Ilma matalassa luentosalissa, jossa oli tungokseen saakka tarkkaavasti
kuuntelevia teologian ylioppilaita, kävi yhä raskaammaksi.
Luennoitsijan muutoin kirkasta ääntä oli yhä vaikeampi erottaa, se
tuntui kuin sammuvan ummehtuneeseen ilmaan. Syksyisen iltapäiväauringon
säteet olivat onnistuneet pujahtamaan eräästä sivuseinän akkunasta
sisään, erottaen näkyviin yli salin ylettyvän sakean pölyjuovan ja
muodostaen sivuseinälle himmeän kuvion nelikulmaisesta,
pyöreäruutuisesta ikkunasta.
Suomalainen ylioppilas Agricola oli hiukan myöhästynyt ja saanut sen
vuoksi paikan ihan oven suussa. Melanchton oli lokakuun alusta
selittänyt Roomalaisepistolaa ja Agricolalla oli edessään Erasmuksen
baselilainen Uusi Testamentti -- hänen arvokkain kirja-aarteensa, jonka
hän edellisenä vuonna Wittenbergiin tultuaan oli ensi töikseen
itselleen hankkinut. Mutta hän oli alakuloinen eikä voinut tarkkaavasti
seurata oppinutta esitystä. Puolisen tuntia turhaan kamppailtuaan antoi
hän kirjan painua polvilleen, sallien ajatustensa harhailla omia
teitään sekä tuijottaen väsyneesti luennoitsijaan, joka pölyisen
valojuovan läpi näytti korkealla katederillaan niin avuttoman pieneltä,
kalpealta ja rasittuneelta. Lähes kaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa
jumaluusoppinut ja filologi työskennellyt Lutherin rinnalla
Wittenbergissä ja nähnyt noiden vuosien kuluessa auditorionsa aina yhtä
täynnä ympäri Keski- ja Pohjois-Europan kokoontuneita innostuneita
kuulijoita.
Kun Agricola antoi silmäinsä painua puoli umpeen, näytti pitkän ja
kapean luentosalin perällä istuva Melanchton tavallistakin pienemmältä
ja hennommalta. Hänen matala, sointuva äänensä, jolla hän ikäänkuin
hyväillen lausui rakasta kreikkaansa, tuntui tulevan kuin jostakin
hyvin kaukaa ja se vaikutti Agricolan väsyneihin hermoihin omituisen
uinuttavasti. Hän ei seurannut enää ollenkaan luennon sisällystä,
tuijotti vain pölyjuovan läpi Melanchtoniin ja antoi korviensa omia
aikojaan suhtautua hänen ääneensä, joka ilman saentuessa tuntui
etääntymistään etääntyvän, kunnes se kokonaan sammui.
Melanchton oli keskeyttänyt luentonsa, hän ummisti silmänsä ja siveli
kämmenellä otsaansa. Silloin alkoi Augustiinikirkosta kuulua
kellonsoittoa. Melanchton avasi jälleen silmänsä, painoi kirjan kiinni
ja sanoi hymähtäen:
-- Johan me voimmekin lopettaa. Kovin se onkin tänään rasittavaa.
Hän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta
sitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä
tämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäin miesten aattona 1537.
Kun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu kumarruksissa,
laskeusi Melanchton katederista alas ja pieni mies katosi kokonaan
kuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti. Työntäen kirjan
kainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos, jääden portin pieleen
vartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat Martti Teitti, joka
viime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan tullut, sekä Viipurin
Simo eli Simon Viburgensis, niinkuin hänen nimensä virallisesti kuului.
Ennenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai näkyviinsä
tovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs schwabilainen
ylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut hänen ja Teitin
kanssa yhdessä.
-- _Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus
paullim?_ [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael, kävelläänkö
vähän?] -- sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen saksalainen.
Agricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään ylös
kapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan ylioppilasjoukon
askelista. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja perheenäitejä
pujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon läpi, ylhäällä
päätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa juttelevia porvareita,
kasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde, ja yli kaiken täydensi
lauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin täyttävä kellojen humina.
Kirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:
-- Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä
vuotta sitten!
Agricola katsoi häneen kysyvästi.
-- Mitä? Pyhäinmiesten aattona silloin, _anno domini_ 1517? -- jatkoi
schwabilainen.
Kun Agricola ei vieläkään näyttänyt olevan oikeilla jälillä, alkoi
schwabilainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja eloisa esitystapa,
havainnollistuttaa asiaa seuraavasti:
-- No, ajattelehan: toria pitkin astelee nopein ja päättävin askelin
laiha ja kalpea mies puettuna augustiinimunkin kaapuun. Hän pysähtyy
kirkon ovelle, silmää ympärilleen ja vetää kaapunsa alta paperikäärön,
levittää sen ovelle ja ottaa esille pieniä nauloja...
-- Ahaa, teesit! -- keskeytti Agricola innostuneena. Mutta
schwabilainen oli päässyt vauhtiin ja jatkoi:
-- ... ja vasaran lyönnit kumahtelevat, kumahtelevat, kumahtelevat --
kertasi hän tahdilleen -- ja pelottavana kuuluu niiden kaiku Alppien
yli Roomaan.
