Savon synty.
Ensimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli
haltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä
tuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen
sävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta
kalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen
runomaailmansa.
Mutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei
mikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan
tyttäristä sen salomaita sulostuttanut. Outo, jylhä suku, hiisien
kamala kansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan,
ja tuolla täällä lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistaa
elatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään
isäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena se silloinkin maksoi
veroa pelkästä elämisen oikeudesta.
Mihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko he
mitään jälkiä jättäneet olemisestansa? -- Sangen vähän, tuskinpa
ollenkaan. Muinaiskalujenkin mykkä kieli on tällä alalla melkein vaiti.
Ainoastaan oudot paikan-nimet vielä vuosituhannen takaa meille puhuvat
selvästi kuuluvalla äänellä; mutta ne puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä
enää selvittää.
Vähitellen uusi päivä valkenee suomalaisille heimokunnille. Etelästä,
sekä idän että lännen puolelta, tunkeuvat muukalaisen sivistyksen
säteet näille pohjan perille. Vieraat kauppa-haahdet alkavat kulkea
Suomenlahden pohjukoita; risti pystytetään Aurajoen rannalle, ja
Athos-vuoren hiljaiset erakot laittavat itsellensä rauhallisen
tyyssijan Valamon ihanaan saareen. Runojen ja luonnottarien aikakausi
on loppumaisillaan; historiallisen elämän kaikki tuskat ja taistelut
lähenevät.
Mutta Savon erämaille ei tunkeu vielä kuin kaukainen humu maailman
levottomasta liikkeestä. Karjalan kansa on alkanut riehua. Kauppa-etu
on kehoittanut sitä etsimään erämaiden kalliita turkiksia, ja niille
autioille aloille, missä ihmisen astunta ei ole tähän asti luonnon
hiljaisuutta häirinnyt, ilmestyy majavanpyytäjä jousinensa. Karjalan
jumalista Tapio ja Ahti ovat ensimäiset, jotka levittävät valtaansa
Savonkin saloille ja selänteille; metsästäjät ja kalastajat käyvät
täälläkin saalistansa, ja missä joku lappalais-heimo on lahdelman
pohjaan kotansa asettanut, sen jo täytyy metsänriistalla maksaa veronsa
voimakkaammalle veljeskansalle. Nuo urheat Karjalan miehet retkeilevät
tähän aikaan kauvas pohjan perille. Pitkin Savon ja Yli-Karjalan
vesijaksoja tunkeuvat Kantalahteen, Lappiin ja Ruijaan, veroa ja
voittosaalista etsimään, ja ahdistavat toisinaan itse norjalaisiakin
kaukaisessa Haalogalannissa.
Vaan Karjalaisten vapaus jo lähestyy loppuansa. Mahtavan Novgorodin
liittolaisina he ovat monta kertaa retkeilleet meren yli läntisille
maille; nytpä Novgorod alkaa heitä valtansa alle vaatia, ja toiselta
puolen lännenkin valta, Ruotsi, alkaa heitä läheltä ahdistaa. Suomen
veden perukassa kohoaa kivinen linna, Viipuri; jopa itse Karjalan
kansakunnan emä-paikkoihin, Vuoksen ja Nevajoen varsille, koetetaan
pystyttää Pyhän Eerikin lippua. Silloin ei muuta neuvoa kuin turvautua
Novgorodin apuun. Tuo verinen taistelu alkaa, taistelu idän ja lännen
välillä, taistelu kahden mahtavan kansasuvun ja kahden erimuotoisen
kristikunnan välillä -- taistelu, jota oli jatkuva puolen vuosituhannen
ajat. Tähän verikasteeseen Karjalan ja sen ohessa koko Suomenkin
kansallinen itsenäisyys hukkuu. Novgorodin liittolaiset muuttuvat
Novgorodin alamaisiksi; Nevajoen varret ja Vuoksen suut tulevat
venäläiseksi Karjalaksi, jonka pylväinä ovat Pähkinäsaaren ja
Käkisalmen linnat. Mutta Karjalan takapuoliset kihlakunnat Saimaan ja
Suomenlahden välillä joutuvat Ruotsinvallan haltuun ja muun Suomen
yhteyteen. Viipurin linna on se vahva lukko ja telki, jolla läntinen
maailma sulkee Suomen portit idän rynnäköitä vastaan.
