Takkavalkea roihusi iloisesti Pietari Kanoisen pirtissä muutamana
keskitalven pakkas-iItana. Lumisia miehiä työntyi uksesta sisään, ja
kopisteltuaan lumet turkeistaan ja hatuistaan kävivät he takan ääreen
lämmittelemään. Miehet olivat palanneet pitemmältä eräretkeltä Lapin
korvesta ja tarinoivat nyt iloisesti matkan vaiheista, sulatellen
takkavalkean ääressä kohmettuneita jäseniään. Eräretkellä muiden muassa
oli ollut Kanoisen kaksi poikaa. Pentti ja nuorempi Vilppu, joka oli
ensi kertaa pitemmällä eräretkellä, ja jolta raudan kova pakkanen oli
tulomatkalla jalat jäädyttänyt.
Runsaan saaliin toivat tällä kertaa erämiehet takamailta, ja hyvillä
mielin vanha Pietarikin, joka ei pitempiä erämatkoja suosinut, kävi nyt
tulen ääressä istuvia miehiä puhuttelemaan.
— Runsaan saaliin sanoitte saaneenne, miehet, ja tarpeen se tänä
talvena onkin. Paljon ei viime syksynä veronkantaja talven varoja
jättänyt. Kaikki vei, mitä ei piilottaa ehtinyt, ja uhkasi kohta
takaisin tulla, ja nyt jo kuuluu tulossa olevan; milloin tänne asti
ehtinee.
Näin puheli vanha Kanoinen ja istui kumaraisena, pää käsien varassa
tuleen tuijotellen.
Erämiestenkin iloisuus hävisi ja vakavina hekin kävivät miettimään,
mitä olisi tehtävä, jos veronkantaja sattuisi tulemaan.
— Tänään puin viimeiset ohrat, joita norohalmeesta saatiin, mutta ei
niitäkään monta karpiota tullut — puheli Kanoinen ja silmäsi oven
suuhun, missä äsken riihestä kantamansa ohrasäkit vielä olivat. — Saisi
edes nuo siemeneksi säilymään.
— Vai jo taas on vouti miehineen liikkumassa, virkahti takan äärestä
Vaitinen, Kanoisen naapuri, harteikas, keski-ikäinen mies. — Vai ei
riittänyt vielä viimesyksyinen ryöstö, kun piti uusimaan tulla. Kovin
käy raskaaksi marskin rautakoura.
— Ei ylety herttuan käsi sitä masentamaan, vaikka aina lupaa. Turhaan
saamme häneltäkin apua odottaa, huokasi Kanoinen.
Alakuloiseksi painui miesten mieli. Alta kulmainsa tuleen katsellen
mietti Vaitinen, mitä pitäisi tehdä, kun sulkaniekka veronkantaja
saapuu. Mutta nuorempien miesten otsasuonet pullistuivat ja silmistä
singahteli vihan salamat, muistellessa veronkantajien ja linnaleirin
huovien ilkitöitä. Jos olisi jaksanut kestää veronkantajien
omavaltaisuudet, mutta linnaleirin miehet ryöstivät kotirauhan,
kaikista kalleimman.
Kanoisen nuorin poika Vilppu nousi takan äärestä ja otti seinältä
kirveensä, jolla oli äsken päättyneellä eräretkellä karhun kaatanut,
hyväili sen välkkyvää terää, heilautteli sitä päänsä yli ja puhkesi
innoissaan puhumaan:
— Olisi tuossa nyt Suitian herra, niin kallonsa halkaseisin. Yhtä
nopeaan se kai kävisi kuin eräkorvessa mesikämmenen kaato. Kerran vaan
noin huiskautin, ja silloin tupertui otus hankeen voimatonna.
— Turhia puhut, poika. Ei yksi mies saa kostoon käydä, puheli Kanoinen.
— Koko kansa sen vielä kerran tekee, jos lie enää miehuutta sen vertaa.
Käydään miehet illalliselle. Ja sitte korjaamaan talteen nahkat ja
viljanloput siltä varalta, että jo aamulla veronkantaja tulee.
Kohta ei kuulunut pirtissä, jota himmeästi takkatulen loimo valaisi,
muuta kuin puutuoppien kalahtelu honkaiseen pöytään ja petäjäisen
leivän rasahtelu salolla nälkiintyneitten miesten käsissä.
* * * * *
Ateria oli lopetettu ja miehet valmistelivat saunaan lähtöä, kun ovesta
työntyi sisään lumisena ja kovasta hiihdosta hengästyneenä Vaitisen
nuorin poika Pertti ja kävi hätäisesti kertomaan, että kylälle olivat
voudin veronkantajat tulleet entistä suuremmalla voimalla ja elämöivät
parhaillaan joka talossa.
Miehet tyrmistyivät ja saunaan lähtö jäi sikseen.
