu munkkien kuori. Sen keskellä olevan
alttarin päällä seinässä oli parin sylen levyinen alttarikaappi, jonka
tammipuusta veistettyjen pyhimysten kruunut ja manttelit säteilivät
tuhansin värivivahduksin. Hänen vasemmalla puolellaan ovipielessä
lähellä vihkivesiastiaa oli ruumispaarit, joilla näkyi kasa multaa.
Korkeakuori, jota myös nimitettiin nunnakirkoksi, muodosti kirkon
läntiseen päätyyn erikoisen, viidellä akkunalla varustetun ulkoneman.
Se oli rautaisella ristikkoaidalla erotettu muusta kirkosta ja sen
lattia oli kirkon lattiaa ylempänä. Siellä olevan alttarin eteen oli
piispa klerkkiensä kanssa asettunut.
Kaarina painoi päänsä alas ja hänen poskensa hehkuivat, sillä hän
tunsi, että kaikki silmäparit tuossa harmaassa ja liikkumattomassa
nunnajoukossa olivat häneen kiinnitetyt. Tunto siitä, että hän itsekin
oli kohta häviävä tuohon samaan joukkoon kuin pisara mereen, pusersi
omituisesti hänen sydäntään.
Piispa laskeutui alttarilta kädessään vihitty nunnansormus. Hän astui
pitkin keskilaivaa noviisia kohti ja hänen manttelinsa liepeet
kahisivat pitkin lattiapaasia. Kolmiona seurasivat pienen välimatkan
päässä hänen jälessään kaniikit ja konfessori. Kun piispa pysähtyi
Kaarinan eteen, laskeutui tämä jälleen polvilleen. Lippua kantava
pappisveli asettui heidän sivulleen, niin että lipun poimut riippuivat
noviisin yli. Konfessori ojensi piispalle pergamenttiliuskan, johon oli
kirjotettu birgittalaisnunnain vihkimäkaava.
"_Ego soror Katharina Thomae facio professionem_ --" alkoi piispa
sanella, ja matalalla, värähtelevällä äänellä toisti Kaarina hänen
jälessään valan sanat. -- "Minä sisar Kaarina Tuomaantytär lupaan ja
vannon kuuliaisuutta Jumalalle kaikkivaltiaalle ja Pyhälle Neitsyelle,
Pyhälle Augustinukselle ja Pyhälle Birgittalie ja Sinulle, heidän
sijaiselleen, ja Abbedissalle ja sinun seuraajillesi; ja edelleen
lupaan minä elää kuolemaani saakka köyhyydessä ja siveydessä Pyhän
Augustinuksen ja Pyhän Birgittan sääntöjen mukaan."
Tämän jälkeen lausui piispa:
"Kaikella kilvoituksella tulee sinun panna luottamuksesi Jumalaan ja
luvata, ettet mitään niin rakasta kuin Herraa sinun Jumalaasi, johon
sinun tulee kaikella ikävöimisellä liittyä."
Kaarina vastasi, kuten hänelle edeltäpäin oli opetettu:
"Minä liityn Jumalaan koko sydämelläni ja sielullani ja annan itseni
hänelle kaikessa sydämen yksinkertaisuudessa."
Piispa:
"Ja minä kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen ainokaisen poikansa, meidän
herramme Jesuksen Kristuksen, sijaisena liityn sinuun."
Tämän jälkeen luki piispa lyhyen rukouksen ja otti sitten sormuksen
oikean kätensä hyppysiin. Kaarina ojensi ylös vasemman kätensä. Hiha
valahti lähelle kyynärpäätä ja paljasti hänen pyöreän, valkoisen
ranteensa. Piispa pujotti sormuksen hänen nimettömäänsä ja lausui:
"Minä vihin sinut Jumalan morsiameksi ja hänen ikuiseksi
omaisuudekseen. Nimeen Isän j.n.e."
Kaarina nousi jälleen seisoalleen, mutta sai jäädä entiselle
paikalleen, samalla kuin piispa seuralaisineen vetäytyi takaisin
korkeakuoriin. Abbedissan viittauksesta erkani rivistä priorissa ja
neljä häntä lähinnä olevaa nunnaa, mennen korkeakuoriin ja pysähtyen
alttarin eteen. Kukin heistä kantoi käsissään yhtä nunnanpuvun osaa,
jotka nyt olivat vihittävät puettaviksi uuden luostariasukkaan päälle.
