Ma kuulen jyskettä, sadatusta
ja orhin korskean hirnuntaa,
ja pauke kangeista, moukareista
mun korvat lumpehen vallan saa;
kuin muurahaista on miestä työssä
ja kivet vonkuen halkeilee --
mut naurut narttujen kuuluu yössä
ja miehet juopuen kiroilee.
Taas huomentaivahan valjetessa
jo torven toitotus kauvas soi,
ja palkkaorjat ja hylky huovit
taas vouti toimehen piiskaroi. --
Ja vallit harmajat uuden linnan
ja tornit pyöreät kohoaa,
ei auta itku, ei naisten parku,
ei auta vaivoja vaikertaa.
Näät viikot vierivät kilpasilla
ja ryssäin ruhtinas uhmailee;
on Savo suojaton Iivanalle,
jonk' kalpa kauvaksi silpaisee --
ja uljas Eerikki Tott hän myöskin
jo virkamatkalle tulla voi:
niin, viikko sittenpä Viipurista
sen sanan voudille viesti toi.
Siks kuuluu jyskettä, sadatusta
ja orhin korskean hirnuntaa,
siks rauta ryskää ja kirves laulaa
ja louhet haljeten lohkiaa;
taas tuhat kopria kouristuupi,
taas sata rintoa hengästyy --
ja vouti kärppänä juosten haukkuu:
on vika teidän, jos myöhästyy!
Mut kerran päivä kun heinäkuulla
taas läpi pilvien puhkeaa
ja haahden purjehet purppuraiset
kun vouti salmella oivaltaa,
niin linnan tornista Ruotsin lippu
jo Eerik Tottia tervehtii
ja uusi päällikkö Gyllenstjerna
hän nostosillalle kiirehtii.
Ja tykit paukkuu ja liput liehuu
ja rannat miestä on mustanaan
ja linnan portilla huovijoukko
nyt huutaa huikeeta hurraataan;
jo nousee laivasta uljas urho,
sen kannusraudat jo ilmoittaa,
ja jalo jalkansa heitännältä
nyt linnan valmihin tarkastaa.
Se hyväks nähdään -- ja Gyllenstjerna
ja vouti kiitosta saavatkin:
"tää varus olkohon Savon muuri,
sen ristin linnaksi Olavin,
ja halki aikojen tietköön kansa
ja aikakirjojen kopiot:
maan vainolaisien haudaks teetti
sen Stuurein aikana Eerik Tott!"
Ja tykit paukkuu ja torvet soivat
ja liput riemuiten liehuvat
ja olvimaljat ja sarvet kuohuu
ja miesi mieheltä kulkevat; --
mut pian purjehet purppuraiset
taas taakse niemen jo katoaa
ja uutten aikojen vaihevyötä
nyt Savon linnakin vartoaa.
(K. Leino: Runoja.)
"KOTIMAAN PUOLESTA! OLENHAN SUOMALAINEN."
Turun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean muurin
portista, jonka kupeella kirkonpalvelijat myyskentelivät pyhäinsiruja
ja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun päivänä,
puolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin, mustiin
papinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä kirkosta
miehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman kirkasta, melkein
häikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut sateensekainen,
raaka, kostea syksyilma. Nyt oli syksyn ensimäinen pakkanen reväissyt
rikki sumuvaipan.
-- Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä,
komearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet
olivat hienot, mutta miehekkään lujat. -- Tätä ilmaa kelpaa hengittää!
Mutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat posket,
kokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo talvenviima
tuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas hän virkkoi
toverilleen:
-- Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? -- Hän viittasi
päällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, -- siinä oli
tuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katariinan alttarin pappila, -- ja
sitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa
tuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella
asuntokin.
Paavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta
kumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa
oikein miellyttävän.
-- Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. -- Minun täytyy taas pian
joutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon. --
Entä sinä, Paksu-Antti? -- kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen
nimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.
-- Minäkö, -- minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä emännöitsijäni
on minulle päivälliseksi paistanut.
-- Siis saatan sinua, tahdon jalotella, -- kävellään!
Tämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut maisteri
Paavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan alttaripapin
viran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut sihteerikseen. Hän
oli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin oli kirkko aina täynnä
naisia, kun tämä papinpukuinen uros pääalttarilla esiintyi, ja hänen
ennustettiin nousevan korkealle hierarkisella portaikolla. Sillä suuret
olivat hänelle suodut sekä sielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat
kaikki.
Kävelijät pysähtyivät tuokioksi päivänpaisteiselle torille
katselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin
aukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän
kuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen
saapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan,
vilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:
-- Minne kiire, Pietari?
-- Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.
-- Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?
-- Ei, tuolta hän juuri tulee.
Poika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin, piispan
orpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt juuri
leveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta, parvekkeella
varustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen raippapaalun ja
teloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran näköinen,
teräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi porvarien kesken
sanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten kyllä tarmokkaana
järjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo ehdittyään läimäytti hän
tätä olalle ja virkkoi:
-- Meillä on yhteinen matka, maisteri.
-- Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta
kävelen, vastasi maisteri.
-- Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan.
Kuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.
-- Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut
Tukholmasta?
-- Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset
huolettavia.
Pormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa; häntä odotellen
seisoi maisteri tuokion mäenrinteellä katsellen rantakatujen matalain
puurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa.
-- Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa,
joka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt liiton
suuriruhtinaan kanssa Steen Stuurea vastaan, kukistaakseen hänet ja
itse päästäkseen valtaistuimelle. -- Niin puhui pormestari nuorelle
seuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua pitkin, jonka
toisella puolella oli mataloita, turvekattoisia asuinrakennuksia,
toisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita. -- Venäläinen
hankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle,
joka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka hän Steen-herran
itsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.
-- Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri hiukan
epävarmasti, tietämättä vielä, mihin pormestari, jonka tuumat usein
kulkivat kiertoteitä, tähtäsi.
-- Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: -- Mutta
onko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta tuota kruunua,
joka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata Steen-herran
itsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi parempi, että
lopultakin pakoitettaisiin tämä herra syrjäytymään ja tunnustettaisiin
Hannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin resessin tiukoilla
ehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän maakunnan asukkaiden,
sitä toivottava?
-- Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos
suuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten
oivaltamaan kävelykumppaninsa tarkoitusta.
-- Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei
tietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli
liittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että maan
edun vuoksi olisi Steen Stuuren valta-asema nyt uhrattava.
He kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion itsekseen
punniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:
-- Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen, että
Stuure syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja Steen-herra
taipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva pinnalle. Nyt
hän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.
-- Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille.
Meidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri, on suuri
vaikutus piispaan; muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle
maalle, Suomelle, on velkapää.
-- Minä muistan kyllä, että Steen Stuure on meidän, porvarien, ystävä,
mutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen
suomalainen.
Nuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen
aatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti,
ikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi
kotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syntyi outo hohde.
Päivän kultainen kehä laskeutui jo sillävälin sangen lähelle
järventakaisen Gertrudin vuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa
vastaan haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo
vuoren rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Gertrudin väsyneiden
matkailijain majatalo. Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui
mietteistään, ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan
köyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren
anetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin eteläiseen sivustaan
olivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin
edustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri
Suurpään, joka myös oli piispalaan menossa.
Piispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean kedon,
piispanpeltojen, laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut
linnantapaiseksi; raudoitetun portin itäpuolelta kohosi torni, ja
portin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia
vartijoina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä
tapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen
lomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä oli
tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten edellä nihdin
avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan työhuoneeseen.
Siellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua kattoa
maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka seinänvierustaisilla
pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja, istui Maunu Särkilahti
yksin, nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa vaipuneena. Hänellä oli
yllään väljä villainen kotiviitta ja päässään musta tasalakinen myssy.
Siinä puvussaan hän nyt näytti paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta
sitten Viipurissa, jossa hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin
uuden kirkon. Kotoisessa kirjastohuoneessaan, loimuavan pystyvalkean
valossa, hän muistutti enemmän ulkomaillakin huomiota saavuttanutta
Pariisinmaisteria, tiedemiestä, kuin toimekasta kirkkoruhtinasta.
