Maantien laidassa mökki, puoleksi hankien peittämä. Mökissä harmajat
seinät, harmaja ikkunalauta ja alempia ruutuja jo päreillä paikattu.
Pyhä pihlaja ikkunan alla.
Mökissä vanha mummo, hänkin jo harmaantunut vuosien painosta ja
ikävästä. Lakkaamatta hän kehrää, kesällä ja talvella, syksyllä
ja keväällä hänen värttinänsä pyörii. Joskus hän työtään ja
yksinäisyyttään laulullaan lämmittää, mutta viime aikoina on laulunsa
käynyt jo heikommaksi. Se kuuluu tielle kuin nukkuvan laulu, ja kulkija
maantiellä pysähtyy, kuulostaa ja hymähtää: Kohta katkeaa mummon
elämänlanka... laulu kuuluu jo kuin maan alta. Vanha kirkkoherra tietää
kertoa, että lähes sata ajastaikaa on mummo mökissään kehrännyt ja
laulujaan hyräillyt. Ja niin kauan kuin seudun vanhimmatkin muistavat,
on hän asunut mökissään yksin. Ei ole häntä lapset ja lastenlapset
olleet hoivaamassa. Hänen poikansa ovat jääneet kaikki Suomen sodan
jalkoihin, kaatuneet kunnialla. Yksi kaatui Porrassalmella, toinen
Lapualla, kolmas Juuttaalla. Heidän isänsäkin jäi kaukaisille
sotaretkille.
Illan hämärtyessä hän värttinänsä seisottaa ja jää ikkunasta
katselemaan värähteleviä tähtiä taivaalla. Kolme tähteä siellä muita
kirkkaammin loistaa, ja hän kuvailee, että ne ovat hänen sotateillä
kaatuneet poikansa, jotka illoin häntä sieltä tervehtivät, autuasten
asuinsijoilta. Yksi, joka kaikista kirkkaimpana loistaa, on se, joka
kaatui Lapualla neljätoista haavaa ruumiissaan, mutta virkosi vielä
taisteluun, kun Adlercreutz häntä puhutteli ja hänelle teki kunniaa.
Muutamana talvi-iltana astui vanha sielunpaimen hänen majaansa. Hiilos
hehkuu liedellä ja kissa kehrää uunin pankolla. Vanhus katselee
miettien ikkunassa tähtiään, eikä huomaa tulijaa:
— Tässä asuin jo silloin, kun ryssä maahan tuli. En pakoon lähtenyt,
niinkuin muut tekivät. Poikani suorivat sotateille, minä jäin yksin,
mutta kukaan ei rauhaani häirinnyt. Kukaan ei viitsinyt tupaani astua.
Olin näkemässä, miten sielunpaimen vangittiin ja kirkkoa ryöstettiin
ja häväistiin. Odottelin poikiani kotiin palaaviksi, mutta sainkin
sanoman, että ovat kaatuneet, ja kunnialla kaatuneet. Itkin ilosta, kun
kuulin, miten vanhin poikani Lapualla vielä verta vuotavana taisteli,
kun Adlercreutz häntä puhutteli ja kiitteli. Nyt ovat jo päiväni pitkät
ja ilottomat, mutta illoin nuo tähdet loistavat ikkunaani. Ne kutsuvat
minua, milloin sitte sinne joutunen.
— Onko teillä kaikkea, mitä tarvitsette? kysyi vanha sielunpaimen
keskeyttäen hänen mietteensä.
— Minulta ei ole koskaan mitään puuttunut. Näkymättömät kädet tuovat
ruokani tupani kynnykselle eivätkä puut ole vielä pinostani loppuneet.
— Ette ole vuosikausiin naapureissa käyneet.
— En vuosikymmeniinkään. Vanhan kirkon aikana kävin kirkossa joka
sunnuntai, kerran kävin uudessakin herran huoneessa, mutta nyt en enää
käy.
— Miksi?
— Kirkkonne on liian suuri ja mahtava. En mene sinne. Elän täällä
omissa maailmoissani.
Ja mummo kääntyi taas ikkunaan katselemaan väräjäviä tähtiä kylmän
sinertävällä taivaalla.