Avaraan, valkoiseen dalmatikaan puettu diakooni käveli sillä välin
hitaasti ympäri kirkkoa kädessään soikea kuparinen suitsutusastia. Sen
vitjat helähtelivät ja sinertävinä tupruina pöllähteli hyvänhajuinen
suitsutus. Maallikkoveljet poistuivat hiljaa lounaisessa kirkonkulmassa
olevan pienen munkkioven kautta. Heidän harmaat kaapunsa ja keltaisina
kumottavat tonsuurinsa vilahtelivat oviaukossa.
Kun puku oli vihitty, palasivat nunnat korkeakuorista riviinsä.
Abbedissa lähti sen jälkeen liikkeelle, astuen suorana ja jäykkänä
Kaarinan luo, jota hän otti kädestä ja lähti taluttamaan korkeakuoria
kohti. Alas luoduin katsein, punastuneena ja kiivaasti hengittäen
seurasi Kaarina saattajaansa. Näytti kuin tyly vanginvartija olisi
taluttanut nuorta rikoksentekijätärtä rangaistuspaikalle.
He pysähtyivät keskilaivan perälle korkeakuorin eteen. Piispa,
kaniikit, pappisveljet ja diakoonit olivat kuorissa, seisoen päin
alttariin sekä alottaen messun vuorolauluineen.
Abbedissa antoi merkin ja molemmat nunnarivit lähtivät liikkeelle,
ympäröiden hänet ja Kaarinan moninkertaiseen piiriin. Sisimmässä
piirissä olivat ne viisi nunnaa, jotka kulettivat Kaarinalle tulevaa
nunnan pukua. Mykällä viittauksella komensi abbedissa Kaarinan
riisuutumaan. Hän värähti kuin unesta havahtuen ja avasi nopeasti
vyönsä hopeisen soljen. Ja samanlaisella hätäilevällä kiiruulla riisui
hän päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes hän liikkumattoman
nunnajoukon keskellä seisoi alastonna kuin merestä noussut Venus.
Abbedissa viittasi priorissalle, jonka käsivarrella oli pitkä,
lumivalkoinen pellavapaita. Se hulmahti levälleen ja priorissa pujotti
sen Kaarinan päälle. Siitä levisi puhtaan pellavan ja mintun tuoksu.
Seuraava nunna auttoi Kaarinan päälle pitkän, ohuesta harmaasta sarasta
ommellun, hihallisen hameen. Se kiristettiin vyötärölle mustalla,
rautasolkisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen kiinnitettiin skapulaari,
rinnasta hameenhelmaan ulottuva, vapaana riippuva, korttelin levyinen
kangassuikale. Sen tuli estää naisellisia muotoja pääsemästä kaapun
aukosta näkyviin. Nyt seurasi järjestyksessä pääilyskaapu, avara,
nilkkoihin ylettyvä harmaasarkainen vaippa, joka heitettiin hartioille
ja kiinnitettiin rinnan kohdalta yhdellä ainoalla, soikealla
puunapilla. Kaapun vasempaan rintamukseen, sydämen kohdalle, oli
ommeltu punainen risti. Niskaa, kaulaa ja hartioita suojaamaan
kiinnitettiin valkoisesta villakankaasta valmistettu kaulus.
Jälellä oli vielä kaksi pukija-nunnaa, pitäen käsissään molempia
päähineitä. Toisella oli valkea pellavahuivi, jolla hän peitti Kaarinan
pään, osan otsaa, poskipäät ja leuan, kiinnittäen huivinnurkat neulalla
niskan taa. Toinen heitti tämän valkoisen huivin päälle mustan hunnun,
_velum'in_, jonka hän pyhän kolminaisuuden mukaan kiinnitti kolmella
neulalla. Huntu verhosi vain päälaen ja korvalliset, laskeutuen vapaina
poimuina taakse hartioille. Nyt kumartui Kaarina abbedissan eteen ja
tämä kiinnitti hänen päälakeensa Kristuksen kruunun. Siihen kuului
kolme valkoista nauhankappaletta, joista pisin kulki vanteena päälaen
ympäri. Toiset kaksi muodostivat sen keskelle ristin. Nauhojen viiteen
yhtymäkohtaan oli Kristuksen viiden haavan mukaan kiinnitetty pienet
punaiset tilkut, jotka valkoiselta pohjalta näkyivät kuin veripisarat.