Samassa juolahti schwabilaisen mieleen vaaliruhtinaan uni, jonka tämä
oli nähnyt vähää ennen teesien julistamista ja josta aikoinaan oli
kerrottu ympäri Saksan, ja hän jatkoi:
-- Niin, siinä seisoi peloton munkki ja kirjoitti kirkon oveen ja kynä
hänen kädessään kasvoi ja kasvoi, kunnes ulottui Roomaan ja puhkasi
korvat siellä istuvalta kruunupäiseltä leijonalta. Ja leijona alkoi
huutaa niin, että vuoret vapisivat ja kaikki kuninkaat ja ruhtinaat
riensivät vääntämään kynää munkin kädestä, mutta eivät onnistuneet.
Schwabilainen veti henkeä ja puhui edelleen:
-- Silloin sitä olivat elementit liikkeessä ja silloin meidänkin olisi
pitänyt olla täällä. Olisimme saaneet pertuskamiehinä seurata Martti ja
Filippi tohtoreita Leipzigiin eckiläisiä rökittämään. Entä Wormsissa?
Siellä jos missään olisi pitänyt saada mukana olla. Ajatella sitä
hetkeä, kun yksinäinen kalpea munkki astuu keisarin, kuningasten,
ruhtinasten, piispojen ja prelattien täyttämään valtasaliin...
Schwabilaisen isä oli palvellut Yrjö von Freundsbergin kuuluisassa
keihäsmiesjoukossa ja ollut järjestyksen valvojana Wormsin
valtiopäivillä. Lutherin esiintyminen siellä oli tuohon yksinkertaiseen
sotamieheen samoinkuin hänen ritarilliseen päällikköönsäkin tehnyt
syvän vaikutuksen. Poika oli usein kuullut isänsä siitä kertovan ja kun
hän itse puolestaan oli lisäillen ja värittäen kuvaillut lukemattomia
kertoja tovereilleen tuota valtavaa kohtausta, oli se juurtunut niin
hänen mieleensä, että hän toisinaan melkein saattoi uskoa itse olleensa
sitä kaikkea näkemässä. Usein oli Agricolakin sen kuullut, mutta yhtä
tarkkaavasti kuunteli hän nytkin, osaksi hienotunteisuudesta reipasta
toveriaan kohtaan, osaksi yhä uudistuvasta mielenkiinnosta, sillä siksi
eloisasti ja värikkäästi esitti schwabilainen mieliaihettaan. Ja
Agricola mittasi takaisin samalla mitalla, alkaen kuvailla usein
ennenkin kuvailemaansa päivällisilläoloaan Lutherin luona sekä kertoen
kaikki pienimmätkin asiat, mitä reformaattori oli pöydässä istuttaessa
puhunut ja mitä sanoja hänenkin kanssaan vaihettanut. Ja yhtä
tarkkaavasti kuunteli nyt vuorostaan schwabilainen. Näin innostuttuaan
alkoivat he sitten vuorotellen muistutella toistensa mieleen
kummallekin ja koko Wittenbergin ylioppilaskunnalle tuttuja legendoja
uskonpuhdistajasta, joka oppilastensa silmissä oli kohonnut
saavuttamattomaksi sankari-ihanteeksi.
Kun oli oltu hetki ääneti, lopetti schwabilainen:
-- Sen miehen sanaa ei voi vastustaa, vaikka hyökkäisi hänen kimppuunsa
filosofian, sofistien, scotistien, albertistien, thomistien ja kaikilla
koko helvetin aseilla.
Viimeisiä sanoja lausuessaan teki hän kädellään suuren huitasevan
liikkeen, puristi sitten hyvästiksi Agricolan kättä ja lausui:
-- Täytyy tästä lähteä ukko Reuchlinin seuraan. Olen pannut päähäni
vielä tänä iltana kamppailla loppuun Jesajan kolmannentoista luvun.
_Pax tecum, carissime!_
Kun Agricola oli jäänyt yksin ja schwabilaisen rehevä ääni oli hänen
korvistaan sammunut, valtasi hänet entinen alakuloisuus ja hän
ikäänkuin kutistui pienemmäksi. Mitä tehdä ja minne kääntyä, sillä
tovereineen oli hän tällä hetkellä ihan leivätönnä ja ilman tiettävää
leivän saannin mahdollisuuttakaan? Viimeiset viikot he olivat eläneet
melkein yksistään leivällä ja vedellä, mutta tänä aamuna he olivat
saaneet tyhjin vatsoin lähteä luennoille. Jos toimeentulo alunpitäenkin
oli tässä vieraassa yliopistokaupungissa ollut heille vaivaisen
puoleista, niin ei heidän tähän asti ollut tarvinnut sentään yhtään
paastopäivää pitää. Mutta nyt oli suoranainen nälänuhka edessä.
Alkoi jo hiukan hämärtää ja kaikkialla kuului akkunaluukkujen
sulkemista. Pikkukaupungin porvarit vetäytyivät ystävällisiin
koteihinsa aattoiltaa viettämään. Sitä yksinäisemmäksi tunsi Agricola
itsensä lähtiessään hitaasti ja allapäin astelemaan Elben puoleiseen
kaupungin laitaan, missä hän tovereineen asui erään köyhän lasimestarin
luona. Hän näki mielikuvituksessaan toveriensa istuvan alakuloisina
huoneessaan ja salaa odottavan häntä pelastuksen tuojaksi, sillä
aamulla hajaantuessaan olivat he sopineet, että kukin tahollaan koettaa
tehdä voitavansa edes lähimpien päivien turvaamiseksi. Mutta hän oli
varma, etteivät toverit olleet onnistuneet paremmin kuin hänkään.