Näin solmitaan "ikuinen rauha" -- pitäisi sanoa: _ikuinen veriviha_ --
Pähkinäsaaressa v. 1323. Tämä rauhanteko jakaa Suomen kansan ja
Karjalan heimokunnan kahteen vihollis-leiriin. Mutta Savonkin
historiassa on tämä rauhanteko merkillinen; sillä itse jakokirjassa
Savon nimi nyt ensi kerran kajahtaa. Niistä kolmesta Karjalan
kihlakunnasta, näet, jotka tulevat Ruotsin alle, on yksi nimeltä
"Savo"; se on Saimaan takainen länsi-seutu, johon uudis-asukkaita jo on
asettunut -- tuo sittemmin niinkutsuttu Suur-Savo eli Mikkelin seudut.
Pohjoisten vesistöjen tienoot ovat vielä erämaina; mutta niidenkin
suhteen tehdään jako valtakuntien välille, ja niin saapi Savonmaa
ensimäisen rajansa itää kohden. Vaan tämä raja näkyy oikeastaan
halkaisseen sen Savonmaan, jonka me nykyään sillä nimellä tunnemme.
Ell'ei uuden-aikainen tutkimus erehdy, niin raja v. 1323 pantiin
käymään Pihlajaveden kaakkois-kulmasta melkein luoteista suuntaa
Säämingin kautta ja sitten pitkin Haukivettä Varkauteen ja niin
edespäin. Nykyisen Savonlinnan sija ja Savon vesien itä-osa jäi
niinmuodoin itäpuolelle rajaa, s.o. Emä-Karjalan omaksi. Sehän olikin
ihan luonnollista sen aikuisten asutusolojen kannalta.
Tämä raja ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi, vaan siirrettiin pian itse
teossa paljoa idemmäksi. Millä tavoin tämä tapahtui, sitä emme tiedä;
sillä sen ajan taistelut Savonmaalla tuskin hämärinä haamuinakaan
tulevat näkyviin. Vaan että taisteluja on ollut, saamme varmuudella
arvata. Ruotsin Karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeuneet eteen päin ja
Venäjän Karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä
riita ja tora veljesten välillä kahden puolen valtarajaa.
Ensimmältä se ei ollut kuin maa-asukasten riita kalavesistä ja
oravametsistä, -- useinkin turhan-aikainen
"tora totkusista
Artti ahven-maimasista".
Mutta vähitellen siitä karttui ankaraa sodan-aihetta niiden
valtakuntain välillä, jotka Pähkinäsaaressa olivat jakoa tehneet.
Olavin linnan synty.
Suur-Savosta oli uudis-asutus jo levinnyt Pihlajaveden ja Haukiveden
rannoille. Nuo lukemattomat pikkujärvet, jotka muodostavat koko välin
ikäänkuin tiheäksi taipalistoksi, olivat askelettain houkutelleet
siirtolaisia eteenpäin koillista kohden. Pienen Jukajärven rannalla oli
kohonnut Savonmaan toinen kirkko, joka suuren piispamme Maunu Tavastin
toimesta sai ensimäisen pappinsa. Näin kirkollinen järjestys seurasi
uutis-asutuksen jälessä. Mutta myöskin maallinen valta kulki
rinnatusten hengellisen vallan kanssa, ja Ruotsin kruunu itse oli
astunut uudis-asutuksen etupäähän. Niinpä jo joitakuita vuosikymmeniä
rauhanteon jälkeen tuo Pihlajaveden ja Haukiveden välinen seutu,
Sääminginsalo, jonka ohitse raja kulki, oli kruunun omaisuutena.