Nyt oli Kaarina ulkoasunsa puolesta täydellisesti sulautunut häntä
ympäröivään nunnajoukkoon. Mutta vihkimistoimitus ei ollut vielä
lopussa. Abbedissa talutti hänet entiselle paikalleen oven lähellä,
nunnat palasivat kahtena rivinä pohjoislaivaan ja yhtyivät
vuorolauluillaan messuun.
Diakooni kiersi jälleen pelmuttamassa suitsutusta ympäri kirkon.
Siniset, hyvänhajuiset savutuprut vaippuivat pilarien välissä ja
kohosivat hiljalleen holveihin. Vahakynttilät liekehtivät raskaasti.
"_Veni, sancte spiritus_!" kaikui korkeakuorista ja siihen vastasi
nunnain kuoro: "_Veni, Domine, veni_!"
Kun messu päättyi, astui yksi pappisveljistä kuorin eteen ja lausui
kuuluvasti:
"Astu, Kristuksen morsian, Kristuksen alttarin eteen'" Kankeana ja
jäykkänä uudessa nunnanasussaan kulki Kaarina noiden monien silmäparien
editse. Alttarin eteen tultuaan kumartui hän kasvoilleen. Piispa
seuralaisineen laskeusi polvilleen ja samoin kaikki nunnat.
"_Kyrieleison! Christeeleison! Kyrieleison! Christe audi nos_!" alkoi
piispa apulaisineen. Ja sitten seurasi pitkä, yksitoikkoinen ja.
uuvuttava litania, jossa kolminaisuuden, profeettain ja apostolein
lisäksi nimeltään mainittiin yli kuusikymmentä roomalaisen kirkon
pyhimystä, avuksi huutaen heitä kutakin erikseen ja kaikkia yhteisesti.
Kun se vihdoinkin päättyi ja piispa lopen uupuneena nousi seisoalleen,
kantoi yksi pappismunkki esiin hostian. Nyt julisti piispa
vastavihitylle synninpäästön sekä antoi hänelle herranehtoollisen. Sen
jälkeen asetti hän Kaarinan käteen palavan vahakynttilän ja talutti
hänet abbedissan luo. Tämä otti nyt vuorostaan Kaarinaa kädestä ja
lähti taluttamaan nunnaluostariin, jonka käytäviin aukeni ovi
pohjoisesta kirkon seinästä. Muut nunnat seurasivat heitä parittain.
Sopiakseen säännöllisissä riveissä liikehtimään, kaarsivat he
keskilaivan kautta, kynttilää kantava Kaarina ja abbedissa etumaisina.
Pehmeät ruojuskengät sihahtelivat lattiapaasia vasten ja pitkät kaaput
kahisivat.
Kun molemmat rivit olivat ehtineet päästä liikkeeseen, alkoi koko
nunnakuoro laulaa:
"Vanitatum vanitas, omnia sunt vana,
nil sub sole stabile in vita humana,
velut fumus transiit gloria mundana.
Ista cur amplecteris, o tu, mens insana?"
(Turhuuksien turhuus on kaikki elo mainen,
on onni, rikkaus ja maine katoovainen,
kuin sauhu ilmaan tyhjäks raukenee ne vainen.
Miksi niitä halajat, sa sydän riehuvainen?)
Pari parin jälkeen katosivat he matalan oven taakse ja raskaina,
tukahtuneina aaltoina vierivät kirkkoon etääntyvän laulun sävelet.
Viimeisen parin jälkeen sulkeutui ovi.
Ovesta, jonka kautta abbedissa talutti Kaarinaa, tulivat he pitkään,
matalaan ja hämärään käytävään, joka vähitellen kaareutui vasemmalle.
