Tasaista perälaitaista purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea piispanlaiva
eräänä pilvipoutaisena heinäkuun aamuna Pohjanlahden selkää luoteeseen
päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä Pohjanmaan eteläisen
rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja taivaan harmaja joka
taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä, ei purjetta näkyvissä.
Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan ympärillä sulavin kaarin,
pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse; mutta silloin ne aina
säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, -- ne olivat nähneet miehen,
tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.
Lokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli "komppanian"
kupeelta ystävykset Silta ja Pietari Särkilahti, jotka tapansa mukaan
muita varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa
määrästä harvakseen haastelivat.
-- Liian katkeraa on, -- puheli Pietari -- jos meidät, jotka palasimme
kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken lisäksi
viedään meren yli Ruotsiin.
-- Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana. --
Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin metsän
hirviä.
-- Ja siihen on mennyt kallis kesämme!
Se oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten
kesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto,
että Norbyn kaapparit olivat hänen kintereillään. Ratsain oli
piispansaattueen sen vuoksi täytynyt jatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja
se oli joksikin ajaksi asettunut Kokemäen vanhaan kuninkaankartanoon,
joka oli entisiltä ajoilta auttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän
oli piispalla aseväkeä sitäkin puolustaakseen ja kun juuttien
partiojoukko ja rupesi linnan ympärillä parveilemaan, oli hänen
seurueineen täytynyt taas väistyä niiden edestä. He olivat samonneet
halki tiettömäin salojen ja ryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa
saatiin ihmisille tai hevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti,
että kun juuttijoukko tulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen
tynnyristä ja täyttää sitten tynnyrit talojen voivaroilla sekä
vie ne mennessään laivoihinsa. Ja ylpeä piispavanhus sai tällä
retkellään vielä lukea kirkkojen oville naulattuna paavin painetun
pannajulistuksen itseään vastaan, -- hänet, samoinkuin Ruotsin muut
hiipankantajat, oli näet julistettu kirkonkiroukseen syystä, että he
pari vuotta sitten olivat virasta erottaneet isänmaataan vastaan
vehkeilevän arkkipiispan, Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan
ja paavin yhteinen suosikki. Näitä pannaanjulistuksia nyt kirkonoville
naulasivat raa'at, ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja
palkkasoturit.
Vihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli
lymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen
laivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä
kauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita
kuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä
Sören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä
kesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä
vähimmin toivottiin ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa,
hän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että se
uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.
Mutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä
iltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä
vesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin
turvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään
kannen alle laitetuilla yötiloillaan.
-- Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin,
Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. -- Siellä on jo
maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.
-- Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? -- ei, sitä ei toki
Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. -- Ja meille juuri tämä maa
uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.
-- Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!
-- Kuinka pitkälle, -- ah, me olemme kuin vangit...!
Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan pienin
parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää melkein
täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet tällä
pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen aateliskartanon
rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa juutit riehuivat,
liittyneet pakojoukkoon. -- Niinpä oli Anolasta, jonka Knut-isäntä
aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien joukkoon, Arvid Kurjen
sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan. Juuri sitä pientä ryhmää,
jossa Elina-rouva ja Brita-neito, levon jälkeen iloisina ja verevinä,
nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä seisovain nuorten pappien katseet.
Sillä he näkivät heikon toverinsa, Mikael Karpalaisen, taas
lähentelevän tuota hänelle vaarallista seuraa.
-- Katso, -- kuiskasi Silta, -- katso, miten mies tähystelee selälle ja
laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään
varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.
-- Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti naimattomuussääntöön,
vastasi Särkilahti säälien. -- Liekki vetää kärpäsparkaa!
-- Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle
mieluisata.
-- Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.
-- Katso, liekki jo nykäsi...!
Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois keulaan
päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi maston luona Laukon
naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla oli huulillaan hymy ja
poskillaan kaunis puna, kun he kaiteeseen nojaten toisilleen lokkien
lentoa näyttelivät.
-- Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut, sen olen
nähnyt, kertoi Silta kajutan kupeella. -- Väliin hän taipaleellakin
kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi joutuneensa liian
lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet usein polviltaan
tavannut... Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en mene takuuseen,
ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa.
Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä
lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset
pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat
syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren
laine, -- miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään.
Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet
mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut, mutta
kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "komppaniasta", jossa hänellä
enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta tämän
rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan ryhmään
ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä kysymyksen. Ja
kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville, virkahti
Pietari:
-- Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta menisikin
avioon!
Nuori Kurki vastasi hilpeästi:
-- Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista
merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.
-- Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.
-- Sinä tarkoitat...? -- Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen
mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari
vastasi:
-- Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään
soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli...
Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi...