Huolestuneen näköisenä lepuutti hän siinä leveää leukaansa kämmeneensä,
mutta hänen silmänsä vilkastuivat heti, kun Paavali Scheel huoneeseen
astuen riensi häntä tervehtimään.
-- Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana,
silmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja tuntilasia,
josta hiekka jo oli puoleksi valunut.
-- En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. -- Me saamme tänään antaa
synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas huomiotamme;
olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni neuvottelemaan.
-- Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?
-- Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteen omana. Mutta
sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, -- lue se!
Ahnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi. Mutta
piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista
tuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkaen
viimeksimainitulle:
-- Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan
valituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.
-- Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle
selustapenkille istahtaen. -- Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!
Alun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille
Viipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei ollut
enää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi
uudistettua välirauhaa. Silloin oli pelätty sodan jo piankin
ilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet
julkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut, ja
erityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan
suuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta hävitelleet Suomen rannikkoa ja
ahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut, että
suuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja pari
kertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa, yhdessä
maallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia, joihin
kivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä oli mennyt,
talvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan. Suuriruhtinaalla oli
ollut muita rautoja tulessa, ja kenties häntä oli jonkun verran
pidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli solmittu Ruotsin hallituksen
ja Itämerenmaakuntain Kalparitariston välillä ja jota varten Knut Posse
oli eri kertoja käynyt Virossa. Olivatpa kerran taas valtuutetut miehet
Käkisalmesta ja Viipurista olleet koolla neuvottelemassa välirauhan
jatkamisestakin, ja he olivat silloin sopineet puolentoista vuoden
välirauhasta, vaikkei kenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko
suuriruhtinas sen sopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin
rauha säilynyt, ja Turussa olivat mielet vähitellen vakaantuneet siihen
toivoon, että ehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut
Viipurista kuulunut mitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen
oleskelleet herrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming,
olivat nyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan.
Mutta nyt olivat taas tiedot toiset.
-- Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari
piispa-serkultaan.
-- Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit, Käykää
taloksi!
Niitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja molemmat
pieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, toinen vain toista
kumarampi. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima Fleming,
Louhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja Nowgorodissa
usein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn. Tämä
viimeksitullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:
-- Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään, kun
syyskesällä sieltä läksin.
-- Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä
peräpenkille. -- Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin
piispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas
kokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan Viipurin,
vaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan liiaksi
hätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta
lähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.
-- Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti
Klaus-herra väliin.
-- Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan
virolaisen viestin. -- Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka kirje
kädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. -- Mutta lue,
maisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on sen osoittanut
Steen Stuurelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen anomustaan
kannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan. Se on
vakavasisältöinen kirje, -- niin, lue, maisteri!
Paavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta
himmeä valo vielä lankesi pergamenttiin, ja hän luki:
-- "Avomielisesti ja luottamuksella pyydän suuressa hädässäni laskea
teidän eteenne, jalo herra Steen ja muut Ruotsin suurmiehet, syvän
huoleni ja tämän linnan ja maakunnan, jonka hoito on uskottu
miehelleni, jalosukuiselle Niilo Eerikinpoika Gyllenstjernalle, mutta
josta edesvastuu nyt on joutunut minun, heikon naisen, kannettavaksi
tänä raskaana aikana. Mieheni, minulle rakas Niilo herra, on vuoteen
omana ja hänen tuskiaan lisää niin yöllä kuin päivälläkin huoli siitä,
ettei hän voi, niinkuin tarve ja tahto olisi, hoitaa tämän maakunnan
puolustamista, johon meillä ei enää, Jumala paratkoon, ole varojakaan.