Nunnaluostarin kaksikerroksinen päärakennus, jonka toinen pääty yhtyi
kirkon pohjoisseinään, oli pyöreän kukkulan reunaa noudattaen
rakennettu kaarevaksi. Sen ulkopäässä oli hiukan leveämpi, sen kanssa
suoran kulman muodostava siipirakennus, josta edelleen ulkoni toinen
siipirakennus. Viimemainitussa, joka oli yksikerroksinen, oli nunnain
refektoorio eli ruokasali, jonne saakka kirkosta lähtevä käytävä monia
mutkia tehden ulottui.
Käytävä rajottui oikealla puolen ulkoseinään, jossa oli tavan takaa
pieni ikkuna. Himmeiden sarvilevyruutujen läpi pääsi käytävään
kuitenkin sangen niukasti valoa. Vasemmalla kädellä oli pienten
välimatkojen päässä ovia niin pitkälle kuin käytävää riitti. Ensimäinen
ovi kirkosta tullen johti niin sanottuun auditoriaan. Siellä oli saanut
sijansa luostarin kirjasto ja siellä saivat tehdä kirjallista työtä ne
sisaret, jotka siihen pystyivät. Seuraava ovi vei avaraan
kapitulihuoneeseen, johon sisaret kokoontuivat neuvottelemaan
yhteisistä asioistaan sekä päättämään niiden rankaisemisesta, jotka
olivat jollain tavoin rikkoneet nunnavelvollisuuksiaan vastaan. Sitten
seurasi käytävän vasemmassa seinässä ovi oven vieressä, kaikki kapeita,
maalaamattomista laudoista kyhättyjä ja ilman lukkoja. Ne johtivat
nunnien selleihin. Ennenkuin käytävä aukeni ensimäisen siipirakennuksen
koko alakerran täyttävään konventtitupaan, kääntyi abbedissa vasemmalle
ja alkoi, tällä kertaa Kaarinan edellä kulkien, kiivetä ylös kapeita
kiviportaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Laulu oli vaiennut ja
muut nunnat jatkoivat matkaansa konventtitupaan.
Toisessa kerroksessa oli samanlainen käytävä kuin alhaallakin ja
samalla tavalla tuoksahti sielläkin vastaan raskas, ummehtunut ilma,
jossa tuntui muurikalkin hajua. Käytävä kulki täällä vastakkaisen
ulkoseinän vierustaa ja johti kirkon pohjoislaivassa olevalle
lehterille, josta nunnat kanoonisina hetkinä ottivat osaa
jumalanpalvelukseen. Yläkerta sisälsi yksinomaan nunnain sellejä.
Abbedissa pysähtyi käytävän keskivaiheilla, avasi yhden ovista ja
ohjasi Kaarinan sisälle. Sitten otti hän kynttilän omaan käteensä ja
lausui:
"Jätän sinut, sisar, yksiksesi nona-soittoon saakka, saadaksesi
rukouksessa ja pyhissä ajatuksissa alottaa luostarielämäsi. Kun kello
kutsuu messuun, niin silloin tulet alas konventtitupaan."
Abbedissa jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Kaarina oli yksin
tulevassa asuinmajassaan. Hän seisoi hetkisen liikkumatonna alallaan ja
katseli ympärilleen. Huone oli noin seitsemän kyynärää pitkä ja niin
kapea, että kun levitti kätensä, koskettivat sormien päät sivuseiniin.
Kynnyksestä peräseinään kävellen saattoi siinä ottaa kymmenisen lyhyttä
askelta. Katto, veistetyistä laudoista, oli sekin niin matalalla, että
siihen huoleti ulottui kädellään. Peräseinän muodosti kivinen
ulkomuuri, joka oli aikanaan kalkilla sivelty, mutta nyt jo
harmaantunut ja täynnä kosteuden synnyttämiä täpliä ja juovia. Muut
seinät olivat pyöreistä hirsistä, joiden lomista näkyivät sammalet.