Mahtava Suomen laamanni Niilo Tuurenpoika -- hän, joka toimitti
Suomenmaalle osallisuuden kuninkaan-vaaleihin ja itse tavantakaa tätä
oikeutta viljeli -- oli silloin isäntänä Viipurin linnassa ja nautti
läänityksenä myöskin Sääminginsalon kruununtilaa läänin pohjoisilla
erämailla. Vaan kun Niilo Tuurenpoika uusissa kuninkaanteko-puuhissaan
kaatui Turun linnan edustalla v. 1365, annettiin Sääminginsalo
särpimen-avuksi Vexiön piispalliselle istuimelle Ruotsiin kuitenkin
sillä ehdolla, että jos joskus maailmassa eri piispan-istuin Karjalan
puolella syntyisi, tämä omaisuus tulisi Karjalan piispain haltuun.
Niinkuin näkyy, oli jo silloin ruvettu ajattelemaan Suomenmaan
jakamista kahteen hiippakuntaan.
Kuluipa taas vuosisadan ajat. Valtiolliset rettelöt Ruotsin
valtakunnassa olivat aivan vähän tuntuneet Savon kaukaisille
salomaille, eikä Venäjänkään puolelta suurempia vaaroja ollut uhannut.
Mutta silloin alkavat maailman olot muuttua. Moskovan valtaistuimelle
on noussut Iivana Vasilinpoika, joka jälleen yhdistää kaikki Venäjän
alat suureksi tsaarikunnaksi. Ruotsissa taas on Unioni katkaistu ja
Skandinavian valtakuntain eripuraisuus tekee tuon paisuvan
venäläisvallan kahta pelättävämmäksi. Näissä vaikeissa oloissa vanhempi
Steen Stuure johtaa Ruotsin hallitusta, ja hänen ystävänsä, ritari ja
valtaneuvos Eerik Akselinpoika Tott, istuu Viipurissa, itäistä rajaa
valvomassa. Näistä kahdesta Tott on vanhempi ja arvossa melkein
etevämpi. Hän on jo valtio-seikoissa paljon kokenut mies tämä mahtava
Viipurin isäntä -- syntyperältään Tanskasta kotoisin, missä hänen
isänsä aikoinaan oli ollut valtakunnan marskina, mutta äitinsä kautta
ruotsalaisena ja Ruotsin ylimyskuntaan liittyneenä. Hänen nykyinen
avio-puolisonsa, rouva Elina Kustaantytär Stuure, on valtionhoitajan
isän-orpana, ja senkin vuoksi Steen herra on voinut turvallisesti
jättää Suomenmaan puolustuksen hänen haltuunsa. Vuoden 1473 paikoilla
nyt sota alkaa Venäjän kanssa. Rajan laajuuden vuoksi on maan puolustus
varsin vaikea, ja vaikka Ruotsista tulee valtionhoitajan lähettämä
apujoukko, ei ole noilla syrjäisillä Savon seuduilla tarpeellista
suojaa. Silloin Eerik Akselinpoika lähtee ylös Savonmaalle, katsomaan
soveliasta linnan asemaa. Sääminginsalon vieressä on pieni luoto itse
Kyrönsalmen virrassa, missä pohjoisten ja koillisten erämaiden vedet
purkauvat Pihlajaveteen ja sen kautta Saimaaseen. Venäläiset väittivät,
että paikka oli heidän; siitä muka karjalaisten vanha tie kulki pohjan
perille. Mutta Eerik Akselinpoika heti näkee paikan tärkeyden ja
päättää siihen panna lukon, joka voipi estää Venäjän vallan etenemistä
länteen ja pohjoiseen. Näin syntyy Savon "Uusi linna" v:na 1475.
