Teräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden kukkulain
takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.
Vihdoinkin! -- niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan
Väkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä oireita,
jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin rikkoivat
sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli ollut yö ja
ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta sitkaan väistyi
vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli kaikki heidän
ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin vihollisten
leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön kiiluneet.
Verkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta
rupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, -- hyi, se vilutti
tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kuin ennen yönmusta
pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt yhtenäisenä,
ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet ja lammet.
Tuosta valkoisesta hämärästä kävi vasta vähinerin erottautumaan
esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita ja niiden takana
häämöittäviä telttarivejä.
Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin Väkitornin
viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen, koettaen
iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin omituiselta...
melkein päätä pyörrytti... sillä näyttihän siltä kuin maisema tuolla
kaukana hämäräin telttarivinen takana olisi liikkunut, koko
leveydeltään hiljaa lähestynyt, -- heitä melkein puistatti!
-- Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi,
hoikkasempi valvojista, Evert, joka vasemmalla kädellään peistä piteli,
oikeaansa lepuuttaen. Hän oli illalla, vallihaudan pohjaan
kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden
vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön
vainonnut, -- kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!
Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se,
mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa. Hän
tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi
sitten verkalleen:
-- Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita
riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.
-- Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?
-- Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, -- katso, niitähän
on koko kentän leveydeltä!
-- Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!
Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu
ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko
puolustusväelle, että aseihin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys
kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko
puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin
miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella
kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista,
pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian
kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin
joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.
Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot,
jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etumaisina
kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta,
mahtavaa risukimppua selässään, -- se teki vieläkin liikkuvan vesakon
vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita ja
leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistelty.
Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita
tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä
sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama, ja tuokion
kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Nowgrodin
uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas
lakeikolle.
-- Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti Pentti.
-- Kuule, kelloja jo soitetaan!
Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista
rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle
rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan
turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon
pamahti venäläisten tulikirnuista kohta ensimäinen laukaus.
Joka kulmalta nousi nyt muurille uutta väkeä: aatelisten
asepalvelijoita rautahatuissa ja panssaripaidoissa, kantaen suuria,
raskaita muskööttejä, joilla ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi
talonpoikia karhukeihäineen ja porvareita, jotka raahasivat muurille
raskaita tervapatoja, käyden sytyttämään tulia niiden alle. Se oli
kalpeata, nälän ja ponnistusten laihduttamaa joukkoa. Mutta
velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui alkavaan taisteluun, kuin
päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista ulos rientäneet munkit
pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo ohitsensa juoksevat joukot ja
rukoilivat ääneensä niiden puolesta.
Pommitus kiihtyi. Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään,
joka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli
virinnyt. Se ajeli punalaitaisia pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin
taivasta, ja nosteli samalla niitä kohti tykinsuista tupruavia
savupatsaita.
Muurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti ja
Evert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut
Väkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.
-- Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä
kysytään!
Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen, --
kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.
-- Taikka muut temput, jatkoi Posse. -- Lakamundin tornia pelkään
pahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukon eteen.
Laamanni Klaus Henrikinpoika Horn komensi näet sitä varaväkeä, jota
aina tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.
-- Mutta tällä paikalla se kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani,
väitti Winholt. -- Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja
tikapuunsa. Sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.
Tämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt
toteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä
Raatihuoneentornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka jo
ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas
Väkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin
komentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti
milloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta tulipa
hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan juuri
tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne nopeasti
kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa, ja heidän
miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan muurille. Tähän
torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli jätetty
vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia...
Tuiskuna karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja
tuokion vallitsi painostava jännitys keskustornin luona.
Mutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta näkyvät
viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän ratsumiehensä
peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se Valkoinen ritari, joka tätä
joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan miehineen
taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin uutta
kujetta virittämään.
Muureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä
lentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmin
pelkäsivät ja enimmin vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä
ratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse
johtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja uljaana
korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä, että häntä
ei surman luoti tapaa.
-- Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert; joka
palavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. -- Vaan jos pääsisi silmä
silmää vastaan...!
-- Ruutia on kyllältä Possen kellarissa, vastasi Pentti. -- Mutta tuo
mies on todella kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, -- näet,
miten multa hänen ympärillään pölisee!
Pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että venäläisten
tykkien tuli kohdistui helvetillisellä voimalla juuri Väkitornia ja sen
viereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo monen sylen
pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne syytivät
nyt yhtämittaa suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin että se
tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät samalla
lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla melkein
sokaisten vartijain silmät.
Mutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä likenevä
vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä olivat korvat
lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan, kantaen luoteja
ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon luona vuoroin
latasi vuoroin laukasi vähitellen yhä enemmän kuumenevan tykkinsä. Ja
samaa oli peli pitkin pitkää muuria.
Sitä kesti kauvan. Kuinka kauvan tätä heltiämätöntä pommitusta näin
jatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta eivät
he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen, että
kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljokaan huomata,
mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli, kiukkuisesti
singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan ja sen
alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset laumat
pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän äänekkäät
komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus repesivät
raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että johonkin
torniin tai muurin kolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi. Mutta taas
tyyntyi tuuli ja katkeran-imelä ruudinsavu sakeni niin, että se melkein
salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman näkymättömiin. Ja sitä myöten
kuin tuuli tyyntyi terästyi pakkanen, joka kylmänä, harmajana huurana
painautui alas maata vasten.
Väkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airuita
vähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa
viholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille lisää
tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että nämä
kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille varmana,
vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä. Mutta
yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.
Raatihuoneenportin tornissa paukahti hätäkello soimaan. Sinne
pyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava
Munkkiportilta, niin huusi Knut herra lähettämälleen airuelle, muualta
ei enää riittänyt...
Hetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät
Raatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi
haudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat sieltä
kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät nyt
nowgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan tätä
vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne Eerikinpojan
kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven tyngällä, -- hän
nyt kokosi miehiään sitä puolustamaan.
Pentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat
risukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja kuinka
sinne heidän miehiään joukoittain syöksyi perästä. Mutta taas painoi
tuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon läheisen
vaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet katsomaan.
-- Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana, yhä
tuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.
-- Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti,
kumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä
keskustorniakin vastaan.
-- Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli näin tyyntyy, puhui hän
ampuessaan. -- Pitkä on vielä taival iltaan asti.
-- Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää! --
Evertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli hänestä
kyllä tuntunut kestävän kokonaisen iankaikkisuuden, mutta toisekseen:
vastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän liikkuvan tuolla
sumuisten kukkulain takana.
Savupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin
vilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton huuto
ja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät tikapuunsa
muuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan miestä
rinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti niitä
kyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn vallihautaan
sakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät tikapuille.
Puolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että
muurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin niskaan
ja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita tikapuita,
joille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi hyökkäsi. He
kantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat kiehuvaa vettä ja
kuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain vihollisten niskaan. Joka
kerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon, syntyi sekasorto
vallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät toisiaan vastaan,
kompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan tervaan. Muurin
jäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku vihollisista, mutta sekin
livetti kapuavia miehiä ja heitä putoili suinpäin alas, vieden toisia
pudotessaan. Hurjistuneina, hädänhien valuessa selkäänsä pitkin,
taistelivat sekä porvarit että talonpojat. Mutta pudonneiden ja
kaatuneiden sijalle kasvoi aina uusia vihollisia; tikapuut olivat aina
täynnä ja aina niitä myöten uudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa
kohti.
Tönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli
täytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia,
mutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin
venäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat
sieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan
äänen.
-- Näet, sinne jo Nowgrodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi Pentti,
ponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.
-- Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät!
Kuulehan tuota arosutten ulvontaa!
Kuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia
vihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä
masensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden
huomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he
taistelivat hellittämättä, vimmatusti, iskivätpä epätoivossaan lopulta
sulin käsinkin päälletunkeviin vihollisiinsa.
-- Entä mikä on _tuo_ räminä? -- Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt ympäri.
-- Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin... ei,
Lakamundintornista se soi!
-- Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, -- arvasihan sen!
-- Noin, sinnekin laumoja lainehtii!
Pommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt
maisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi
muurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan
airut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla
kaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin sen
surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt vasemmaltakin venäläisten
riemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina
riensivät sielläkin valtaamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti
varmuus siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain
vastarinta talttui talttumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko
asepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi,
mutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää
ammuttiin harvenneilla tykeillä.
Ainoastaan askel askeleelta puolustajat sittenkin peräytyivät sitä
myöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa.
-- Entä nyt, mitäs teemme me? virkahti Evert tuokion kuluttua,
nähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan pykäläportaita
myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta, joka jo oli
vihollisten hallussa.
-- Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen taas
tykkinsä ääreen.
Samalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin
torneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustornin pommitusta.
Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut, levittäen surmaa
vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä huolimatta nämä työntyivät
yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti, joka juuri oli laukaisemassa
tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän alas jalustaltaan. Koko muuri
huojui, soraa sinkoili toverusten niskaan ja Pentti kaatui tykkinsä
alle.
-- Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas
tornista.
-- Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn
kaatuneen tykkinsä alta.
Vihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin liitokseen
ja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, -- sieltä nyt vyöryi
kiviä ja soraa torvenaan alas. Ja taas remahti kentältä vihollisten
riemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan tuohon
särkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti tornin
kyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan pois
suistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi ampumista,
vaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla olijoilta
peitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen varmat,
lyhyet komentosanansa.
-- Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten
kentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. -- Ja tikapuunkantajat
perässä!
-- Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään
kuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka horjui
ja vaipui alas ratsunsa selästä.
-- Mutta onpa siinä toinen tilalla, -- aina hän hätään ehtii!
-- Valkoinen ritari...!
Kävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas näkivät
tuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään. Voitonvarmana ja
vilkkain liikkein hän nyt, välittämättä luotisateesta, johti ryntäävät
parvet vallihaudan partaalle ja komensi siinä kerppumiehiä täyttämään
kaivannon. Monesti peräytyivät hyökkääjät sitä surmantuiskua, joka
tornista ryöppysi, mutta aina vain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja
verestä väkeä samosi ehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi
melkein yhtä paljo kaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut
työnnettiin esille, ja pian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen
ukkonen salamoi, vieri vieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia
muureja vastassa ja niitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.
-- Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.
Raatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen
muurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä nyt
liiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihäillä sysittävä
kapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt Possen voimakas
ääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa puolustamaan, --
siitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt muurilta miesjoukko,
Pentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli liikkua vierivillä
kivillä, vaan tuimasti siinä peitsin, miekoin taisteltiin ja kerta
toisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.
Mutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä
keskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia
myöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille
Winholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.
Taas kuului Possen ääni alhaalta:
-- Alas, miehet, Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.
Vastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin,
jonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen tai
menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan askel
askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.
-- Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen
eteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat
kuin sysimiehen päästä. -- Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?
-- Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. -- Vielähän tappelee Bitz
Karjaportintornissa Frille-vainajan paikalla, ja Tönne Eerikinpoika
pitää puoliaan Munkkiportilla.
-- Entä me täällä?
-- Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!
Muurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta
ylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin puolelle.
Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet puolustajat,
varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät kotikaupunkinsa
sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat kiinni tikapuihin
ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden mukana miehiäkin alas
liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan toiset ampuivat
jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se oli sydäntynyttä,
vimmattua se viimeinen taistelu!
-- Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun miesjoukko
juuri saapui raatihuoneenmäeltä, vetäen alas tervalla täytettyjä
venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset tervavarastot muurin ja
Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet venheisiin, ja tuossa
tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.
-- Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän -- se ajaa savun ryssien
silmille.
-- Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt,
osaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.
Aamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi
tuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän
tervasavun muuria vasten, jossa se vihollisilta silmät sokaisi,
melkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava
savupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys vallitsi
taistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän ottelusta ja
pingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen keihäittensä varassa,
useimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken aikana käskisi joukkonsa
tähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä komentoa ei tullut.
Tuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui näkyviin.
Silloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen, hätähuudon
tapainen kiljahdus:
-- Siellä on jo venäläisten lippu!
-- Valkoinen ritari sitä liehuttaa!
Hän todellakin seisoi siellä suistuneella rinteellä muuriin ammutun
loven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin
liikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin
muurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä
aukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä
sitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva
mies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti,
ettei siitä kukaan hengissä ohitse päässyt. Se oli Hintsa, joka
Raatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja asettunut
heidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli aina käänsi savun aukolta,
leimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia syöksyi
tovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt kärjistyvän
juuri tälle paikalle.
Mutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen
miekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka hänkin
aukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että nuorukainen oli
nähnyt Valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua heiluttavan ja
silloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut tuo tulinen kiihko
saada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.
Pentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris
vyöryväin kivien yli sulkakypäräistä ritaria kohti. Mutta samassa
painoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten ja
peitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen.
Vaskitorvi vaikeni, melu katkesi kokonaan ja Pentinkin täytyi
heittäytyä suulleen maahan voidakseen hengittää...
Taas oli tuokion loma.
Winholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat, --
kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja siitä
läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna, hehkuvana
virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena vyöryneiden
kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin viettävästä portista
sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli tuota käryävää virtaa,
ensin välinpitämättömästi, mutta sitten hytkähtäen, kauhistuen...,
vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta juoksee kellariin asti, niin
siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen hän tiesi, -- tulirakeita oli
kellarissa vielä mahtava varasto...!
-- Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.
-- Niin juoksee, juoksee..., sopersi Posse melkein vavisten, mutta
karkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen
komentonsa kaikui korkeana yli savumeren:
-- Nyt takaisin, Viipuriin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota,
tännepäin...!
Sieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille
mustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä se
nyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä kotvaan
aikaan älynnyt mitään.
Väkitorni oli räjähtänyt.
Sen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.
Paksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti
vihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli laajalti
ilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle ja vasemmalle.
Ja senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan katkeamattoman
huumauksen vallassa.
Pentti nousi pystyyn ja peräytyi muutamia askeleita. Mutta kun hän nyt
verkalleen laskeutuvan pölyn seasta silmillään haki muuria torneineen,
niin oli tyhjä, autereisena lepattava ilma hänen edessään. Koko
Väkitorni oli poissa ja poissa siis myöskin nuo sadat hyökkääjät,
poissa Valkoinen ritari lippuineen ja poissa nuori Evert. Sorasade oli
sammuttanut palavat tervavenheet, ja hetken perästä esiintyi näköala
niin omituisen väljänä ja kirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät
valkoiset pölyhiukkasetkin tuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen
jalkeilleen tointuvat soturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen
oli vaikuttanut; he eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen
aikana päässyt pilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun
ja sorapölyn sekottaman ilman.
Winholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita
miehiään kokoamaan, virkkoi hän Posselle surumielisesti:
-- Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.
-- Saamme siis taistella aukealla maalla. -- Possen katse oli
rauhallinen: hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti.
Levollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä
olivat viipurilaisten hallussa.
Mutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina
pitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun haihduttua,
näkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä oli. Mutta he
seisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan tuijottaen ja
kuin tyrmistyneinä, -- heidät oli ilmeisesti vallannut vavistus ja
kammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin päin, ja äkkiä kohosi heidän
joukostaan kumea parkaisu, joka yhä vahvistuvana kaikuna vieri
muureilta vallihautain takaa tulossa oleviin joukkoihin ja
tyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän pitkää rintamaansa.
-- Risti!
Se ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin
taivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina
ryntäsivät kauhistuneina, suinpäin niitä tikapuitaan kohti, jotka vielä
olivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina, päättöminä,
koettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen toistaan edestään
alas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun vallassa. Vaikkeivät
tikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten painoa ja moni putosi
hervottomana alas tantereelle, ei mikään voinut hillitä uusien
pakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät hämmästyneinä katselevain
viipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat ehein jäsenin alas
päässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin henkensä hinnalla pakoon
kenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään, polkien vitkastelevia
jalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen viittoen.
Suut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului
heidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:
-- Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!
Nyt vasta Viipurin miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin
pakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se loisti
kuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen risti. Päivän pyhimyksen
ristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan raatihuoneen
korkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen sattuivat tähän asti
pilven takana piilleen auringon säteet. Siitä sen häikäisevä hohde!
Sumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset pilvet
pysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti, syysauringon
säteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen kahden puolen
loistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi vartijaa, Pyhän
Olavin ja Pyhän Eerikin liput, matalampina, mutta selväpiirteisinä
nekin.
Äänettömällä ihastuksella jäivät soturit tuota outoa näkyä katsomaan.
Se oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt miehet
oivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät viholliset.
Sen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita keräämässä
kulkeneet munkit, ja näistä köysivöisistä veljeksistä yksi puhkesi
ääneensä rukoilemaan koko sotajoukon edessä:
-- Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita
vainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!
-- Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!
Munkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa myöskin
nuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa uupuneet sotilaat.
Tuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä, niin rajattomia kuin heidän
ponnistuksensa olivat olleetkin. Mutta nyt tämä mielenliikutus heidät
hetkeksi mursi; jännitys laukesi syvään, nöyrään hartauteen. Knut
Possekin seisoi paikallaan, kädet miekankahvaan ristittyinä, seisoi
siinä taivaalle kohotetuin katsein, soranpeittämänä, hikisenä, mutta
säteilevin otsin.
Taas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta
tunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien
tyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa.
Niiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninssa vielä pölyäväin
raunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia
takaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain
venäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti
tuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa olivat
moninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He pakenivat
telttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan kaupungin
päällä yhä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättivät tuhannet pakokauhussa
rammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina vaikertamaan ja
kuolemaan Viipurin muurien juurelle.
Päivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse vastaanottamassa
takaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan pitkälle vallihaudalta
loitonneet, Muurin kupeelta ja vallihaudasta nousi väkevä, sisälmyksiä
ellottava veren haju, joka kuin ilkeä humala huumasi aistit. Mutta sitä
ei Posse huomannut. Hän katseli vihollisten tuhantisten laumain pakoa,
ja miltei lapsellisen liikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään,
kun hän kädestä puristaen tervehti Winholtia.
-- Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan
koskettamana, virkkoi hän. -- Sitä et uskonut.
-- En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, -- laine
voi nousta uudelleen. Ei meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta
tämän päivän jälkeen se on liian pieni. Poissa on Frille, tuonnäköiset
ovat muurit...!
Niin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmässä välähti
melkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:
-- Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi pyhimysten armon?
-- Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?
-- Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas!
Jumalanäiti on puolellamme!
Winholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä
vallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää
epäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä,
oli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikoillaan, ja silloin
hän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei tosin
höyhenpussin eikä heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andrean ristin
muodossa. Nyt hän ei enää epäillyt vaan vastasi:
-- Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat myös,
-- heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.
Katanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntuipa kuin ne
olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä Viipurin
väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi suistuneista
pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset ja vanhukset
messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät toisiaan ylhäiset ja
alhaiset, ystävät ja vihamiehet rajattomalla helpoituksen tunteella, ja
he lankesivat vierviereensä polvilleen kirkon kiviselle permannolle.
Eivätkä lähteneet nyt latinalaiset lauseet vanhan kirkkoherran
messutessa pelkästään huulilta, niinkuin tavallisesti, vaan syvältä
sydämestä pulppusi tänään kansan kielellä kaikkien ymmärrettävä kiitos
korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan siihen hartaudella yhtyessä. Ja
taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle ehtineiden teinipoikain
helakankirkas virsi tapasi jokaisessa rinnassa yhtä kirkkaan
vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä pelastettujen määrätöntä
auvoa.
(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).