Nyt on täältä lähetetty tiedustaja palannut Moskovasta ja Nowgorodista
takaisin ja hän kertoo, että suuriruhtinas on uhannut ottaa haltuunsa
tämän kaupungin ja linnan, josta sopimus myöskin tanskalaisen
kuninkaan kanssa on tehty. Hän on sitä varten antanut valaa suuria
piiritystykkejä, joita jo on tuotu Laatokan kaupunkiin ja Nevajoelle,
ja hän kokoo sekä Pähkinälinnaan että Korelaan paljo sotaväkeä, sekä
jalka- että ratsuväkeä. Me tiedämme, että se tapahtuu meitä vastaan,
mutta meillä ei ole täällä Viipurissa väkeä eikä aseita eikä muonaa,
millä häntä vastustaa. Siksi se älköön olko enää salaisuus Teille eikä
muille Ruotsin herroille, että tämä linna ei tällä väellä voi ylivoimaa
vastaan kestää eikä estää tämän väestön häviötä, jos ei apua tule. Sen
vuoksi lankean polvilleni, ja pyydän Teitä, jalo herra Steen ja muut
Ruotsin herrat, että ette Neitsyt Maarian nimessä jätä tätä linnaa
auttamatta. Pienemmän hädän ja vaaran vuoksi on paavikunnasta
ristiretkiä uskottomia vastaan saarnattu. Kääntykää Pyhän Isän puoleen,
jonka Rooman kirkkoa me täällä rajalla puolustamme, että hän kehoittaa
uskollisiaan pukeutumaan haarniskaan pelastaakseen tämän uhatun
paikkakunnan, ja naulatkaa hänen kehoituksensa kaikkien kirkkojen
oville, että sen kaikki uskovaiset huomaisivat. Sitä rukoilen Pyhän
Yrjön ja kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi, joka tahdon
viimeiseen hengen vetooni tämän urhean väen kanssa tätä linnaa
puolustaa, enkä edes alaikäisten lasteni vuoksikaan, vaikka tunnemmekin
moskovalaisten julmuuden, vaan tämän tärkeän paikan vuoksi, joka on
valtakunnan avain --".
Paavali-maisteri keskeytti lukemisensa; kirjeen lopussa olivat
ainoastaan tavalliset uskollisuuden vakuutukset. Hetkisen oli äänetöntä
suuressa huoneessa, mutta sitten läimäytti Kiukku-Niku kämmenellä
polveensa, niin että katonholvi kajahti, ja virkkoi:
-- Mutta se on topakka rouva, kautta Maarian! Se rouva pitäisi
ritariksi lyötämän!
-- Eikä hän joutavia jaarittele, sen tiedän, lisäsi Louhisaaren
Fleming, joka vuosi sitten taas oli Venäjällä käynyt. -- Ryssällä on
paha mielessä. Ja jos se vie Viipurin, vie se Turunkin.
-- Totta tosiaan, vähemmästäkin aiheesta on ristiretkiä saarnattu,
huoahti hiljainen tuomiorovastikin. -- Meillä on täysi syy kannattaa
Sigrid-rouvan anomusta.
-- Mutta voimmeko luottaa tämänkään kirjeen tehoavaisuuteen, vaikka se
onkin niin sydämen hädästä lähtenyt? puhui Klaus laamanni harvakseen.
-- Steen-herra on taitava valtiomies, mutta hänen silmänsä ovat heikot,
-- hän näkee hyvin omat riitansa Ruotsissa, mutta tänne Suomeen asti ei
hänen katseensa kanna. "Te aina ruikutatte", -- muistammehan hänen
nuhteensa Viipurista.
Niku-pormestari iski veitikkamaisesti silmää nuorelle kanungille. Mutta
piispa nosti päänsä kämmenestään ja katsoi kysyvästi laamannia.
-- Sinä tarkoitat, Klaus...?
-- Että me voimme kyllä tähän avunhuutoon yhtyä, mutta että emme saa
siihen liian paljon luottaa. Meidän täyttyy itsemme suoranaisemmin
toimia.
-- Ja itsenäisemmin! -- Jo oli Kiukku-Niku karahtanut pystyyn, ja
saatuaan näin tukea mielituumalleen, kävi hän nyt sitä kokoontuneille
herroille innolla esittämään: -- Onhan meillä olemassa helppo keino
välttää tämä sota, joka toisi hävityksen maahamme. Me emme käy Steen
Stuurelta enää rukoilemassa sitä emmekä tätä, vaan kutsumme
Hannu-kuninkaan maahan!
Kaikki herrat kokoontuivat uteliaina pormestarin ympärille, joka näin
yhtäkkiä oli iskenyt tuohon vanhaan, kiperään unionikysymykseen, joka
kuitenkin aina oli uusi ja Ruotsissa aina piti mielet veitsenkärjellä.