Alussa se ei ollut kuin puinen varustus, joka ensi hätään laitettiin
Savonmaan suojelukseksi. Vaan kaksi vuotta myöhemmin vahvempi kivinen
linna rakennettiin sijaan. Tott hankki 16 taitavaa muurimestaria
ulkomailta; sillä kivisten linnain rakentaminen ei ollut
kotiteollisuutta Suomenmaassa. Hän lähti itse sinne asemiehinensä,
rakennustyötä varjelemaan; sillä Venäjän Karjalasta tehtiin alituisia
rynnäköitä ja viholliset olivat joka paikassa väijyksissä. Joka kerta,
milloin työväki pantiin lotjilla tuomaan hiekkaa, kiviä ja kalkkia,
täytyi kuhunkin alukseen panna parvi sotaväkeä ja 12 tai 14 Totein omia
ritarillisia palvelijoita täysissä aseissa ja haarniskoissa. Se oli
melkein niinkuin Jerusalemin muurien rakentaminen Nehemian aikana.
Näin nousi linnan kivinen muuri; tornit kohosivat, kuvastuen
Kyrönsalmen syviin aaltoihin; muut tarpeelliset huoneet, kellarit ja
vara-aitat varustettiin. Mutta maallisen vahvuuden ohessa tarvittiin
taivaallisten valtain suojelus. Tuo pohjoisilla mailla kuuluisa ja
kunnioitettu pyhimys, Norjan muinainen kuningas Olavi, valittiin linnan
suojeluspyhäksi, ja Savon varustukselle annettiin nimi "Pyhän Olavin
linna". Vaan itsellensäkin oli Eerik Akselinpoika tässä nostanut
muistopatsaan. Muutaman käytävän seinään vastapäätä "kuninkaan-salia"
hän antoi muurata kivisen taulun, jossa luettiin näin kuuluva
kirjoitus:
"Anno 1475 minä Eerik Akselinpoika Ritari rakennutin tämän linnan,
Jumalalle ylistykseksi, pyhälle Kristin-uskolle vahvistukseksi. Silloin
vaimoni nimi oli Elina Kustaantytär Lagmansöö'n rouva".
Tämän seinäkirjoituksen yläpuolella olivat aviopuolisojen vaakunat,
nimittäin Stuure-vaakuna ja Tott-vaakuna.
Uuden linnan suojassa alkoi uudis-asutus näillä tienoilla vahvistua;
Säämingissä syntyi Savon kolmas seurakunta, ja muinais-taru kertoo
Eerik Akselinpojan tuoneen ruotsalaisiakin asukkaita uuden voittomaan
vahvistukseksi. Pian sen jälkeen Eerik Akselinpoika kuoli Viipurissa v.
1480. Vähän aikaa nyt oli rauhallisemmat menot rajan puolella. Mutta
sodan myrsky-pilvet kokoontuivat yhä synkemmiksi, kunnes v. 1495
puhkesivat hirveään tuuliaispäähän. Iivana väitti, eikä aivan syyttä,
että Pähkinäsaaren rauha oli rikottu. Raja oli siirretty itään päin,
uusi linna oli vastoin rauhansovintoa näille maille rakennettu, vieläpä
rakennettu semmoiseen paikkaan, jonka tsaari luki omaksi alueeksensa.
Näin ollen pitäisi ruotsalaisten muka antaa takaisin nuo kolme Karjalan
kihlakuntaa, mitkä olivat ennen muinoin ystävyydenlahjaksi saaneet.