Hänestä tuntui vastenmieliseltä mennä kortteeriin niin tyhjänä ja ilman
avun mahdollisuuttakaan näköpiirissään. Hän jatkoi kävelyään ilman
päämäärää, kulkeusi kaupungin ulkopuolelle joen rannalle ja istahti
väsyneesti lähellä vesirajaa olevalle hirsikasalle. Oli jo joltisenkin
hämärä, vastapäisellä rannalla olevien kenttien ylle oli virrasta
levinnyt valkoinen usvaverho, ja mustina ja raskaina vieritteli Elbe
hänen ohitseen syksyisiä vesiään. Sumun takaa jostakin maalaiskylästä
kuului yksinäisen koiran haukunta ja lännestä, Harzvuoriston takaa,
kohosi täysikuu suurena veripunaisena pyörylänä.
Agricola unhotti nykyisen tukalan tilansa ja nälkänsä ja hänet valtasi
eräänlainen kuulas apeamielisyys. Hän painoi päänsä käsiin, ummisti
silmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen. Sama kuu on sielläkin
kohonnut saariston takaa ja pilkistää päärmäkaistan läpi hänen
kotitupaansa, ja kuten ennenkin kuutamoisina iltoina, kuuluu
Särkilahden kartanosta koiran haukunta. Hän on kuin ainakin entinen
pikku Miika, joka äidin puuhatessa illallista istuu uinaillen penkillä,
kuulee etäisen koiran haukunnan, näkee pienen himmeän akkunakuvion
siirtyvän siltapalkilta toiselle, mutta mieli liitelee kaihoten
muualla, jossakin epämääräisessä utumaailmassa. Ja kun perhe asettuu
levolle ja päre pankonpuussa sammuu, kumartuu äiti vielä hänen
ylitseen, korjaa peitettä ja lukee Ave Marian, ainoan, jonka hän on
joskus lapsuudessaan oppinut. Se on kamalasti vääntynyttä latinaa, joka
hänelle teinivuosinaan on tuottanut monta hupia, mutta äiti lukee sen
niin hartaasti, että Jumala varmaankin kuulee sen paljon auliimmin kuin
parhaimmallakin latinalla kuolleesti toistetun rukouksen. Se vuosien
kumartama rakas äitivanhus, kuinka hän iloitsikaan, itki ja iloitsi,
kun hän monen vuoden kuluttua poikkesi kotiin ollessaan piispan mukana
tarkastusmatkalla; kuinka hellävaroen hypisteli hän ryppyisillä
käsillään hänen mustaa barettiaan ja silitteli hänen matkalla
rypistynyttä kauhtanaansa.
Kirja hänen polviltaan luisui maahan ja havahutti hänet todellisuuteen.
Hän otti sen ylös ja käänteli sen vahvoja lehtiä. Sitä tutkiessaan oli
hänessä edellisenä talvena herännyt eräs suuri aate, jota hän siitä
lähtien oli hoitanut ja vaalinut mielessään kuin äiti lempilastaan. Se
oli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään, aste asteelta selviten ja
kirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle hänen oman kutsumuksensa ja
suoden voimaa tyynesti kestää taistelussa alati uhkaavaa puutetta
vastaan, vieläpä ylläpitää ja rohkaista tovereitaankin.
Äsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän taas
näki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet aineellisten
huolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli kuin johdonmukaista
valmistusta siihen, eikä hän voinut olla jo varhaisimmassa elämässään
näkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi kerran ilmestyi se hänen
tielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin muodossa. Hän,
kahdeksantoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä yksin kotona ja
odottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä palaaviksi. Hän
istuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun untuvia, joita
pääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee joku kätensä
hänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan säikähdä, ja kun
hän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä munkki vanhus. Se istuu
pihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista virsuista ja alkaa
ystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun vanhemmat illan suussa
palaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika seuraisi häntä Viipurin
kouluun ja saisi valmistua hengelliseen säätyyn, sillä hänestä on
Jumala aikonut varmaan jotakin tehdä, selittää vanhus. Äiti tulee
liikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa olevan nähdä poikansa
pappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen Olavi-ukko, jonka suu on
kuin vaikenemista varten muodostunut, murisee vastaan ja sanoo pojan
kelpaavan elää kalamiehenä niinkuin vanhemmatkin veljet. Mutta munkki
sovittaa sanansa viisaasti, hän puhuu pyhästä Pietarista ja
jumalansanalla kalastamisesta ja paljosta muusta, ja niin tokasee isä
lopuksi: "No, jos se on Jumalan tahto, niin menköön!" ja lähtee
liikutusta salatakseen muka jollekin askareelle. Ja niin tapahtuu se
ihme, että vanhemmat uskovat hänet vieraan munkin huomaan, ja että hän
itse on valmis eroamaan rakkaasta kodistaan.
Monta kertaa on hän liikutuksella muistellut tuota ensimäistä kotoa
lähtöä ja yhä ihmeellisemmältä on se hänestä alkanut näyttää.