Oliko kuningas Kristian Oldenburgilaisen poika tunnustettava Ruotsin
kuninkaaksi vai oliko edelleen elettävä valtionhoitajan varassa ja
väliaikaisuuden tilassa? Suomessa tuo kysymys ei ollut niin kuuma kuin
Ruotsissa, jossa se oli ylimyksille ja puolueille valtakysymys, mutta
eri aikoina oli siitä kyllä ollut eri käsityksiä Suomenkin herrain
joukossa. Puoli vuotta sitten olivat he, piispa etupäässä, yhtyneet
sellaiseen Ruotsissa tehtyyn ehdotukseen, johon nyt pormestari taas
ampasi, mutta juuri sen yrityksen epäonnistuminen oli taas tehnyt
heidät varovammiksi. Ja epäillen virkkoi laamanni Bitz, nuorempi:
-- Sinä arvelet, Niku, että jos Hannu huudetaan kuninkaaksi, saadaan
sota estetyksi?
-- Sitä juuri. Suomen kohtalo riippuu sekin tuosta unionikysymyksestä.
Sigrid-rouvakin viittaa kirjeessään Hannun venäläisten kanssa tekemään
liittoon, joka on kohdistettu, ei Ruotsia, vaan Steen-herraa vastaan.
Siinä on meille rauhan tie!
-- Ja mekö täällä ratkaisisimme sen unionikysymyksen?
-- Meidän sanamme, kun elämme täällä sodanuhan alla, täytyy painaa
paljo. Ja meillä ei ole syytä pönkittää Steen herran valtaa.
Vilkas väittely sukeusi tuossa pienessä neuvottelijajoukossa. Mutta
piispa istui kotvasen ääneti, ja herrat, jotka ikäänkuin neuvoakysyvinä
katselivat häntä, saattoivat lukea surunsekaista pettymystä hänen
silmistään. Vihdoin piispa rauhallisesti puhui:
-- Tuo tuumasi ei ole meille vieras, Niku, mutta valitettavasti on
sekin tehoton. En pelkää niinkuin monet muut tanskalaisen nousemista
valtaistuimellemme, vaikka en liioin ihaile unioniaatetta, joka voi
tietää monen pikkutyrannin vallattomuutta. Enkä pelkää Steen-herran
kostoakaan. Mutta ratkaisevaa on minulle se, että Hannu-kuninkaan
kutsuminen Ruotsiin ei sekään meitä enää auttaisi... ei pelastaisi
Suomea suuriruhtinaan valloitushimolta.
-- Miksi ei? kivahti Niku, ja häntäpä jo monet säestivät.
-- Siksi, jatkoi piispa rauhallisesti, että Hannu-kuningas jo
sopimuksessaan suuriruhtinaan kanssa on tälle, palkkioksi kruunustaan,
luvannut sen kaistaleen Suomea, jota suuriruhtinas vaatii, niin, koko
Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Ja juuri sehän meidän on
estettävä toteutumasta, se on meille pääasia. Me emme voi sallia
kotimaatamme emmekä kirkkoamme viillettävän rikki. Ja se voidaan toki
estää paremmin Steen-herran kuin Hannu-kuninkaan avulla.
Vilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle
ovensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläis-tanskalaisista
sopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli alituisessa
kirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden kanssa, ja hän
myönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie sittenkin
oikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:
-- Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!
-- Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut
tehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen! huudahti Klaus-herra
hänkin pettyneenä.
-- Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti piispa.
-- Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.
Pimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli
matalana hiilosti ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä olevan
suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti kukin
hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava vahapuikko
kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat, paksut
haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun. Ja vasta
kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut, virkahti
Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt ikkunan alla,
miltei kumealla äänellä:
-- Mutta se on kuitenkin merkillistä!
-- Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.
Maisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään
siitä nostamatta:
-- Sain viime ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä Leipziginaikaiselta
ystävältäni, -- hän palvelee nyt kanunkina Upsalassa. Ja hän kertoo
tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta Suomen lohkomiseksi, jommoiseen
sinä, isä, juuri ilmoitit Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni
kertoo, että sen on tehnyt vallan toinen mies.