Nuori, harteikas pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin kivettyneenä
tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen tuulen
ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa uudistusaatteet
ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja vastaan, hänen
innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen kunnioituksen kanssa, jota
hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja ennen kaikkea piispa-enolleen,
isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys tupsahti häntä vastaan niin äkkiä,
että se ensi hetkellä hänestä tuntui aivan mahdottomalta, -- hänen
sisarensako, Kurjen ylpeää sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja
syvästi halveksuttaisiin! Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa
heikkoudeksi. Pietarin sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo
hänen edessään, kaiteen luona, kuiskaileva nuori pari, se oli
vakuuttava.
-- Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa,
kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän kuitenkin
tuokion kuluttua kumosikin tuon väitteensä: -- Mutta jos hän Mikkoa
rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on
Kurjen verta...
Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa häntä
tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän jälleen
oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin kokoonpainuen
pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas keulapurjeen taa, taasen
itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään. Mutta Jaakko viittasi
sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa neitosta tiukasti silmiin
katsoen:
-- Sinä pidät toveristani... ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule,
Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?
Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut koskaan
ajatellut... ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan sopimatonta!
Ujostellen hän senvuoksi änkytti:
-- Mutta hänhän on pappi...
-- Juuri siksi kysyn: Uskaltaisitko? Kuten olen sinulle kertonut, ovat
Saksassa jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset ovat
papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, -- täälläkin tahdomme kumota
vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi mahdoton --
uskaltaisitko?
-- Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta
hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. -- Tiedäthän, eno...
-- Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, --
arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!
Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret
papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä
yhteisen alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän
pienintäkin alote-aijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton,
voittamaton Kurki-piispa ja hänen sieluja kahlehtiva valtansa...!
Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan, jota
hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli hän
reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien ryhmää
toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen kanssa
iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan
kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista
kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se
kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.
Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa perämiestä
varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten laiva halkoi
loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.
Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko
kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa
Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta siitä
avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita, uudella
valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli
Ruotsissa liian monet raudat tulessa.
-- Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.
-- Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. -- Ehdotin, että
kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen
miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla
vapauttamaan kotimaamme.
-- Entä ukko? uteli Pietari.
-- Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on
unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää,
kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen...
-- Siinä on totuutta, myönsi Pietari. -- Liian usein on täällä vieras
esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta
sittenkin! Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi itse
kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan...
-- Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!
Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen
kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä
kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva
lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta
sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät ja
käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä
terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja juuri
kun laiva saapui saaren kohdalle, kääntyi piispa yht'äkkiä ruorimiehen
puoleen, kysyen:
-- Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?
-- On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.
Piispa silmäili tuokion ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen.
Vieläkään ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli
tyyntyi...
-- Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. --
Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu...
Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen
huomanneet, ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus,
saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen lahteen,
johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan keskeytys
vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot soutivat
laivasta lahden suviselle rannalle, jossa kypsät mansikat punersivat ja
vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään tummalehtisten tuomien
siimekseen.
Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita -- ainoastaan
muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne saunalleen
pyyntimatkalta -- ja jonka suviselle rinteelle telttoja pystytettiin,
piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin, ja koko
pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon
helmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta
vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi viriämään
toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä jatkaakaan, ehkä on
juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti siitä toivo: ehkä nyt
jäädäänkin kotimaan rannikolle!
Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa
kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta
kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkien
joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita
kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän mielestään
piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta arvostelivat
pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista lakia vastaan.
Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se sorahti...
Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa
ylivoimaiseksi.
Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut
yksinäiseen notkoon aina, kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään oli
hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä
lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä suoraan
sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet kiehtoi. Niin
kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä. Kaikista hyvistä
päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Britan kanssa kahden pitkin
lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan kanervamättäällä ja --
jo poimikin mansikan neitosen huulilta. Tuokion lepäsi pehmyt poski
hänen poskeaan vastaan...
Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan
telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa tuon
säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.
Raskain mielin, suru sydämmessään, seisoivat siinä rinteellä nyt toiset
toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat olivat
saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen ja he
tunsivat nyt itsensäkin heikoiksi sitä edustamaan, -- ehkä
arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina
toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.
Mutta jo tuokion kuluttua väitti Pietari vastaan:
-- Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän täytyy
vain särkeä tuo vanha valhe!
-- Särkeä, miten? epäili Silta.
-- Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme,
esimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli
Särkilahti. -- Olimme arkoja, -- nyt on se askel astuttava. Piispalle
on puhuttava totuus koristelematta!
Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä oivaltaen, että raskas
velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan
ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se
askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi:
-- Menen enoni luo...
Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan, pyytäen
saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.
Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka
ensimäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota ei
mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne
heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän
rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja
virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:
-- Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä
tahdot?
Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta
enoltaan:
-- Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät
avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.
Piispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs,
ikäänkuin oikein kuullakseen.
-- Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Brita Kurjesta jalkavaimo? Taikka
miten naimisiin papin kanssa?
Hänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:
-- Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa aviokseen
vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin Mikael
Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!
Piispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski
uhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:
-- Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä lihanhimojen
evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit? Älä puhukaan
sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas...
-- Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.
-- Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! -- Piispa oli tuokion
melkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi
taas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: -- Sinä, Jaakko Kurki, jota
työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua, piispaa,
häpäisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian...!
Vielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispa-enoaan, yritti lämmöllä
ja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän astui
kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:
-- Seuratkaa minua!
Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan
ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet
kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä
syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet
opinhaaveet. Tummahko puna varjosti hänen otsansa ja hänen äänensä oli
ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin vaipuneen
Britan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi vavahtavan lapsen
hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin sisarelleen:
-- Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta meidän
on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti meiltä
vaatineekin. Brita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme häväistä!
Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälelläolevan ikäsi
Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon...!
Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan hytkähtäen,
-- näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet. Mutta piispa
kääntyi Karpalaisen puoleen:
-- Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi tehtävä;
sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta sovitusta
hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että olet
kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden
riettauteen antautunut...
Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo
ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki
kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin
haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli
tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Brita ei
saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä. Hänelle nyt
piispa puhui:
-- Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään
pois sydämmien tahrat.
Piispan silmissä leimahteli jo valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta
nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja
tuskasta pakahtuva sydämmensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä
enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:
-- Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi olla
rikosta... isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta. Mutta
rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin, joka
juuri on tahrain paikka...
Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta
jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon
tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla
hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut
näyttää.
-- Vaikene, onneton! huudahti hän. -- Pitääkö sinun vielä turmiotamme
lisätä häpäisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi,
vastaan...
Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja
virkkoi tyynemmin:
-- Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.
-- Eivät ole, eivätkä ne eroa! jyrisi Arvid Kurki. -- Surunikaan ei saa
minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden tieltä.
Sinä seuraat minua ja alistut!
-- Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet...
Mutta piispa ei sitä myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osoittaa koko
seurueelle. Rantaan kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs
ja käski dekanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakon
laivaan ja sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien
kiihtyneensä liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:
-- En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni
harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on vastattava
kirkkoni eheydestä.
Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka
enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena.
Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, pelästyneet naiset
pidättivät hengitystään, ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua
kertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen
äänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei
enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:
-- Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme Raamatun
puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen
tulevat tekemään. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä
kovemmin Suomessakin kaikuva...
Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki,
jonka rinnassa hetkeksi tukehtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä
rinteelle, riuhtausi dekanon kädestä irti, hyppäsi kivelle ja huusi
kuin julistaen:
-- Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki: Paavillinen
kirkko on mätä perustuksiaan myöten; se, mitä se teennäisen
ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla,
se on petosta...
Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka
nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas
nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä koko kiivaudella; siinä
syntyi tuokioksi käsirysy, jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas
kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan
terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui
tantereeseen.
Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta Elina Kurjen
vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään tapahtumapaikalle. Mutta
nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä vaalein huulin ja verta vuotavana,
silloin hän unhotti vihansa ja piispautensa. Rusahtaen raskaasti
polvilleen haavoittuneen viereen hän vaikerrellen hoki:
-- Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet, hän on
minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä heikkouteni,
sinä toivoni herää...!
* * * * *
Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi
törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta.
Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa
edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.
Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta laahustavin
askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut mitään, mutta
hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.
-- Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä
piispa jo oli arvannut.
-- Hän on kuollut -- hän oli siis minulle liian rakas!
Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän
istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä,
eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään
levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli
pystyssä, ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:
-- Luokaa hauta vainajalle!
-- Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.
-- Siunaan hautuumaan tähän.
Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle
luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse
kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppuvirttä "De profundis" värähti
hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka kanssa hän
yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä eheäksi taas. Ja
kun toimituksen loppumista odottanut vartija kiirehti hänelle
ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy mustia laivoja,
silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän tuota viestiä
odottanutkin, käski:
-- Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!
Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli
astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen ylpeä,
nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi, itse
itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle piispa
lämmöllä virkkoi:
-- Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! -- Mutta heti
hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin: -- Miksi
hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?
-- Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. --
Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.
Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten
harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen
piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän
kiireelle ja lausui:
-- Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!
Laivan purjeet hulmusivat jo levottomina ja heti kun piispa oli
alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva lähti
lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla kiiti se pienen kalavenheen
ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista pappia.
Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit piispalle
lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi puoleksi
ihmeissään, puoleksi suuttuneena, alas saksanmaistereille:
-- Minnekkä te erkanette?
-- Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. -- Siellä on
työmaamme!
Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen jotakin,
mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen vastasiunaamansa haudan.
Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan meren tuuli korkean laivan
purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja kiidätti sen vinhasti selälle
niiden mustien purjeiden ohitse, jotka etelästä saapuen heti sen perään
käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi laivan perään ja näytti vielä
huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään närpiöläisvenheeseen, mutta sen
ylähankaan nojaavat papit eivät enää voineet hänen ääntään kuulla.
Eivätkä he saaneet koskaan tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt
heille siunauksen heidän retkilleen, vaiko kirouksensa.
Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan
tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi
polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää
haudattuna kovaonnisen piispan poika.
(Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.)