— Joko meille ehtivät? kysyi Vaitinen hätäisesti pojaltaan.
— Siellä ovat parhaillaan tuhoa tekemässä. Vilja-aitan tyhjensivät ja
hevosen ottivat tallista. Nahkat ehdin piilottaa, olisin piilottanut
viljatkin, vaan en ehtinyt, ennen kuin tulivat. Kohta kai tänne
saapuvat.
Vaitinen nousi, kirosi kumeasti ja vaatehdittuaan tempasi seinältä
Kanoisen sotakirveen ja karjasi:
— Nyt ne kerrankin kaatuvat omalle pihalleni.
Mutta Kanoinen riensi ulos karanneen Vaitisen jälkeen ja varoitti
raivostunutta miestä:
— Oletko hullu... yksi mies kymmentä vastaan... ja niitä voi olla
enempikin. Sinut heti mäsäksi lyövät, usko minua. Parasta, kun jäät
tänne ja kostamme miehissä, jos näyttää sopivalta.
Kohta näkyi pihaan johtavalla rantatiellä parvi ratsumiehiä aseineen,
ja heidän jälessään kuormarekiä, joihin oli kerätyt verot sullottu
ja joiden eteen talojen hevoset valjastettu. Joukon johtaja pyörähti
pirttiin ja ärjäsi keskilattialla seisovalle Kanoiselle:
— Missä on viljasi ja nahkasi, mies? Maksanet lisäverosi tinkimättä,
jollet aio päästä Turkuun marskin vieraaksi. Viime syksyinen
vastustelemisesi olisi jo sen sietänyt. Tuolla näet — vouti osoitti
avatusta ikkunasta pihalle — Rautalammin häjyimmän miehen Turkuun
matkalla. Tekeekö mielesi hänen seuraansa?
Kanoinen silmäsi pihalle, jossa huovien hevoset teutaroivat, ja näki
Tenhuisen, naapurinsa, siellä käsistään satulaan sidottuna, rääkättynä,
kasvot kiukusta vääntyneinä.
— Ei ole minulla mitään antamista. Syksyllähän veitte melkein kaikki,
mitä oli ottamista. Mikä jäi jälelle, se on petäjäisen pitimenä syöty.
Tässä on viimeiset leivät. Ja Kanoinen osoitti pöydälle, jossa oli
vielä äskeisen ilta-aterian jätteet.
Huovi pyörähti pihalle ja komensi joukkonsa särkemään aittojen ovet ja
tutkimaan kaikki paikat, jos olisi mitä piilotettu. Kanoinen oli jo
ennemmin ehtinyt kätkeä ohrasäkkinsä pirtin permannon alle ja kiirehti
nyt nostamaan vesikorvon luukun päälle, ettei sitä huomattaisi. Mutta
joku huoveista oli huomannut riihen luona läjän olkia, jotka tuoksuivat
vasta riihitetyiltä, ja kävi nyt uudestaan vaatimaan Kanoiselta viljaa.
Tallista olivat toiset taluttaneet talon ainoan hevosen pihamaalle.
Heidän kanssaan kiisteli Vilppu tapaillen ohjaksia, vaan saikin niistä
niin ankaran iskun vasten kasvojaan, että katsoi parhaaksi väistyä
ylivoiman tieltä. Toimetonna hänen täytyi katsella, miten salko
valjastettiin reen eteen ja ajomies tarttui ilkkuen ohjaksiin.
Kuu valaisi pihamaan, jossa näkyi veronkantajien hävityksen jälkiä.
Aitoista sinne tänne heitettyjä taloustavaroita, pirtistä kannettuja
vaatteita ja heinää. Kanoinen oli käynyt käsistään sidotun Tenhuisen
luokse saadakseen sopivassa tilaisuudessa vaihtaa jonkun sanan hänen
kanssaan. Ja se tulikin huovien mennessä navettaan nuorimaan lehmää
kostoksi niskoittelevalle isännälle, joka ei viljaansa antanut, ja
olipa vielä sen niin hyvästi kätkenyt, että sitä ei etsimälläkään
löydetty.
— Etkö voisi katkaista siteitäni? kysyi Tenhuinen, ääni kiukusta
vapisten, — ... ja antaa minulle aseeni, joka on tuolla reessä, ja
samalla tarttua omiisi poikaisi kanssa.
— En uskalla nyt.. mutta vielä tänä yönä sinut vapautamme ja katkomme
kaulat verohurtilta.
— Missä?
— Siellä, mihin yöpyvät. Ehdimme siksi saada lisää miehiä.
— Kuulin, että aikovat Nokisenvirralle yöksi...
— Sieltäpä heidät sitte tapaamme. Lähetän Vilpun, hyvän hiihtäjän,
salaa heidän jälkiään seuraamaan, jos muuanne aikoisivat.