-- Toinen? Kuka? -- Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana
maisteri vastasi:
-- Steen Stuure!
Maunu-piispakin kavahti pystyyn tämän nimen kuullessaan ja katsoi
sangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.
-- Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, --
arkkipiispa ei tahdo Steen Stuurelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin
ankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.
Maisteri astui askeleen lähemmäs piispaa ja vastasi hiukan kalpeana ja
nöyrällä äänellä:
-- Siksi juuri, isä, en ole siitä kertonut, kun tuo syytös on niin
ankara. Siksi kirjoitin ja pyysin tarkempaa tietoa, ennenkun siitä
puhuisin. Mutta nyt en voi sitä enää salata, sillä jos tämän maakunnan
lohkasemista noin ehdotetaan kahdelta taholta, niin se tieto asettaa
meille yhä suurempia velvollisuuksia. Ystäväni kirjoittaa: "Sinua,
suomalaista, huvittaa ehkä kuulla, että valtioneuvoston viime
kokouksessa oli Steen Stuure pantu lujille sen johdosta, mitä hän
Suomen puolustamiseen nähden on laiminlyönyt. Silloin oli Steen-herra
suuttunut ja sanonut, että jos suuriruhtinas noiden erämaiden vuoksi
aikoo alottaa sodan, niin silloin on parempi, että ne hänelle hyvällä
luovutetaan. Mutta toiset valtioneuvokset, myöskin Steen herran
lähimmät ystävät, vastustivat tuota ehdotusta, ja se raukesi..."
Laamanni Klaus Henrikinpojan tyynessä katseessa oli välähtänyt
intohimoa, jota tuon kylmän kuoren alla tuskin olisi luullut löytyvän.
Mutta hillitysti hän sentään virkahti:
-- Minä voin uskoa tarinan todeksi. Steen Stuure on epäsuosiollinen
meille ja maallemme; hänkin voi asemansa hinnasta myödä muutamia Suomen
erämaita.
-- Mutta hän on punnitseva, varova herra, puheli piispa päätään punoen,
-- olisiko vallan maku niin voinut hänet sokaista! -- Piispa silmäili
alakuloisena tuota pientä pergamenttikirjettä ja jatkoi: -- Mutta se
raukesi toki tuo ehdotus, luetaan tässä.
Nyt taas kuumaverinen pormestari säkenöi:
-- Raukesi, mutta ratkaisevaa tässä on juuri se, että se kerran on
tehty, -- se paljastaa valtionhoitajan sisun ja aikeet! Ehdotus
raukesi, mutta se voi nousta esille millä hetkellä tahansa, kun
Steen-herra taas tahtoo päästä pälkähästä ja ostaa sillä luovutuksella
itselleen rauhan!
-- Se ei ole hänestä kai kallis hinta!
-- Entä meistä?
Yleinen hälinä oli syntynyt neuvottelevain herrain parvessa; useat
puhuivat yhtaikaa, yksin rauhallisimmatkin miehet, kuten hiljainen
tuomiorovasti, olivat kiihtyneet. -- Sitäkö varten, kyseli hän, on
vuosisatoja harjoitettu noiden rajaseudun pakanain käännyttämistä, että
heidät ilman muuta luovutettaisiin Rooman kirkolta pois. Vuosikymmeniä
ovat Savon ja Pohjanmaan talonpojat verellään ja kärsimyksillään
puolustaneet kotiseutujaan, -- näinkö Ruotsin hallitus heidän
uskollisuutensa ja alttiutensa palkitsisi!
-- Ei, se ei saa tapahtua, niin huudahdettiin joka taholta.
Mutta Pohjois-Suomen laamanni, joka asioista usein löysi huvittavankin
puolen, hän istui siinä pöydän luona käännellen paksua verkalakkiaan ja
puheli purevasti:
-- Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee
kuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan
Suomea. Jos Steen Stuure pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen
pitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi
jokseenkin saman palan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu,
-- voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!
Maunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan
kuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti
äänensä:
-- Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava
itseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan, vaan
sama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu
sotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä
maankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata ja sen
kirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. -- Piispan ääni
rupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: -- Sigrid-rouvan
täytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei niitä Ruotsista
tulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, -- omat varani luovutan
tinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te, herrat, teette
samoin.
Herrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen
toimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että
se apu ei riitä mihinkään. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka
herra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti, että
niitä kysyttäisiin airuelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan kirjeen
Turkuun.
-- Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä,
lausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta
sanantuojaa.
Monet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airuen, joka
nyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein askelin
saapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet linnanvoudin,
Pietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti Heinonpoika,
linnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä välivuodet oli
viettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartvig Winholtin kanssa
hätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia, milloin pitäen vahtia
Torkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan työhuoneessa tehdä selkoa
Viipurin oloista ja tarpeista.
Hyvin hän ne tunsikin. Varustusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä
ja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa
miestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja
Frille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille
hankittu aseita, mutta nekin aseet olivat ruostuneet raatihuoneen
kellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat
syksyllä Nowgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja
suomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja että
suuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannen miehen
armeija koolla, valmiina hyökkäämään.
-- Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä tarvittaisiin,
jos mieli Suomen avainta voida puolustaa:
Mutta Klaus Horn pudisti päätään:
-- Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona
saada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseihin koko maasta. Tämä
sota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.
Siitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin
viipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies, jotka
toisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä lupasi
piispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon kaikkiin
pitäjiin. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston ja papiston
keskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja markkinoilla. Niiden
kokoamista varten oli aneiden myyntikin järjestettävä. Eikä aikonut nyt
piispa säästää tuomiokirkonkaan varoja, ei Pyhän Henrikin penninkejä
eikä kymmenystuloja, sillä mitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen
pääsisi maahan. Tämän sodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan
tulossa, sen käsittivät he tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten
oli uhrattava kaikki.
Maunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään
toimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi, Ja hän sai
puhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin
läsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla
kulmallaan.
Tuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi oli
jäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista
innostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui
lähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin pitäjiin.
Iltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko
Suomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän Gertrudin
tornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin
toisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä
muisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa, ja samalla
hän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja
useimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut
siirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli
Kuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin.
Hämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:
-- En voi tarjota teille illallista; tuskin sitä voin tänään itsekään
saada tässä suuressa talossa.
Sellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka
harvoin jouti muistamaan talousasioita. Mutta hänen sihteerinsä oli
ajatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan
emännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali näet
tiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä hyvän
aterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi maisteri
nyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:
-- Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan
pappilaan, niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.
-- Kiitos, Paavali, vastasi piispa, -- sinä minut usein pelastat
pulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, -- me tulemme!
Toiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen, sillä
he tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin "vaatimattomassa" pappilassa
kelpasi kyllä se "kuiva" pala haukata. Paavali Scheel, joka oli
syntyisin Haikon kartanon varakkaasta ylimyskodista ja jolla oli, heti
ulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat tuomiokirkossa, hän
rakasti näet pitää pappilassaan riittävästi ruokia ja juomia, ja hänen
pienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut Turussa. Ketterästi siis
viskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet vaipat hartioilleen,
kulkeakseen vähän matkan päässä olevaan P. Katarinan alttarin
pappilaan. Viipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä
innostusta, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään,
laskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka
oli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän
taputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:
-- Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä olikaan
nimesi?
-- Pentti Heinonpoika.
-- Rälssimies?
-- Ei, talonpoika ja nyt nihti.
-- Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on kotitalo
Hämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu asekatselmukseen ja
hanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat tilasikin
verottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?
-- Niin kai.
-- Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!
Uuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen
nuoren airuen mieleen.
Tornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon
edustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin anetaloon.
Siellä oli jo pöytä katettu, ja tulia juuri sytytettiin suuressa
tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen ihailemaan.
Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin verhoihin oli
kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi poimimassa
saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä yksiä nosti
korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää kiertävän
laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja pyhimyskuvia ja
niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita, joista hyvänhajuiset
yrtit tuoksuivat.