Valo huoneeseen tuli ulkoseinässä olevasta korttelin laajuisesta
aukosta, jossa ei ollut minkäänlaista ruutua, vaan sulettiin se eteen
lykättävällä puuluukulla. Valo oli sitäkin niukempi, kun tuo vähäinen
aukko oli kyynärän vahvuisessa muurissa. Hiukan alempana ja ihan
sivuseinän vieressä näkyi toinenkin, mutta pienempi luukku, jonka
ympäriltä muuri oli mustunut. Kaarina työnsi luukun syrjään ja sen
takaa tuli näkyviin nyrkin mentävä nokimusta aukko. Se vei pitkin
muurin sisustaa alakerrassa olevaan suureen tulisijaan, josta kylmänä
aikana lösyinen lämmin levisi noita johtoja myöten sisarten selleihin.
Huoneen ainoana kalustona olivat vuode ja pieni rukousjakkara. Vuode,
toisella sivuseinällä, lähellä ovea, oli laudoista pitkulaisen laatikon
tapaan kyhätty ja kiinni seinässä. Kaarina kohotti sen sarkapeitettä.
Alustana olkien päällä oli niinikään sarkaa. Ainoastaan tyynynpäällinen
oli puhtaan valkoisesta pellavasta.
Vuoteen päällä seinässä oli yksinkertainen, puusta veistetty
ristiinnaulitun kuva. Sen vieressä puunaulassa riippui rukousnauha. Se
oli arvatenkin kuulunut sellin entiselle asukkaalle, joka näiden
samojen ahtaiden seinien sisällä oli ties kuinka kauan huokaillut ja
rukousnauhaansa sorminut ja sitten hävinnyt kuin varjo -- aivan samoin
kuin monen monet tuntemattomat sisaret vielä ennen häntäkin.
Kaarina tunsi kurkussaan omituista kuristusta ja raukeutta jäsenissään.
Hänen ympärillään oli niin hiljaista, että hän kuuli korvissaan vielä
kaiun äskeisestä laulusta: "_Vanitatum vanitas, omnia sunt vana_."
"Iäksi vanki!" kuiskasi hän ja hänen rinnastaan kohosi nyyhkytys. Hän
meni sellin perälle ja painoi kasvonsa aukkoa vasten, niin että karkeat
muurinkulmat tekivät kipeätä hänen otsalleen ja poskipäilleen. Edessään
näki hän vain pienen, rajotetun palan ulkomaailmaa. Lähinnä alhaalla
näkyi ulkosyrjä nunnaluostarin suuresta vesikaivosta, sitten suuri
pihlaja, joka oli täpö täynnä punaisia marjaterttuja. Sen lehvistössä
pelmasi joukko pikkulintuja. Pihlajan ympärillä näkyi sikin sokin
kaali- ja sipulipenkkejä. Sitten oli korkea puutarhamuuri, sen takana
pajupensaita kasvava notko, jonka takaa taas kohosi louhuinen
katajikkokumpu. Äärimmäisenä oikealla pisti silmänurkkaan kappale
Tuulensuun torpan peltoa ja osa harmaata, tuohikattoista navettaa,
jonka kupeella näkyi räystääseeu ulottuva tunkiokasa.
Jostain kuului lasten ääniä ja pihlaja, puutarhanmuuri sekä notkon
takainen kunnas uivat auringon valossa. Mutta Kaarinan pieneen ikkunaan
eivät päivänsäteet ulottuneet. Ensi kerran ja vaativana nousi hänen
mieleensä kysymys, miksi hän oli tänne tullut ja antanut itsensä
elävältä haudata. Hyvänen aika, hänhän oli vasta kahdeksantoista
vuotias eikä enää koskaan saisi nähdä maailmasta muuta kuin tuon saman
pikku täplän, joka sopi korttelin laajuisesta muurinaukosta näkymään!
Oliko tämä hänen syytään vai jonkun toisen?
Äkkiä kohosi hänen silmäinsä eteen, aivankuin ikkuna-aukko olisi ollut
taikapeili, teininpukuun puetun, keltakiharaisen nuorukaisen kuva.
Hänen sydäntään vihlasi, hän purskahti itkuun ja heittäytyen vuoteelle
suulleen toisti hän kiivaasti: "vihaan! vihaan!" Hän kouristeli sileän
tyynynpäällisen ryppyyn ja toisti nyyhkyttäen noita sanoja, olematta
kuitenkaan selvillä, ketä hän niillä erikoisesti tarkotti, itseäänkö
vai tuota keltatukkaista teiniä.
