Kauppi, Akseli Kurjen huovi, oli paluumatkalla Savon takamailta
lappalaisilta ja uutisasukkailta veroja kantamasta. Hänen toverinsa
oli jo edellisenä päivänä lähtenyt paluumatkalle, ja Kauppi ajeli nyt
yksin, turkkeihin kääriytyneenä, reessään keräämänsä nahkat.
Viikkokausia kestänyt pakkanen oli yöksi kiihtynyt ja kiristynyt.
Jää vonkui hevosen kavioitten alla, ja Kaupin naama oli peittynyt
jääpuikkoihin ja vahvaan huurteeseen. Tähdet värisivät sinertävällä
taivaalla, joka näytti kuin lumista maata vasten laskeutuvan.
Jäämatka loppui ja asumaton erämaan taival oli vielä katkaistava.
Hiljaisessa, lumisessa korvessa paukahteli pakkanen ja helyjen soitto
kuoleutui oksaholvien alle.
Kauppi istui mukavasti reessään ja kuunteli helyjen unettavaa soittoa.
Hyvin oli hänen matkansa onnistunut. Lappalaiset, joita vielä muutamia
asusti Savon takamailla, toivat nöyrästi veronahkansa rekeen.
Uutisasukkailta oli hänen ne itsensä otettava, vietävä väkipakolla.
Joskus täytyi asettakin käyttää. Veristä miekkaansa hän saa taas
Kurjelle näyttää.
Mutta mitä tuo on, tuo vihreä ja kiiluva, joka seuraa häntä kauempana
puiden lomitse, tasaisesti nousten ja laskien.
Kauppi nousi polvilleen rekeen. Ruoska heilui.
— Kiesus, Maaria! Susia!
Hevonen laukkasi. Mutta matka kiiluvasihnäisten ja hevosen välillä yhä
lyheni.
Miehen kädet vapisivat ohjaksissa. Ensi kertaa oli hän itseänsä
väkevämmän vallan kanssa vastakkain.
Susia oli kokonainen lauma. Ne näyttivät rohkeilta ja nälkiintyneiltä.
Mitä tehdä? Hevosen voimat pian loppuisivat.
Vapisevin käsin irroitti Kauppi nahkan reestä ja heitti sen tielle.
Sudet hetkiseksi seisahtuivat ja repivät sen kappaleiksi. Se kiihdytti
vaan heitä. Toinen nahka lensi tielle, kolmas... Ruoska vongahti
hevosen vaahtoaville kupeille, mutta sudet seurasivat yhä kintereillä.
Niiden raivoa ei näyttänyt mikään asettavan. Kokonaisina kiihtelyksinä
kimposivat nahkat tielle. Silmät palaen, kita auki syöksyivät sudet
niiden kimppuun. Hetkiseksi välimatka piteni, lyhetäkseen samassa kun
pedot saivat nahkat revityiksi.
Kaapille johtui mieleen, että uutisasukkaat ja lappalaiset taikoivat
sudet hänen jälkeensä tai muuttuivat itse kiiluvasilmäisiksi pedoiksi
ajaakseen häntä takaa ja vaatiakseen häneltä takaisin nahkansa.
Veronmaksajien, joita hän oli aseella ahdistanut ja petojen silmäin
tulessa oli hän huomaavinaan jotakin yhtäläisyyttä.
Hevonen rekineen lensi aukealle jäälle. Sudet seurasivat pitkässä,
lainehtivassa jonossa perässä. Kauppi heitti viimeisen kiihtelyksen
nahkoja tielle ja rukoili:
— Auta, pyhä jumalanäiti!
Mutta välimatka yhä lyheni, kun jäämatka loppui, ja hevonen alkoi jo
uupua. Kauppi heitti tielle turkkinsa ja taljansa, joiden lämmössä hän
äsken oli niin mukavasti istunut.
— Kosto, julma kosto tämä oli hänen tihutöistään, jotka hänen elämänsä
varrella eivät olleet vähäiset. Verotusmatkoilla oli hän petona
liikkunut. Nyt joutuu hän itse petojen ruuaksi.
— Auta, auta, pyhä jumalanäiti!
Pakkanen pureutui hänen ruumiiseensa, hevonen jo uupumuksesta
horjahteli. Kohta se kaatuisi jo... Luminen metsä pimeni hänen
silmissään, vaikka nouseva kuu sitä valaisi. Sudet hyppivät jo hevosen
ja reen ympärillä. Hän hosui niitä verisellä miekallaan, mutta yhä
hurjemmaksi yltyi niitten raivo.
Hevonen nousi takajaloilleen, korskahti kerran ja kaatui hengetönnä.
Kauppi hyppäsi reestä ja huitoen miekallaan lähti pakoon sen minkä voi
horjahtavilta jaloiltaan. Sudet eivät seuranneet. Ne jäivät repimään
hevosta ja Kauppi pakeni, kaatui kinokseen, nousi taas ja juostessaan
rukoili, kädet miekan kahvaan lujasti puristettuina.
— Pyhä Maaria, auta!
Vihdoin lähenivät asutut maat ja Kauppi horjahti väsyneenä hangelle.
Kun hän seuraavana päivänä pääsi Anolaan menehtyneenä ja vähän
hassahtavana, tiuskasi Anolan herra hänelle:
— Missä viivyttelit ja missä hevosesi ja veronahkat?
— Susia!
Muuta ei saanut puhutuksi säikähtynyt mies, jonka silmät pyörähtelivät
oudosti päässä ja joka itsekseen höpisi:
— Kosto, kosto se oli.
Uudelleen koetti Akseli Kurki saada huoviltaan selvää matkasta ja
onnettomuudesta, mutta mies supatti vaan omia sekavia sanojaan, ja
siihen sai herra tyytyä.
Kauppi, hirmuinen ja pelätty takamaiden verottajahuovi, oli mielipuoli.