Eikä ollut mikään paastopala se, joka oli pitkälle ruokapöydälle
katettu: Siinä oli suuria vateja, kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja
peuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsänriistaa
ja paksuja makkaroita; ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka
oli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden,
hyytelömaljain ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat,
sirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet vieraat
tiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät, olivat
maisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, -- tämä
monitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan
sievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.
Pöytään istuttua saivat ruuat huiman lähdön. Huomenna oli taas
paastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi piti
tänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä aterian
ajankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko päivän
olleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä rohkeammin
Steen Stuuren välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata kohtaan. Hän
on hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä Ruotsin
sulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta eipä yhtään
niistä ole tullut meren yli Suomeen -- oman valtansa säilyttämiseksi
hän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten liehakoi hän Ruotsissa
porvariston ja talonpoikain suosiota, mutta Suomessa hän jättää niin
porvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin oman onnensa nojaan...
Näin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain
purevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään
pöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään
onnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta
sitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla,
Niku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän
neuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras
innostus, kun hän jatkoi:
"Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa,
mutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että täällä me
olemme syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä ehyenä,
niinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka näin
lämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me olemme
suomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja asemiehet,
ja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne, jota eivät nuo
merentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme viljelivät, sortuu
vainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että silloin sorrumme mekin,
ja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä. Siksi tunnemme tarvetta
uhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun yhteisen kotimme
varjelemiseen, siksi on meidän pelastettava Viipuri!"
Nuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että
tällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä
kaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka lämmitti kuulijat ja
sytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän esittämän
yhteisen maljan.
Tinamalja vapisi pöydän alapäästä pystyyn nousseen nuoren airuen
kädessä, eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta.. Hän ei
tajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet
ajatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan ja
polttivat hänen veressään. Eihän ollut kukaan hänelle ennen koskaan
sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä kansaa, jonka
yhteisen kodin puolesta heidän kannattaisi elää ja kuolla. Se oli
hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein pyörrytti.
Äänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva veli
täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren ystävänsä
sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein kahdenkeskisissä
keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta niistä näin selvää ja
kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa käsitys suomalaisesta
isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä, että juuri yhteisissä
koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja kirkastuva. Ja hän lausui
nuorelle ystävälleen:
-- Niin, meidänhän on tämä maa. Minä uskon, Paavali, siihen
tulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.
-- Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös
säilyy, vastasi maisteri yhä innostuksen vallassa.
Mutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli
velvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi
pöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi kannun ja
kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmilleen
noustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.
-- Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen
Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti
suositella. -- Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen niin
ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. -- Huomenna lähtee laiva
Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin. Siinä
tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on herätettävä
varjelemaan itseään.
Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita
herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja
niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta
ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki jo lepäsi, liike oli
loppunut pilkkopimeiltä kaduilta eikä kuumottanut tulta enää luukuilla
suljettujen kalvo-ikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäältä, torin
luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja
kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta
ja kotiin mennessään vartijain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä
remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeihin
kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen
lepattavat liekit.
Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan
piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka keskessä
oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu pappissairaala,
"Piispanhenki", ja sieltä pilkoitti pieni tuli kuin kipinä erämaasta.
Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä vaipuneena, käveli piispa
nuoren ystävänsä vieressä toriaukean poikki; omat ajatuksensa näyttivät
häntä lämmittävän. Silloin löi vartija Pyhän Gertrudin kappelin
tornissa kolmirautaansa yhdeksän kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui
saattajansa käteen ja virkkoi:
-- Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.
-- Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä, lausui
kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.
-- Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan,
ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen. Mitä
se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät
hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin
liiaksi innostua.
Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän
vastasi:
-- Älä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen
pyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme
kirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä
otollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.
-- Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja
antaa laiminlyöntimme anteeksi.
Rauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa raudoitetusta
portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti sinne myöskin se
Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana kuulemansa uudet
ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa piispalan arkitupaan,
jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.
Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hänen yhtäkkiä
heräämään päässyt mielikuvituksensa oli hurjassa lennossa. Ne
välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen leimahtaneet,
pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin. Pentti näki
itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan, ratsastamassa
vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja minkä puolesta
hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin rinnoin, intoa ja
elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:
-- Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!
(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.)