Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli
merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä
soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen.
Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja
harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva lehto.
Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan papin
soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti
kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan venheen
perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka hän
manterelta oli saanut saattajakseen.
-- Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna? kyseli hän. -- Eikö
elävän sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?
-- Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.
-- Miksei vaikka vouti, -- olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.
-- Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin köyhille
ihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa...
Ukon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, -- hän muisti
nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa kummittelee.
Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston linnasta, --
jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun lipputangon nenään,
-- ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa luovuttanut kirkollisille
viranomaisille. Jonkun aikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä
tanskalaisten uudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli
vähän ja se kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston
varustukset pian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäin oli vanha
piispanlinna ollut kylmillään -- hyljätty suuruus! Ja kummitusjutut
olivat lähteneet liikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet
vanhaan piispainkotiin.
-- Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat? uteli Pietari
salaperäisen näköiseltä soutajaltaan.
Tämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän,
ettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa,
tarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:
-- Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja
laskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni,
huoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä
olen kuullut sieltä selälle asti, -- eikä tyhjä jyrise!
Ei ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta,
vaikkakin hän käsitti monet katolilaisten kummitusjutut ja ihmetarinat
munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää ihmiset sitä
herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen uskoi hänkin
kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin aina jotakin
omaa mustaa tarkoitustaan varten.
-- Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen
äänettömäksi käyneelle äijälle. -- Miksikä hurskaiden ja hyvien
kirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat?
-- Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. -- Eipä näissä
kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen linnankappalaisen
sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän hetkellä ryöstämään,
niin putosikin omaan kuoppaansa...
-- Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.
-- Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät -- vainajana
tietysti.
-- Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin...
Pietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon
kappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan
piispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa,
jota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut.
Luultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään
kuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo vuoden
isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän tornikäytävän
mutkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja tapasivat pienessä,
umpinaisessa komerossa papin kontallaan kahden rahasäkin välissä. Se
oli kappalainen taikka kappalaisen luuranko, -- siihen oli nahkasäkin
syrjää jyrsien kuollut. Oli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja
kätkeä osan piispan aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut
umpilukkoon, -- siihen jäi, apua ei tullut!
-- Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.
-- Veivät... Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan
sokkelot vielä kätkevät...
Soutumies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin.
Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin
asian yhteiseen siunaukseensa:
-- Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan -- ja nähtykin
niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan...
Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi
välinpitämättömästi:
-- Kuka hänet on nähnyt?
-- Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on ollut. --
Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. -- Eräskin Piikkiön mies
katseli muutamana iltana akkoineen selältäpäin tuohon muurinreunalle
nousevaa haamua, -- molemmat tunsivat piispan vanhastaan hyvin. Viikon
perästä akka kuoli.
-- Ja minkänäköinen oli ollut piispa?
-- Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen...
Merelle oli viittonut.
-- Siksikö, että hän mereen hukkui? arvaili Pietari,
-- Mene, tiedä, -- eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun
maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä
elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä kotiin
takaisin!
Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä
kotvan kuluttua:
-- Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jyskettä, -- sitä kolinaa
paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois Kuusistosta.
Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he joukolla
liikkuivatkin.
Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta
piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä
palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täältä Suomea
hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana... eikö todella hän saisi
rauhaa tuonen mailla...!
Mutta soutaja pyörähtikin yhtäkkiä kuin aavistuksen pistämänä
keulaanpäin katsomaan ja keskeytti säikkyneenä äkkiä ja armotta
Pietarin mietteet:
-- Ei sinne, -- oikealle laskekaa!
Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi Kuusiston
korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon harmajan linnan
alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset muurinsärmät jo selvästi
silmiin erottuivat.
-- Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä
vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin samalla
venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa
notkorantaa kohden.
-- Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein
suuttuneena. -- Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.
Venhe solui korkearantaisen linnaniemen ohi, jättäen vasemmalle kolkon,
paksun, harmaakivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan varmaankin oli
tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt. Muuri kiersi
soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa päissä oli jykeä,
pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo yhdestä paikasta revitty
rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri, johon linnanpihalta
suuntausi tiilenpölystä punottava tie. Pihalta näkyi pitkä, ruskea
talo, -- varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu väentupa --, joka jo
oli puolitiehen purettu.
-- Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka
muisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.
-- Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili
soutaja-ukko. -- Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois
linnanpihalta, sen olen monesti nähnyt...
-- Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan
näin revitään?
-- Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko
nyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon ohitse
suhahti valkamaan.
Perillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan
karjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi
nuottalahden takaa. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja
ylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko, jossa
näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti astellessaan
rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin säilyvät omenat
varastelematta, ainakin öisin...
Ilta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston
kuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Soutajia odotellen
seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä katsellen
matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan muureja.
Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljoa synkemmiltä ja jylhemmiltä
kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän äänetön kuori,
teki nyt todellakin melkein pelottavan autiuden vaikutuksen. Muurin
kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden latvat kohosivat
rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä huojuttaessa
näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta, -- kai ne
myrskyn aikana kohisevatkin! Lounaiselta taivaanrannalta nousi tuulen
mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa muuankin muurin
takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka istui
loimipeitteisen hepohirviön selässä.
-- Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. --
Ainakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta
hirviöstä!
Hän istahti mättäälle ja katseli kauan verkalleen kohoavaa kuviota,
puhuen itsekseen:
-- Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava
kirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa
vanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä?
Tyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekin, se on
kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän
ulkokuorinen, kuollut aikanne, -- tunnusta pois se, Arvid Kurki!
Hämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi
taivaalle kohonnut pilvenlonka yhä enemmän saamaan leveän, ankaran
ratsastajapiispan muodon, -- niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin
olisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.
-- Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja työhömme
tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. -- Enkä siitä moiti sinua, joka
ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit elävien ilmoilla
täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman taistelun saisimme sinua
vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi puhdistettu oppi hiippakunnassasi
siementymään. Usein sinun rautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi
kuristaisikin. Itse johdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä
oli kylvettävä, -- toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois!
Sitäkö nyt tuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä
kovia kuin sinä? Mutta ajatteleppas, rautakoura: kenties oli sentään
onneksi sinullekin, että juuri oikeaan aikaan sait hautasi Pohjanlahden
laineissa. Sillä olisihan sinun, kovuudestasi huolimatta, kuitenkin
lopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta sinun
jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi olisi
ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut käydä
pienelle kansallemmekin liian rajuksi...!
Pilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui vähitellen
veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui sille vielä
ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:
-- Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, elä
suotta levottomilla retkilläsi pelottele kotiseutusi taikauskoisia
pikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää mitään.
Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä niinkuin
tuomion Jehova, -- nyt elä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee omat, uudet
miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla aseillaan
taistelevat totuuden puolesta!
Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka
noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät
säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala
kuvatus... Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummituksia,
ja he tarttuivat rivakasti airoihinsa.
Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä kerran
hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita, kääntyi
silmäilemään taakseen, ikäänkuin jälellejäävää tuttavata hyvästellen.
Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle hän hiljaisissa
mietteissään lausui:
-- Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren
rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta kumman
tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!
(Santeri Ivalo; Pietari Särkilahti.)