— Tuletko varmasti?
— Tulen.
Veronkantajat olivat menneet. Vilppu oli lähtenyt metsiä myöten heidän
matkaansa salaa vaanimaan. Vaitinen oli mennyt kotiinsa ja luvannut
kohta palata miehiä mukanaan. Kanoinen läksi muihin taloihin, joissa
veronkantajat olivat jo vierailleet, nostattamaan miehiä sotajalalle.
Hiihtäessään tähtikiiluvana yönä tuttuja talojen taipaleita, mietti
Kanoinen, pitäisikö kostaa vai jättää kostamatta voudin miesten
tihutyöt. Mutta hänessä raivosi kostonhalu siksi voimakkaana, ettei hän
tahtonut ajatellakkaan, mitä seurauksia mahtaisi olla kostoretkestä,
jonka hän nyt pani alkuun. Valkaseisiko marski heidän, kostajien, luut
Turun linnan kammioissa, tai nostaisi heidän päänsä seipäisiin, se oli
samantekevää, kunhan hurtat saisivat palkkansa ja Tenhunen vapautensa.
Palattuaan kylältä miehiä mukanaan, näki Kanoinen Vilpun jo palanneeksi
tiedusteluretkeltään. Vaitinenkin oli jo ehtinyt tulla poikansa ja
muutamien miesten seuraamana.
Nokisenvirralleko hurtat yöpyivät? kysyi Kanoinen pojaltaan.
— Sinne. Kaksi miestä oli lähtenyt viemään viljakuormaa siitä eteenpäin
Vaitisen hevosella.
— Liinalla? kysäsi Vaitinen seisoalleen nousten.
— Niin.
— Mistä sait tietää?
— Tasalan Lauri, mistä lienee hiihtänyt, se tiesi kertoa.
— Sinne meni Liinu, huokasi Vaitinen ja painui penkille entistä
kumarampana.
— Me otamme huoveilta hevosen sijaan, kaksikin, kuohahti Pentti
ja välkytteli takkatulen valossa äsken pajassa terästämäänsä ja
tahkoamaansa kirvestä.
Miehet tahkosivat kirveitä ja tuuria ja varsittivat keihäitä, ja ennen
puolta yötä oli miesjoukko valmis sovittamaan sukset jalkoihinsa ja
hiihtämään tähtien valossa Nokiselle.
Huutaen ja hoilaten olivat veronkantajat saapuneet Nokiselle.
Nimismiehen talosta olivat he vierittäneet rekeensä täyden oluttynnyrin
kiitokseksi kestityksestä, ja sitä maistellen matkan varrella olivat
miehet entistä hurjempina käyneet taloon komentelemaan pelästynyttä
väkeä. Kaksi asemiestä jäi pihalle kuormastoa ja hevosia vartioimaan.
Tenhuinen oli jätetty käsistään sidottuna pihapuuhun. Raudankova
pakkanen puistatti häntä, ja ranteissa, joihin veri oli hyytynyt,
tuntui menehdyttävää kipua. Joutuisiko Kanoisen lupaama apu, ennen
kun hän tähän jähmettyy, oli ainoa ajatus, jota hän kykeni vireillä
pitämään.
Se joutui.
Rantatiellä jo saapui kostajajoukko Kanoisen johtamana. Tähtien
valjussa loisteessa välähtelivät kirveet ja keihäät miesten olalla.
Kun joukko ehti pihaan ja Kanoinen vapautti Tenhuisen kahleistaan,
riensivät vahdissa olleet asemiehet saunasta tovereitaan hakemaan,
mutta eivätpä he sinne molemmat päässeet toinen heistä horjahti
saunatielle Vaitisen raskaan kirveen iskusta.
Kohta riehui rantaan viettävällä törmällä taistelu kuumana ja verisenä.
Asemiesten haarniskat olivat jääneet pirttiin ja saunaan, joten
talonpoikien oli nyt hyvä taistella. Huovien vastarinta heikkeni ja
taistelu siirtyi virran jäälle, joka oli joen keskellä haurasta.
Kostajat ajoivat edellään huoveja kohti virran keskustaa. Jää rasahteli
ja murtui heidän allansa ja syvyyteen vaipui huovi toisensa jälestä,
huutaen tovereiltaan apua. Mutta sitä ei tullut. Heikko jää lohkesi
ylöspyrkijäin alla ja virta vei heitä koskea kohti, jonka kohina kuului
hiljaisessa talviyössä. — Muutamat huoveista olivat, huomattuaan
jäävänsä taistelussa tappiolle, rientäneet pihaan valjastamaan
hevosiaan, päästäkseen pakoon. Mutta Kanoisen poika Pentti oli
piilottanut valjaat, ja neuvottomina huovit nyt katselivat kuormiaan
ja hevosiaan, jotka näyttivät jäävän voittajien saaliiksi. Useita
huoveista oli kostajien kirves kaatanut, toisia oli saatu vangiksi,
osa oli jo virtaan jäänyt ja koski nieluunsa vetänyt, ja loput
katselivat neuvottomina pihalla osaamatta pakoonkaan lähteä. Iva- ja
haukkumasanoja sateli heille miesparvesta.