Munkki-vanhushan tuli kuin suorastaan häntä hakemaan! Ja samanlainen
tapaushan uudistui sitten Viipurissa. Kun hän oli koulunsa päättänyt ja
hänen isällinen opettajansa, Johannes Erasmi, lähti piispan sihteeriksi
kutsuttuna Turkuun, kutsui hän luokseen hänet, parhaimman oppilaansa,
ja kehoitti häntä seuraamaan mukana pääkaupunkiin, sillä siellä kyllä
aukenisi hänelle jotakin. Ja hän seurasi ja sai kirjurinpaikan piispan
luona sekä tilaisuuden jatkaa opintojaan. Mutta tärkeintä oli se, niitä
tapahtui hänelle kohta Turkuun tulonsa jälkeen. Hän on ensi kertaa
tuomiokirkossa, jonka mahtavat holvit ja pilarit, komeat kuorit,
rekonditoriot ja pyhimysten kuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva
urkujen humina tekevät häneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta
väristen seisoo hän erään pylvään juuressa keskellä kirkkoa. Kun
latinankielinen messu ja kuoripoikien laulu on tauonnut, kajahtaa hänen
päänsä päältä miehekäs ääni, joka kirkkaasti ja läpitunkevasti lausuu
selkeällä suomenkielellä: "Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja
terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse siihen asti,
kuin se sielun ja hengen erottaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten
ja sydämen aivoitusten tuomari." -- Säpsähtäen luo hän katseensa ylös
ja näkee saarnastuolissa papintakkiin puetun pitkäkasvuisen, nuorekkaan
ja kalpean miehen, jonka silmissä palaa omituinen tuli ja joka hetken
vaiettuaan sekä kuulijakuntaansa tarkasteltuaan kuin tilille vaatien
alkaa saarnata tuon raamatunlauseen johdolla. Hän ei voi irroittaa
katsettaan saarnaajasta, jonka tuliset sanat kaikuvat temppelin
holveissa. Seuraamatta erikoisesti saarnan sisällystä tuntee hän, että
se on jotakin uutta ja raikasta. Uutta ja samalla vanhaa ja
tutunomaista, joka on ollut kauan unhotuksissa. Samoin on saarnaajan
käyttämä kielikin. Ovathan dominikaanit ja fransiskaanitkin kyllä
kansan kielellä saarnanneet, mutta se on ollut niin konstikasta ja
aivankuin latinaa suomalaisin sanoin, kun tämä sitävastoin puhuu mitä
tavallisinta ja yksinkertaisinta arkisuomea ja kuitenkin niin joka
sanassaan elävää ja luonnonraitista.
Kuin huumautuneena lähtee hän kirkosta, ja ihmetellessään kuka tuo
voimakas saarnaaja oli, kuulee hän ympärillään olevassa ihmisjoukossa
toistettavan nimeä Särkilahti sekä mainittavan häntä milloin
kerettiläiseksi, milloin oikeaksi herran papiksi. Särkilahti! Kyllä hän
oli jo Viipurissa sen nimen kuullut, samoinkuin Saksassa vaikuttavan
pääkerettiläisen Lutherinkin, ja Turussakin oli hän jo piispan luona
ehtinyt kuulla kaniikkien harmistuneita puheita maisteri Särkilahden
kerettiläisistä opeista. Mutta sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli
kerettiläisestä, oli hänen mahdoton sovittaa tuohon saarnaajaan. Ja
intoa palaen riensi hän joka kerta kuulemaan, milloin Särkilahti
saarnasi tuomiokirkossa tai katedralikoulussa ja yhä hartaammaksi kävi
hänessä halu päästä samaa sanaa julistamaan. Sopivimpaan aikaan oli hän
tullut Turkuun, sillä ei täyttä vuotta sen jälkeen sairastui Särkilahti
äkkiä ja kuoli. Mutta kun hän sitten seisoi tuomiokirkon pääkuorissa
papiksi vihittävänä ja hänen isällinen suosijansa piispa Skytte asetti
kalkin hänen käteensä vanhoin vihkimyssanoin: "_Accipe potestatem
sacrificandi pro vivis et mortuis_" [Ota voima uhrata elävien ja
kuolleiden puolesta], tunsi hän elävänä mielessään kutsumuksen
jatkamaan ja täydentämään Särkilahden alottamaa työtä. Ja tämä
tietoisuus hänessä yhä vahvistui hänen ollessaan piispan mukana
tarkastusmatkoilla ja nähdessään, kuinka valon tarve kaikkialla oli
suuri. Hän ikävöitsi vain Wittenbergiin, uuden opin pääahjoon, ja kun
aika oli tullut, aukeni hänelle pääsy sinnekin.
Oliko nyt sitten kaikki tähdännyt vain siihen, että hän olisi tullut
tänne Wittenbergiin nälkään nääntyäkseen? Sehän oli mahdottomuus, jota
vastaan puhui koko maailmanjärjestys. Hän oli ollut jo epätoivoon
joutumaisillaan, mutta täällä yksinäisyydessä virran rannalla vietetty
hetkinen oli hänelle taas kirkastanut hänen kutsumuksensa ja kohottanut
etualalle hänen valoisan elämänkäsityksensä.
Hän nousi ja lähti nopein askelin kulkemaan takaisin kaupunkiin. Hänen
tullessaan kortteeriin istuivat molemmat toverit loppumaisillaan olevan
talikynttilän valossa, Teitti raapustellen hanhenkynällään jotakin
kuviota hebrean kieliopin kanteen ja Viipurin Simo tutkien Tukydidesta.