Maaten kasvot tyynyyn painettuina rupesi hän muistelemaan kaikkea
alusta ja siten kiihottamaan sydäntuskaansa kaksinkertaiseksi.
* * * * *
On sunnuntaiehtoo varhain keväällä. Kupittaan lähteelle on kokoontunut
suuri joukko kaupungin nuorta väkeä leikkimään. Ilmassa tuntuu vasta
puhjenneen lehden tuoksu ja se ikäänkuin huumaa kaikkia. Iloisia,
nauravia ääniä, laulua, rallatusta ja vallattomia hoilauksia kajahtelee
tyynessä iltailmassa. Eräs pitkä teini puhaltaa säkkipilliä ja hänen
ympärillään pyörii sikin sokin joukko pareja. Ne kieppuvat
toistensa ympäri kuin hyttyset auringonpaisteessa. Se näyttää niin
hullunkuriselta, kun hän syrjässä kivellä istuen katselee heitä. Hän on
vasta täyttänyt kuusitoista vuotta ja ollut hyvin vähän nuorten mukana.
Niin mielellään tahtoisi hän itsekin heittäytyä tuolla tavoin
pyörimään, mutta hänellä ei ole yhtään tuttua noiden nuorten miesten
joukossa. Hän keinuttaa hiljaa ruumistaan ja seuraa hymyillen toisten
karkeloa.
Sitten kiintyy hänen katseensa erääseen teiniin, joka myöskin istuu
kivellä yksinään ja hymysuin seuraa toisten karkeloa. Se on tavallista
siistimmin puettu ja baretin alta valuu olkapäille keltainen tukka.
Kalpeine kasvoineen ja kirkkaine, hymyilevine silmineen näyttää se
Kaarinasta niin ylhäiseltä ja saavuttamattomalta. Mutta äkkiä käy se
levottomaksi, aivankuin olisi tuntenut että häntä syrjästä katsellaan,
ja kääntää silmänsä häneen. Heidän katseensa yhtyvät, hän vavahtaa ja
nuorukainen vavahtaa myös. ikäänkuin heissä kummassakin olisi yhtaikaa
herännyt jotakin uinuvaa. Mutta keltatukkainen teini tulee yhtäkkiä
aivankuin virmapääksi, karkaa kiveltään ja alkaa vallattomasti remuta
karkelijain joukossa. Sitten se yhtäkkiä ja odottamatta, aivankuin
sattumalta, karkaa häntä kohti, tempaa häntä kädestä ja vie keskelle
tanssivia pareja sekä alkaa pyörittää. Teini ei osaa tanssia, mutta
pyörittää vain häntä, katsoo silmiin ja nauraa ja kaikki nauravat
heidän mukanaan. Kun hän viimein lopen hengästyneenä hellittää, joutuu
hän yhtäkkiä suunnattomasti hämilleen, sopertaa jotakin käsittämätöntä
ja poistuu kiiruusti toisten taakse. Ja kun hän, Kaarina, etsii häntä
silmillään, ei häntä näy enää missään.
Kun hän sitten seuraavina päivinä istuu yksinään tai äitinsä kanssa
heidän pienessä laskupuodissaan torin varrella, tähystelee hän kaikkia
ohikulkevia teinejä. Ja kahden päivän päästä kulkeekin ihan puodin
editse se keltatukkainen. Hän sävähtää aivan kuumaksi ja yrittää
piilottua tavarakääröjen taakse, mutta samassa kääntääkin teini päätään
-- aivan kuten sunnuntaina siellä Kupittaalla -- ja huomaa hänet. Se
nyökäyttää hymyillen päätään, punastuu ja jatkaa kiiruusti matkaansa.
Hän pistää päänsä puodin myymäaukosta ja katsoo hänen jälkeensä,
silloin vilkasee teini taakseen ja nyökäyttää uudelleen päätään,
samalla kuin hän itse häpeissään vetää nopeasti päänsä takaisin. Ja
sitten kulkee teini joka päivä heidän puotinsa ohi, tervehtien
toisinaan päännyökäyksellä, mutta toisinaan vain ujosti vaihtaen
silmäyksen hänen kanssaan. Sitten huomaa hän eräänä ehtoona teinin
etäällä seuraavan häntä ja äitiä, kun he puodista palaavat kotiinsa
Luostariyläkadulle. Niin saa teini selville hänen kotinsa ja kulkee sen
jälkeen aina, milloin hän ei puodissa ole, heidän talonsa ohitse. Ja
hän aivankuin tuntee itsessään milloin teini lähenee, menee akkunaan ja
-- eikös se kohta tulekin siitä ohi ja tapansa mukaan katsahda ylös
häneen.
Eräänä sunnuntaina asettuu hän akkunanpieleen niin, ettei teini voi
nähdä häntä, mutta että hän itse näkee kadulle. Silloin huomaa hän
teinin katseessa suurta pettymystä ja voi kuinka iloiseksi hän siitä
tulee. Illalla, myöhään hämärässä nousee hän sitten Vartiavuorelle,
istuu siellä kivelle, painaa kädet silmilleen ja ajattelee, että teinin
täytyy seisoa tuossa hänen edessään, kun hän ottaa kädet silmiltään. Ja
hän ihan kirkasee hämmästyksestä, kun hän hetken päästä avaa silmänsä
ja teini todellakin seisoo hänen edessään. He katsovat toisiaan,
tulevat yhä enemmän hämilleen eikä kumpikaan tiedä, mitä sanoa tai mitä
tehdä. Vihdoin änkyttää teini:
"Suutuitko sinä silloin sunnuntaina... siellä Kupittaalla?"
"Suutuin", vastaa hän hiljaa, tietämättä itsekään mitä sanoo. Mutta kun
hän hetken päästä nostaa katseensa ja vilkasee teiniä, purskahtaa hän
nauruun, sillä niin hullunkuriselta näyttää tämä avuttomuudessaan.
Silloin leimahtavat teinin silmät ja se tulee taas yhtäkkiä
hurjapäiseksi, tempaa hänet kiveltä, pyöräyttää häntä moniaan kerran
ympäri ja sanoo: "Etpäs suuttunut!" Vaan samalla se taas tulee ujoksi,
ei tiedä mitä edelleen sanoa tai tehdä ja kysyy lopuksi sopertaen:
"Mikä sinun nimesi on? Tahtoisin mielelläni tietää sen."
"Kaarina minun nimeni on, Kaarina Tuomaantytär Sakko", vastaa hän
nauraen, "entäs sinun?"
"Antti", vastaa teini, "_alias Andreas Petri_."
"Elä soperra sitä latinaasi" sanoo hän, tuntien yhtäkkiä vapautuvansa
ujoudesta. Ja kun teini ei vieläkään tiedä mitä sanoa, auttaa hän häntä
kysymällä:
"Pappiko sinusta tulee?"
"Pappi", vastaa teini ja lisää sitten kiiruusti: "mutta minä olen
agricolalainen."
Hän purskahtaa uudelleen nauruun, sillä hän paikalla tajuaa, mitä teini
noilla sanoillaan tarkoittaa. Mutta hänen haluttaa kiusata ja hän
sanoo:
"Minä en pidä ollenkaan mestari Agricolasta enkä hänen papeistaan, kun
ne menevät naimisiinkin. Hyi, eihän se papille sovi. Paljon somempia
ovat nuo vanhauskoiset papit paljaine päineen..."
Mutta taas saa teinin avuttomuus hänet nauramaan ja siitä tulee teini
niin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja
vakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita
kuin hänen.
Sitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti
lyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on
hänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan.
Tulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta
väkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän
on jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena.
Pyöritään piiriä ja hän joutuu erään pitkän teiniroikaleen pariksi,
saman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi säkkipilliä.
Silloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo karsaasti
teinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia kiusatakseen
tekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle roikaleelle. Aina kun
hän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia huomaavinaankaan -- vaikka
hän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin ilmeen, jopa hänen ajatuksensakin
--, vaan valitsee aina parikseen sen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on
niin suloisesti jännittävää!
Kun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään,
mutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli karata
Antin kaulaan.
"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!" sanoo Antti
katkerasti.
"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?" vastaa hän ja
on yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.
"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi... ja venyttää
kurkkuaan niin ilettävästi!" sanoo Antti yhä katkerammin.
Nyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättäytyä heittäytymästä Antin
kaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa. Kun tanssi
samassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän luo, pyöräyttää
sitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti: "Hei, etkös jaksa
enää tanssia!" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee koko ajan
syrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään. Silloin hänen
jännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän teinin siihen
paikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy karkeloivien
joukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna kotiin. Anttia ei
näy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule illalla Vartiavuorelle,
vaikka hän vilusta väristen odottaa siellä monta tuntia.
Kun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy siihen
se pitkä roikale kuin ilmasta pudoten ja lyöttäytyy hänen seuraansa. Ja
silloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää jättämään Pitkän siihen
juostakseen Antin luokse, mutta Antti ei katsokaan heihin, vaan kulkee
kiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän Pitkää korvalle, juoksee kotiin ja
itkee koko illan, antamatta huolestuneelle äidille mitään selitystä.
Kuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran
pyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin,
jossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee
Ruotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei
hän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin
esittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota
porvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä
näkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin rukoilevin silmin
etsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina muualle
ja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä kolkko
epätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee kotiin ja
vuoteelle heittäytyen itkee niin, niin... Äiti rientää hätään, utelee
ja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen isoäitinsä
Marketta Sakon elämäntarinan:
"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin'"
"Hyvä lapsi, mitä sinä nyt oikein hourit?" hätääntyy äiti, "eihän nyt
enää nunnia... poishan ne luostarit häviävät."
"Mutta eipähän Naantalin luostari", tiukkaa hän nyyhkytystensä lomasta,
"eihän siitä ole kauan, kun sinne vielä vihittiin nuori tyttö
nannaksi."
Ja hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan ajattelee
hän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut kerrottavan,
että hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt luostariin.
Miehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun Marketta oli
jo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt luostarin
ympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut. Tuntui niin
katkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä katumus
kuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu, että eräänä
päivänä ilmoitetaan hänelle, että luostarin puheluportissa on eräs
nuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa, kuka se
on, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille, avaa
puheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja armoa
pyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen, sulkee luukun
ja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska kaihertaakin sydäntä.
Mielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää
luostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja
yhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä itse
pyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille ja jouduttaa
asiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin ennen aikojaan
ilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja vihdoin äiti, se hellä
ja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä pohjaltaanhan hän vielä on
puhdas katolilainen, joka kunnioittaa luostareita ja vanhoja muotoja.
He päättävät antaa kaiken omaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti,
heti kun on heidän kauppansa lopettanut, tulla luostariin
ulkojäseneksi, viettääkseen vanhuutensa päivät tyttärensä
läheisyydessä.
Kiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmoittaa luostarin
portilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla uudelleen
kolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana ja hän käy
uudelleen ilmoittamassa sekä taas kolmen kuun perästä vielä
kolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät. Koko
koetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja iltaisin
asettuu hän usein ikkunanpieleen kadulle katselemaan. Muutaman kerran
hän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös, mutta silloin
vetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää "jääkylmältä".
Suurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin sydämessään, mutta hänen
luostariinmenopäätöksensä siitä vain vahvistuu. Kesällä sitten, kun
teinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös hänessä arveluttavasti horjua,
hän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa ja epäilystä. Mutta kun teinien
paluuaika lähenee ja hän tietää Antin kohta ilmestyvän kaupunkiin
tuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru päästä luostariin ja joutua ennen
Antin tuloa pois Turusta. Niin lähtee hän Naantaliin piispantalossa
nunnanvihkiäisiä odottaakseen.
Koko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista
piilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin
käytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja
jäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut ja
tullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä Antin
sydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä hän
koskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan? Kenties ei
hän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista hävinnyt. Ja
hän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien sisälle ja
täydelliseen eroon muusta maailmasta!
Vihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa
uikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä suullaan
tyynyä vasten.
(Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.)