— Miksi ette valjasta hevosianne?
— Käykää taisteluun!
— Ensin on niiden selkä pehmitettävä.
— Ja sitte miehet sysättävä virtaan.
— Täällä on jo ase siltä varalta. Ja Kanoisen Vilppu veti taskustaan
tervatun köydenpätkän.
— Maksetaan nyt verot kerrankin kukkuramitalla. Tarttukaa miehet kiinni
huoveihin.
Loput irrallaan olevista huoveista sidottiin pienen vastarinnan jälkeen
käsistään rekiin ja kartanon pylväisiin. Ja nyt saivat miehet mielin
määrin kostonjanoaan tyydyttää. Jo vuosikausien kuluessa kasvanut
kostonhimo yltyi nyt raivoksi, jota kukaan ei pystynyt hillitsemään.
Huoveilta riisuttiin yläruumis paljaaksi ja pamppu alkoi vimmatusti
heilua.
— Vielä teidän luunne Fleming murskaa Turussa, kunhan sinne joudutte,
uhkasivat huovit, mutta siitä huolimatta tervapamppu teki tehtävänsä,
ja kun miehet olivat aikansa huoveja peitonneet, siirtyivät he pirttiin
maistelemaan huovien tallettamaa olutta.
Mutta muutaman vangin siteet aukesivat. Nopeasti hän vapautti
toisetkin, ja saatuaan vaatteensa ja aseensa kuntoon päättivät huovit
hyökätä pirttiin, missä kostajat laulelivat oluthaarikoiden ääressä.
Talon isäntä huomasi huovit irrallaan täysissä varustuksissaan, ja
hätäisesti kävi hän sanomaan tästä pirttiin talonpojille.
Nyt syntyi uusi, entistä tulisempi taistelu pihamaalla aamun hämärässä.
Nyt olivat taistelijat jo tasaväkisiä ja useimmilla huoveista
haarniskansa, joihin ei keihäs pystynyt, joten kostajain täytyi
turvautua raskaisiin kirveisiinsä.
— Älkää päästäkö pakoon huoveja, huusi avopäin riehuva Vaitinen ja
lennähti tielle pakoonaikovien huovien eteen. Hänen raskaan kirveensä
iskuista murtuivat haarniskat, ja pian hänelle joutui avuksi Kanoinen
poikineen. Lumi pölisi pilvenä taistelevien jaloissa ja huovien täytyi
taas peräytyä. Vilppu iski kirveensä samaiseen huoviin, joka oli hänen
salkonsa valjastanut ja sen vaahtoon Nokiselle tullessa ajanut.
— Tuossa on hevosen varkaalle.
Huovi horjahti ja veri purskahti ruhjotuista kasvoista kauas hangelle.
Loput huoveista sidottiin uudelleen ja vietiin virran jäälle, johon
Kanoinen kävi tuurallaan survomaan avannoita, joihin upotettiin loput
veronkantajajoukosta. Hangelle kaatuneet huovit kannettiin jäälle ja
annettiin mennä samaa tietä virran vietäväksi.
— Nyt niistä päästiin, huokasi Vaitinen haavojaan huuhdellen kylmällä
vedellä.
— Päästiin vähäksi aikaa. Kunhan ei olisi jo ensi talvena sama leikki
edessä, virkkoi Kanoinen, hänkin haavojaan tarkastellen.
Väsyneitä olivat miehet ja muutamat pahasti haavoittuneitakin. Pentiltä
oli käsi lyöty poikki ja Vilppukin oli saanut hartioihinsa pitkän
haavan. Mutta keventynein mielin kävivät miehet pirttiin. Olihan rauha
nyt vihdoinkin taattu, taistelu voitettu ja huovien tihutyöt kostettu
täydellisesti.
Kun miehet olivat saaneet haavansa sidotuiksi ja oluthaarikka kierteli
taas janoisessa miesjoukossa, virkkoi Tenhuinen:
— Hyvin teitte, kun hurtille kostitte ja minut pelastitte. Nythän
saadaan takaisin viljamme ja mitä muuta on viety. Ja mitä seurannee
tekosestamme, niin yhdessähän kärsimme. Eihän ole nyt mieltä painamassa
se, että huovit saavat aina kostamatta reuhata.
Äänettöminä kävivät miehet lepäämään aamun koitteessa, joka valaisi
öisen taistelun veriset jäljet.