Se oli ainoa kirja, minkä hän joskus oli onnistunut itselleen
hankkimaan ja tunsi hän sen jo kannesta kanteen, mutta siitä huolimatta
seurasi se aina hänen mukanaan. Simo oli heistä kolmesta vanhin ja oli
jo kolme vuotta heitä aikaisemmin tullut Wittenbergiin. Hän oli köyhän
porvarin poika Viipurista, käynyt sikäläisen koulun ja ollut novisina
fransiskaaniluostarissa, mutta jättäen luostarin ennen novisiaikansa
päättymistä tullut Turkuun, missä sai tilaisuuden matkustaa Saksaan
opiskelemaan. Kapeine hartioineen ja köyristyneine selkineen teki tuo
hiljainen ja itseensä sulkeutunut mies, joka sitäpaitsi oli
kivulloinen, hyvin avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Kreikka oli
hänen mieliaineensa, josta hän sellaisenaan lienee saanut ruumiillisen
ravintonsakin, kuten Teitti kerran oli leikillään sanonut, sillä oli
aivan käsittämätöntä, millä hän oli itseään elättänyt niinä neljänä
vuotena, jotka hän oli jo Wittenbergissä oleskellut.
Teitti oli heistä kolmesta nuorin, lyhyen vanttera, ruskeasilmäinen ja
iloinen nuorukainen. Hän oli suomalaista aatelissukua, mutta siitä
huolimatta yhtä varaton kuin toverinsakin. Hän oli kuten Agricolakin
tullut Skytten kustannuksella Wittenbergiin ja valmistui yhtä rintaa
tämän kanssa maisteritutkintoon.
Kumpikin istui synkkänä ja alakuloisena. Ääneti tervehtien katsahtivat
he Agricolaan ja luettuaan hänen sulkeutuneesta muodostaan, ettei
hänkään tuonut mitään iloista sanomaa, painuivat he uudelleen
kirjoihinsa. Agricolan mieli kävi taas apeaksi ja häntä hieman hävetti,
että hän tuli näin tyhjänä toveriensa luo, jotka pitivät häntä
jonkunlaisena johtajanaan.
Teittiä kiusasi tämä kolmen miehen äänettömyys ja raaputustaan jatkaen
virkkoi hän:
-- Simo syöpi tuossa monikertaan kaluttua Tukydidestaan ja minä
ravitsen itseäni muistuttelemalla olevani vapaasukuinen mies.
Hän näytti Agricolalle kirjan kantta, jossa oli kirjotus: "Martini
Laurentii Teijthi Liber, duodecim or. Emptus Abo Anno dei Mdxxxii" sekä
sen alla kaksi vasta piirustettua kilven kuvaa, kummankin keskellä
Andreasristi, jota Teitti-suku käytti vaakunanaan.
-- Kävin ruotsalaisten kortteerissa, mutta kaikki he olivat melkein
yhtä täpärällä kuin mekin, -- jatkoi hän ja rupesi piirustamaan
kolmatta vaakunaa.
-- Kun uskaltaisi emännältä pyytää illallista, -- huomautti Simo
arasti.
-- Siten syömällä maksaaksemme vuokravelkamme. Koetappas mennä
etsimään, -- vastasi Teitti ja Simo painoi nolona päänsä kirjaan.
Mutta Teitin halutti kiusata tuota avutonta vanhinta toveriaan ja hän
jatkoi:
-- Eikö kaduta, ettet sittenkin tehnyt munkkilupausta? Saisit ihan
varmaan nytkin täydellä vatsalla lukea pater nosterisi ja oikaista
itsesi levolle.
Agricola katsoi nuhtelevasti nuorinta toveriaan, nousi seisomaan ja
sanoi:
-- Minä lähden vielä apua etsimään, sillä eihän elämästämme näinkään
mitään tule.
Hän lähti päättävästi ulos ja suuntasi kadulle tultuaan askeleensa
entistä augustiiniluostaria kohti, missä Luther perheineen asui. Joen
rannalta lähtiessään oli hänen mieleensä välähtänyt, että hänen on
mentävä itse uskonpuhdistajan luo omaansa ja toveriensa hätää
valittamaan. Silloin asian ensinnä mieleen iskiessä se oli tuntunut
niin yksinkertaiselta, mutta nyt kuta lähemmäs määräpaikkaa hän tuli,
sitä epävarmemmaksi tunsi hän itsensä. Oliko lainkaan soveliasta hänen
pienine huolineen tunkeutua häiritsemään miestä, jonka harteilla koko
paavin kahleista vapautunut kirkko lepäsi? Eikä hän ollut tullut
ajatelleeksi sitäkään, kuinka sopimaton aikakin nyt oli sellaiselle
käynnille. Kovin myöhäinen nyt ei tosin vielä ollut, mutta ihmiset
olivat sulkeutuneet jo koteihinsa ja kaikkialla valmistauduttiin
aattoillalliselle.
Hänen kätensä vaipui portinkolkuttimelta alas ja masentuneena jäi hän
seisomaan autiolle kadulle, tuntien ettei uskaltaisi sisälle pyrkiä.