Semmoinen oli Iivanan ajatus, ja hänen todistajanansa oli 60,000 miehen
armeija, joka vyörytettiin Viipuria vastaan. "Viipurin pamaus" tosin
pelasti tämän tärkeän rajalinnan, mutta sota levisi pitkin koko
valtarajaa perimmäiseen pohjaan asti. Nytpä vasta saatiin kokea, minkä
hyvän työn Tott oli Savonmaalle tehnyt. Venäläinen parvikunta karkasi
tähänkin maakuntaan; mutta Savonlinnan vouti, Pietari Niilonpoika,
lähti ritaripalvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja
karkoitti päällekarkaajat rajan yli. Seuraavana talvena tuli isompi
voima, joka alkoi linnaa piirittää. Steen Stuure, joka nyt oli Suomeen
tullut, oli siihen aikaan lähettänyt Olavinlinnan vahvistukseksi 70
huovia, ja nämä, jotka eivät aavistaneet vihollisten sitä silloin
saartavan, joutuivat melkein kaikki venäläisten käsiin. Mutta linna
Kyrönsalmessa ei kumminkaan kukistunut; Tott'in takoma lukko ei
särkynyt -- ja Ruotsin valta Savossa säilyi.
Savonlinnan ihmeet.
Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.
Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt
uskonpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee
kuvallisen maantietonsa Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja
luonnon-ilmiöistä.
Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on
linna, joka Uudeksi linnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla
rakennettu, kerrassaan luonnon ja taiteen vahvistama, seisoen
ympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä
kohden; portin edustalla on lautta-silta, vahvoilla rautavitjoilla
kiinnitettynä, ja tämä aina yöksi vedetään koneiden avulla rantaan, --
tosin ankaralla vaivalla väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka
siitä ohitse kulkee, on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista
järvistä, Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se
on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät,
lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat,
ovat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä maultaan. Lahnakin siinä
virrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki
sitten purkautuu, kulkien Viipurin ohitse, se muuttaa itse järvenkin
mustaksi.
Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka
täällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alaisena
linnan väki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, hän syöstään säälimättä
tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä
päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä
käypi kummallinen aave. Silloin, näet, ilmestyy virran aaltojen päälle
neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta
häiritsee, ikäänkuin seireenien tavalla houkutellen ihmis-parat
luoksensa.
Semmoinen on Uusi linna Suomen perimmäisillä rajoilla, semmoinen virta
ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.
Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia.
Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa
maille. Venäjän-puoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä
veneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä
vesimatka loppuu, kantavat veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes
tulevat toiseen vesijaksoon. Suomen-puoliset samoin tekevät yhtäläisiä
retkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket vähemmin
tarkoittavat sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen
elinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että
kuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä
pitämästä kotonaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja
ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surma-töitä tekisi. Ainoastaan
kirveitä ja työ-aseita saavat pitää kotitarpeiksensa, ja heidän
rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi
täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puolustus-aseita. Suomalaiset ovat
tarkkoja jousimiehiä, ja käsivarren voimilta he ovat sangen väkeviä,
joka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt
viholliset tekevät hyökkäyksiä, he heitä ensin kaukaa vastustavat
nuolilla, joita jousista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi
tullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka on kiinnitetty vahvaan
hihnaan, taikka heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä
kiedotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisin, joiden kärjet ovat
tulessa karaistut tai nauloilla teroitetut. Miehet ja naiset ovat yhtä
ankarat puolustustyössä, ja kenellä ei ole muuta asetta, hän viskaa
verkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa,
jopa ratsumiehenkin, kumoon. Mutta suurimmaksi avuksi ovat
suomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita venäläisten hevoset
pelkäävät yhtä paljon kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat
kameeleja. Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan,
jolloin ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.
Näin mellastellaan pitkin Suomen itä-rajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.
* * * * *
Vaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takaisin Savonlinnan
kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen, kun Olaus Magnus uutena
Pliniona kirjoitti merkilliset juttunsa _Arx novam_ ihmeistä, on
Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa
seuraavan muistelman:
Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas,
niin että toisen jälkeen aina toinen uusi on hankittu, ja kun
venäläiset Ison Vihan aikana pitivät linnan hallussansa, hekin samoin
hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viime kesänä eli v. 1728 on
Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui,
ja sen jälkeen ei ole toista enää hankittu.
Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan
tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan
aivan epä-kirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen
Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.
(Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna).