Viipurista länteen kulkevaa vanhaa valtatietä taivalsi kolme miestä.
Kaksi heistä hiihti paksussa kinoksessa, kolmas ajoi ratsun selässä,
alituiseen koettaen hakea hevoselleen kovempaa keskitien paikkaa. Mutta
sitä ei löytynyt. Hevonen kahlasi syvässä lumessa ja pääsi ainoastaan
käyden etenemään. Ja uutta lunta tuprusi yhtämittaa, tuprusi hiljaa ja
kuin hävittämällä valkoiseen metsään, mutta sakeasti, kinosta
kohottaen.
Konttiselkäiset hiihtäjät odottivat verkkaseen joutuvaa ratsumiestä.
Kun tämä vihdoin heidän kohdalleen ehti, virkkoi nuorempi matalampi
suksimies:
-- Taisi tulla sinulle erehdys, Pentti, kun hevosen otit. Raskasta on
ratsun astua näissä kinoksissa.
-- Niin tuli, Viljo. Kovin hitaasti edistyy taival, jos vain ei tie
parane. -- Ratsumies katseli synkkänä eteensä umpeen tuiskunnutta
tieaukeata.
-- Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on joulukuu
puolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.
-- On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin
upottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen mies,
-- Ilvesmäen Hintsa.
-- Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.
-- Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat
ryöstämässä käyneet.
Tyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen. Ei
voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie. Ja
kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään perille
sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! -- ja vielä oli
matkakin malttamattoman miehen edessä niin pitkä, -- Turkuun asti!
Pentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta. Hän
tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä ja
huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja että hänen
tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen ihmisten
mielistä, ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten
ilahduttava.
Huolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen laihan
ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa olevan
tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen hiihtimiin.
Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa tienmutkassa aukeavan
maiseman yli.
-- Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän
kärsimätönnä tovereilleen. -- Olihan täällä ennen vankat kylät.
-- Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.
-- Ja asukkaatko tappanut?
-- Taikka ovat he paenneet.
Kuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että se
paikotellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta kinokselta,
eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa. Väliin tosin
valkeni metsästä pälvi, jossa aidanseipäitä tai suovapuita pistihe
esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata. Mutta rakennusta ei
ollut yhtään pystyssä ja ainoastaan arvaamalla saattoivat matkamiehet
päätellä jossakin aidankupeella näkyviä lumikumpuja tuvan tai
riihenkiukaan raunioiksi.
Mutta Pentti koetti yhä lohduttautua:
-- Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin
tullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin
kirkoillaan käyneet.
-- Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen ohjaksista
taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.
Tämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä,
mutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan
käsissä.
-- Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä. Mutta
hän lisäsi samassa: -- Ei, ennen vaikka tähän näännyn...!
Hintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla
olleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeittoinen sekin, kuin
hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain lumen
alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa järven
rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä vihdoin matalan
mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs: siinä oli toki polttamatta jäänyt
yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja hevosta lepuuttaa.
Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne Penttikin hitaasti
talutti huuruavan ratsunsa.
Pimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta oli
lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä, ja pian
valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet huiskin
haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat leipävaikkanat ja
päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli puolillaan
jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle, ikäänkuin siihen
pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan aikaa sitten näkyivät
eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä oli perhepöydällä ja
räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.
Hyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä
matkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan vieressä
olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen. Hän
kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin sileää ja
kylmää, -- kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki tuvasta
päresoihdun.
Sen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi
jäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli
suuri, kuiville juossut kirveenhaava.
Kauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He
saattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut.
Ryöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen melua
tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä hankkiutunut
pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja eväitä, minkä
ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut, että lehmä jäi
navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime hetkessä palannut
laskemaan elukan irti... mutta silloin olikin jo vainolainen mökkiin
ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin meni ryöstäjille.
Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt...
Aamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta
niitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai
lieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, -- entistä
vaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli
lumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi aina
vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.
Taas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo
aamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta
erään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:
-- Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.
-- On totta tosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi
Viljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. -- Annas kun katson.
Hän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta
näkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään näytti se hampaitaan ja
pakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran
perästä, virkkaen:
-- Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!
Ja niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän
jousimiehen, joka matalana kuin mäyrä huimaa vauhtia painoi oksain
alitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään, mutta
mies vain pakeni kuin surmaansa, -- luuli kai vainolaisen kintereillään
olevan.
Siitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa oli
voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen nähtyään
nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon. Hintsa
koetti puhutella häntä rauhoitellen, ei aikonut häneltä henkeä viedä,
suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi hevosen heittää.
Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei kuunnellutkaan eikä
vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja luimisteli synkästi
verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä lumessa. Ja koira
haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat irvissä...
Jo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoinpa kahluutti
Penttikin, ymmärrettyään, että oli todella tavattu ihminen, siihen
hevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta
tämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään
vain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan
ja tarjosi sen tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi sitä
kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta... Hän puri, ahmi, nieli!
Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi tuo
epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä myöten myös
uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia vainolaisia.
-- Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.
-- Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.
-- Teillä on siis pakosauna täällä lähellä?
Mutta taas kävi mies tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä
outoja miehiä eikä tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet
käänsivät silloin puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja
toimeentuloa täällä metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies,
riistakin oli tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon.
Petäjänkuoren ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä
rauhallisesti tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi
ruveta hänelle asiataan ajamaan:
-- Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos hankit
minulle sivakat, mies, niin saat pitää hevoseni kesään asti ja sillä
ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. Noh?
Mutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän.
Pentti vakuutti:
-- Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas
palata kyläpaikoillenne.
Pariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta ja
vihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen. Mutta
kun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja lämpeni. Ja
nousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan kohtaloitaan.
Syksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään
näissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat,
kaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset
tappoivat, missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä
toinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli vain
kerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään ja
koettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä. Mutta
huonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja tuli
rutto... Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu palata,
vaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita elannon avuksi
ja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin..., kyliä täytyi
välttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen jälille pääsisi.
-- Nyt uskallat nauriisi hakea, lohdutti Pentti. -- Ja minulle siis
suksesi annat?
-- On saunallamme toki suksia.
-- Vaan onko heiniä hevoselle?
-- Suon laidassa on suova, -- eipähän niitä olematon karjamme tarvinne!
Mies lähti vihdoin opastamaan matkalaisia piilopirtilleen, josta Pentin
piti saada nuo kaipaamansa hiihtimet. Hintsa jäi notkoon hevosta
pitelemään, kunnes metsäläiset sen sieltä tulisivat hakemaan
korjuuseen. Mutta Viljo ja Pentti hiihtivät jousimiehen mukana syvemmäs
salolle.
Kappaleen matkaa samottuaan sakeaa metsää, jossa risukot ja murrokset
kulkua hidastivat, näkivät he muutaman mäenrinteen kuusikossa matalan,
pyöreistä hirsistä kiireellä kyhätyn majan, ja sitä kohti Viljo suon
yli oikasi.
-- Ei sinne! huusi jousimies melkein hätääntyneenä. Mutta Viljo oli jo
ovella ja silmäili sisään.
-- Onko se autio? huusi hän oppaalle.
-- Siinä ovat kaikki kuolleet ruttoon...
Kamala olikin sen sisusta, kun silmä vihdoin pimeästä saunasta
rupesi esineitä erottamaan. Lavitsalla ja lattialla makasi
puolialastomia mustuneita ruumiita, muodottomiksi pöhöttyneitä, ihossa
visvaankuivuneet paiseet. Lauteelta retkotti alas pienen lapsen pää, ja
sen raukan luuta myöten kuihtuneissa kasvoissa oli niin tuskainen ilme,
että Viljoa puistatti.
Ei ollut kukaan toisista pakopirteistä tullut kuolleita
kuoppaamaankaan. Karttanut oli päinvastoin jokainen tätä kuoleman
majaa, tietäen, että sieltä lähti rutto, ja että ken sen kerran sai,
hän oli perheineen surman oma. Yksin metsän pedotkin lienevät tuota
majaa väistäneet, koska eivät olleet käyneet sinne aterioimaan, --
Tapio suojelee karjansa, väitti jousimies.
Kauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä
hiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:
-- Milloin kävi siellä surma?
-- Jo sulan aikana, -- taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin
heistä kukin kuoli?
-- Ja aivanko avutta kuolivat?
-- Mikä heitä auttamaan, -- se on Jumalan tauti! --
Edelleen hiihtivät miehet syvemmä saloon, hiihtivät vielä toisen suon
poikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen maja,
äskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki ikäänkuin
arkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli jousimiehen
pakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli suuri villahuivi
kasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä, -- hänen silmänsä
olivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi pöhöttyneestä päästä;
ne muljottivat sieltä huivin alta kananmunan kokoisina pahkuroina. Sen
oli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies. Halonpilkkooja itse ei päätään
kääntänyt, hän ei näyttänyt enää mitään ymmärtävän.
Saunasta lemahti oven auetessa imelänkostea ilkeä katku. Märistä
hirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä
likaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty, ja
hirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään.
Pahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat kuin
puikot; mutta vatsat heillä olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet
ja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, -- se oli nälkää,
jäytävää, kiduttavaa nälkää!
Vieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään.
Liedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta nousi
keskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen kädellään
nojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä nokista
pataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä silmänsä nosti
ja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä hypähti, kiljasi ja
juoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain lastensa eteen, ikäänkuin
naarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen suuret, valkoiset hampaansa
irvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.
-- Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut metsämies.
-- Viipurin miehiä ovat; sieltä on ryssä jo ajettu pois.
Naisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niistä kuvastui tylsä
välinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies
kertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta. Hän
näkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen mielensä
oli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti tutkimaan miehensä
konttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja tavattuaan sen tyhjänä hän
ärtyisästi äyskäsi:
-- Taaskaan... et mitään otusta tuonut, et lintuakaan...!
Mies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:
-- Luntakin on satanut lankoihin... Eikä otuksia ole...!
Kuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta.
Lapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö oli
maannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna..., nyt hänkin
virkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi ahnaasti
leipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy kasvoillaan
pahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät suonenvedon
kouristukset häntä täristävän... leipä oli kai ollut liian voimakasta
hänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen. Vieraat silmäilivät sitä
säikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat, lapsi makasi taas
liikahtamatta... mutta Viljo ei uskaltanut astua katsomaan, vieläkö
raukka hengitti, hänestä vain näytti, että se siinä kuolleena makasi.
Pentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä
viheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa.
Pakopirtin ainoa terve mies lähti heidän mukanaan. Hänessä oli virinnyt
toivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille, ja se
toivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen tietä
tuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.
-- Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti
hämillään.
Mies viittasi matalaa majaansa:
-- Saunaan, tietysti.
Sinne yksille ahtaille tiloille, potevain lasten viereen...! Mutta
miksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, -- ajatteli
Pentti poistuessaan.
Viimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt
hevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului?
Tanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies
päästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät
lähemmäs, -- siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa. Silmät
kiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot poljetulla
hangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään ratsun tai
miehen kurkkuun, -- niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista
hurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle, hyppäsi
milloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä suojelemaan,
huiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi sekaan.
Pelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki
takajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.
Metsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen pökertyi
samaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät siitä
välittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta saapuvat
hiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan, lähtiessään
viheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään saaliinsa luota, ja
loikkivat harjun taa, josta niiden venytetty valitushuuto vielä kauvan
kuului.
Hintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja
huohotteli kuin pajan palje.
-- Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa luo
ehdittyään.
-- Se otti kerrassaan kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.
-- Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta lakasit
ryssiä kahta puolta?
-- Se oli leikkityötä tähän verraten, -- parahiksi ehditte perille!
Mutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti
hyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalle taluttamaan, ja pian
taivalsivat miehet Viipurista länteen vievää valtatietä myöten, mutta
nyt keveästi luikuvilla suksilla.
Ei näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta oli niin
autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä olisi koskaan
ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät pakopirteissään
syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten poistumisesta.
(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).