Silloin kuului portin takaa askelia, salpa lykättiin syrjään ja kadulle
astui nuori palvelustyttö toisessa kädessä lyhty ja toisessa kori.
Lyhtyään kohottaen katsoi hän kummastuneena ja kysyvästi kuluneeseen
papinkauhtanaan kääriytynyttä nuorta miestä, joka äänetönnä seisoi
portin pielessä.
Agricola tunsi täytyvänsä sanoa jotakin ja hän kysyi tytöltä, saattoiko
tähän aikaan enää tavata tohtoria. Tyttö, jossa Agricolan avonainen
katse nähtävästi herätti luottamusta, ilmoitti hänen olevan huoneessaan
ja kirjoittavan. Hän piti porttia auki ja odotti vieraan astuvan
sisään. Agricolan täytyi käydä eteenpäin ja hän tunsi, kuinka sydämensä
äkkiä alkoi rajusti lyödä. Tyttö jatkoi matkaansa ja hän hapuili
yksinään pimeässä etehisessä. Kun hän oli ennenkin pari kertaa talossa
käynyt, löysi hän pimeästä huolimatta tohtorin huoneeseen johtavan
oven.
Hänen koputukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Ympärillä oli aivan
hiljaista, jostakin seinän takaa kuului vain kuin aavistuksena lapsen
jokellusta ja oman sydämensä lyönnin kuuli hän selvästi. Hän koputti
toisen kerran, mitään ei kuulunut. Pelonalaisessa jännityksessään luuli
hän koputtaneensa kyllin lujasti, mutta todellisuudessa se oli
tapahtunut siksi hiljaa, ettei se voinut sisälle kuulua. Mitä nyt
tehdä? Tänne asti jouduttuaan tuntui hänestä mahdottomalta takaisinkaan
palata. Hetken vielä epäröityään, jolla aikaa hänen levottomuutensa yhä
vain kasvoi, hapuili hän käsiinsä kääkän, veti oven auki ja astui
sisään.
Hän pysähtyi oven luo pimentoon ja räpytti silmiään nähdäkseen huoneen
perälle. Kirjotuspulpetilla paloi kynttilä, joka valasi ainoastaan
valkeaksi kalkitun perä- ja toisen sivuseinän. Muu osa huoneesta jäi
sen leveän selän ja suuren, vahvatukkaisen pään varjoon, joka näkyi
kumarruksissa pulpetin edessä. Ovi viereiseen huoneeseen oli hiukan
raollaan ja sen takaa kuului nyt selvemmin äskeinen lapsen jokellus
sekä varovaista pöytäkalujen asettelua. Hiljainen kärinä ilmotti siellä
olevan tulella jotakin paistia, josta etäinen tuoksu tuntui tänne
saakka ja sai Agricolan tuntemaan huikaisevaa nälkää. Mutta huoneen
perällä rapisi ja kitisi hanhensulka vihaisesti karkealla paperilla.
Välistä se pysähtyi kokonaan ja lihakas pää nojautui vasempaan käteen.
Sitten narahti tuoli äkeästi, hanhenkynä sukelsi tuimasti mustetolppoon
ja entinen kitisevä rapina alkoi kuulua. Tuo pelottava pää muodosti
oikealle sivuseinälle jättiläissuuren, pyöreän varjon, joka synnytti
Agricolassa omituisen ahdistavan tunteen ikäänkuin se olisi uhannut
luhistaa hänet alleen. Hän tunsi itsensä niin tuiki vähäiseksi ja
avuttomaksi. Pelonalaisessa neuvottomuudessaan ei hän uskaltanut ryhtyä
mihinkään keinoon kääntääkseen huomiota itseensä, ja kiihtyneitä
hermoja vihlova hanhenkynän kitinä ikäänkuin hoputti häntä poistumaan
huoneesta, jossa punnittiin kristikunnan kohtaloita vuosisadoiksi.
Pulpetin ääressä kirjoittava mies kasvoi hänen silmissään yhä
valtavammaksi jättiläiseksi, samalla kuin hän itse tunsi pienenemistään
pienenevänsä.
Ahdistuksessaan läheni hän ovea pujahtaakseen yhtä hiljaa ulos kuin oli
tullutkin. Mutta hän kompastui kynnykseen ja aiheutti pientä kolinaa.
Hanhenkynä huoneen perällä pysähtyi, tuoli narahti uhkaavasti ja
lyhytkaulainen pää kääntyi puolittain ovea kohti.
-- Kuka siellä? -- kuului äreä ääni.
Agricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.
-- Mitä, kuka se siellä hiiviskelee? -- kuului pulpetin luota vieläkin
äreämmin ja samalla nousi kirjoittaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia
silmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.
Agricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin
anteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin
ajatuksiaan kooten ja lausui sitten:
-- Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia
vieraita hiiviskelevän.
Ystävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti
Agricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy.
Mutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta
ahdistuksestaan.
-- Käykää lähemmäs valoa, tänne, -- ja ystävällisesti työnsi hän
Agricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse
omalle kirjotusjakkaralleen.
Nähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa kasvot,
huomasi hän heti niissä olevan masentuneen ja tuskallisen ilmeen. Ettei
kysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti asiaansa käymään ja
antaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen, alkoi Luther
leikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo valtasi, huomatessaan
tuntemattoman miehen siellä ovipimennossa kähmivän. Jonkun aikaa sitten
oli nimittäin hänen illalla istuessaan kirjotuspöytänsä ääressä aivan
samalla tavoin outo mies ilmestynyt hänen huoneeseensa kuin maan alta
kohoten. Mutta se oli paljon pelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta
Sachsenin kauhuna ollut hevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas,
joka oli tullut häntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla
ampua itsensä siihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä
kuulemaan.
Lopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja
sanoi:
-- Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen
päältänne ja ymmärrän, että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta
paljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä
minä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen.
Agricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen,
joka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan
isänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa hädästä,
kuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton lähettää
heille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin puoleen,
mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän viimein ei
ollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.
Luther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa, kädet
polviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan ja
tasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana. Hänen
mustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä olivat
tarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.
-- Niin niin, sellaista se on, -- sanoi hän Agricolan lopetettua ja
lisäsi sitten puolittain leikillään: -- Ansaitsette vain nuhteet siitä,
että vasta niin viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni.
Olenhan minä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille,
vaikka, Jumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja
velvollisuuteni unohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että
kun oma itsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta
valmiit ummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt,
mitä voimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi.
Hän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen, kuten se
oli ollutkin, ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten
avattavan jonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua. Sen
jälkeen kuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa tuikeasti, mutta
hillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi taas tuskallinen
mieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa. Hän ei olisi
tahtonut kuulla mitään, mitä viereisessä huoneessa tapahtui, mutta
hänen hermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä hän voinut olla
kuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä sanoi: "Kuulkaahan,
herra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä ylellisyyskapineesta, samalla
kuin teemme Jumalalle otollisen työn."
Mutta naisen ääni, puhuen vieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti,
keskeytti hänet. Sen jälkeen kuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan
nimen Katharina sekä sitten puhuvan jotakin vakavalla äänellä. Naisen
ääntä ei enää kuulunut, joku metalliesine vain kilahti hiljaa ikäänkuin
kynnellä tai kantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta sen jälkeen
palasi Luther omaan huoneeseensa.
Hänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä valkoista
turpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:
-- Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi,
sillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa. Ottakaa
se! Te voitte mennä vielä tänään Fritz-mestarin luo ja vaihettaa sen
rahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on rehellinen ja
oikea kristitty, johon voitte luottaa.
Hän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään, kuinka vaikea tämän oli
ottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden
oppilastaan olkapäälle:
-- Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken
hyvän antajalle! Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin! Puute ja
vastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme kuitenkaan
ole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa, paljossa
valvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa, vilussa ja
alastomuudessa.
Käsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja
jatkoi sitten:
-- Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele
ja sammu, vaan jossa palaa hiljainen, mutta kestävä tuli. Minusta
tuntuu, että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi.
Maisteri Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän
aikaa oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea
kilvoittelija, mutta herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin
työmaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista
menettelyä, kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn
luonnon makaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt
usein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen
hapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön
hellävaraisemmin käsiksi.
-- Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne! -- lopetti hän
puristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.
Tuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen
iloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja kuutamoiselle
kadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin kuulaampiin
ilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.
Kiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja sokkeloisia
katuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään. Mutta sitten
muisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä odottivat häntä. Hän
pysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan. Yrittäessään
kotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja pysähtyi taas. Mutta
tuliko hänen myödä lahja, jonka arvoista hän ei tulisi koskaan saamaan?
Eihän toki, vaan kalliina muistona tahtoi hän sen säilyttää läpi
elämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä tarvittiin ennen kaikkea ja
kiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi voivansa elää syömättä vielä
vaikka kokonaisen viikon, mutta ne masentuneet toveripoloiset, ne eivät
voineet tulla osallisiksi hänen mielialastaan ja sillä elää.
Hän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin
juolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle,
että hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin. Asia
näytti hänestä mitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän rientämään
määräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka itse Saksin
vaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.
Martti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi
ulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen
täydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti Agricola
juoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni emännän puheille,
suoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä illallista itselleen ja
tovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut ruokaa saada.
Kun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti
kitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.
-- Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut? -- sanoi Agricola,
sillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa
kustannuksella.
-- Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet
sido, -- kuului pimeydestä Teitin ääni.
-- Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette.
-- Niin, minä luulen että Simo tuossa -- hoi, Simo, oletko vielä
elossa? -- niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä
sivua. Paasto on näet teroittanut hänen katseensa. Minussa se taas on
sytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen avulla
voisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä esillä.
-- Mutta luulenpa, ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi
haitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä,
Simo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä
kynttilää? -- sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle
lavitsalle istumaan.
Siltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului
kähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.
-- Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit
emännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta
niin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on
vapaasukuinen mies, niin etten minä talonpojanpoika katso voivani häntä
komentaa.
-- Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään? -- kuului nyt Simon
paikalta avuton ääni.
-- Sano, että dominus Agricola käski antaa.
Simo kähni taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:
-- Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää.
-- Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan.
Agricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen kilinää
ja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo alkoi
kompuroida ovea kohti.
-- Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan orjia,
-- sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.
Kohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä,
joka sijoitettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä tuli
lasimestarin muorikin kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi
suloinen tuoksu, saaden jokaisen kolmen sieramet laajenemaan. Hän
asetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja
kolme isoa leivänkimpaletta.
-- Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä,
-- kääntyi Teitti Agricolaan, sittenkun he olivat pahimman nälkänsä
sammuttaneet.
-- Ei minua, vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin
toinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle, -- vastasi Agricola.
Täynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta
lattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen
käynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä
uskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan, missä
Luther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä toinen
asia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen ja mietti,
eikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa tovereille ja
valmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä merkillinen ilta
päättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.
Tovereihinsa kääntyen sanoi hän:
-- Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua.
Haluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?
Hänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään myöntyivät
toverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo kirstun, josta
hän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon kokoon käärittyjä
paperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja kehitteli niitä auki ja
silmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa, jotka ääneti ja pyörein
silmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan paperinsa järjestykseen,
sanoi hän:
-- Jos minä alotan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta.
Hän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman
värähtävällä äänellä lukea paperista:
-- "Ja quin he lehestuit Jerosolimat ia tulit Bethphagen oliomäen tyge
| silloin Jeesus lehetti caxi Opetuslasta sanoden heille | Menget
kyleen ioca on teiden edhesen | ia cocta te leudhet asintamman
sidhottuna | ia varsan henen cansans | pästeket ne ia tokat minulle. Ja
jos iocu teille iotakin sanopi | niin sanocat | Herra niite taruitze |
ia cocta hen laske heiden."
Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen ensimäisiä sanoja
lukiessaan oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja
yrittänyt kavahtaa seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen asentoon ja
henkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt läheni hän pöytää
ja yritti sanoa jotakin, mutta sai esille vain pari "muttaa" ja
kumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan paperiin. Simo
noudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan yli tähystää tuota
merkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän käteensä ja aivankuin
olisi opastanut tovereitaan kirjalle, osoitti hän sillä sanoja,
lukiessaan edelleen:
-- "Mutta näme caiki tapacduit | että se teutetäisin | quin sanottu oli
Prophetan cautta ioca sanoi | Sanocat Syonin tytterelle | Catzo sinun
Kuningas tule sinulle sivije istudhen asintamman päle | ia ikeen
alaisen asin varsan päle."
-- Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut? -- keskeytti nyt Teitti ja haki
rahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa
ilmestystä.
-- Minä, -- myönsi Agricola ujosti, -- ja minä olen päättänyt koko
raamatun kirjoittaa suomenkielellä.
Hän punastui ja siirsi katseensa papereihin.
-- Mutta miten... mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka... miten
sinä olet alkuun päässyt? -- sammalsi Teitti, joka ei tiennyt, miten
oikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.
-- Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin
yksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua ja
silloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua, välähti
mieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada
jumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä se
tuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt minua
rauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani miettiä,
mitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja hapuilin
suomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa pysymään, tuli
minulle kova kiiru saada se kirjoitetuksi. Ja kun se oli paperilla, en
tahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin eriskummallinen
olo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja nauraa.
Hän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun
Teitti sanoi:
-- Kyllä kai minäkin aina lukiessani ajattelen jollakin lailla
omankielistä sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen
tullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin.
Asia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin
tuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka hän
saatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että ahersi
yökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi siten yhtä menoa Matheuksen
evankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän oli ilmoittanut
siitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa kirjeen, mutta
tovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa vasta sitten, kun
kuninkaalta oli tullut vastaus.
-- Etköhän lukisi vieläkin? -- huomautti nyt Simo arasti, ja
liikutettuna siitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen
uuden aatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen
olivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut
kauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin
ojentausi henkeään pidättäen niistämään rätisevää kynttilää, että valo
lukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki Agricola
käsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella
hellävaraisuudella, aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta
särkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitkän ajan ääneti ja
antoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti
pöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja
sanoi:
-- Aiotko sinä saada sen painetuksikin?
-- Kuinkas muuten, -- vastasi Agricola luottavasti, -- vähänhän siitä
ilman olisi Suomen kansalle hyötyä.
-- Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen
kirja, -- sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.
Oltiin taas hetkisen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen kuin
toisille tarkoitettuna:
-- Se on sitten Biblia fennica.
Paremman ilmaisukeinon puutteessa tahtoi hän näillä sanoilla tulkita
mielikuvansa siitä, että suomalainen kansallisuus sen kautta tulee
ikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi ja kohotetuksi esiin jostakin
epäselvästä hämystä, ja samalla hekin, finlandenses, käyvät kaikille
selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää joku epämääräinen heimokunta
ruotsalaisten selän takana.
-- Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin... hm!
Toiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään
lauseensa:
-- ... niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi.
Kukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät, ja näkyi, että
heille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja. Heissä
liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät kuitenkaan
osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he olivat suomalaisia,
sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka, mutta tieto oli nyt
jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja synnyttänyt heissä uusia
sielunliikkeitä.
-- Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella, -- pyysi
Teitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi,
kunnes käsikirjotus loppui.
Vaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan
jatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti
parhaimpansa mukaan saada ulos sen, mitä mielessä liikkui. Vasta kun
kynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja
koville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.
Kun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon
ääni, joka ujona kuului sanovan:
-- Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin
sitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä
iltana latinaksi toistaa.
Silloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi,
ja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään.
Mutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain
silmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua
suomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi kerran
kaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa olisi
ollut jotakin neitseellistä ja pyhää.
(Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa,)