Simo Metsoisen pirttiin hiipi hiljainen talvi-illan hämärä. Miehet
olivat palanneet ulkotöistään ja veistelivät nyt takkatulen valossa
rekiä ja talouskaluja. Naiset kehräsivät pimeässä karsinanurkassa.
Talon nuori tytär Riitta oli siirtänyt värttinänsä takan ääreen,
jossa talon palkkapoika, nuori ja verevä Maunu, veisteli vartta
karhukeihääseensä. Nuoret puhelivat ahkerasti keskenään, ja tavallista
hellempiä lienevät keskustelut olleet, koskapa välillä värttinä
seisahti ja kirves lakkasi heilumasta. Kuhertelusta kertoivat lämpimät
silmäyksetkin, joita nuoret ahkeraan vaihtoivat.
Metsoisen talo oli varakas. Sitä todisti pirtin lasi-ikkunakin,
jommoisia tapasi vaan herrastaloissa. Vasta äsken oli pitäjän
sielunpaimenenkin asuntoon semmoiset saatu.
Sattuipa nyt tuvan akkunan ääreen Metsoisen poika Mikko. Hän huomasi
ulos katsellessaan joukon ratsumiehiä taloa lähestymässä, katsoi
tarkemmin tulokkaita, jo tunsi heidät ja huudahti:
— Huovit tulevat!
Miehet lakkasivat veistämästä ja värttinät naisten puolella
seisahtuivat. Pelätty vieras oli tulossa. Mauri Skytten ja hänen
joukkonsa maine oli jo ehtinyt Rautalammin saloille asti, jonne
huovilauma oli nyt matkannut ryöstämään ja hävittämään sekä vaatimaan,
milloin vain halutti, muonitusta itselleen. Vähän aikaa oli
Metsoisenkin talossa saatu olla rauhassa voudin miehiltä, nyt oli raaka
huovijoukko taas rauhaa häiritsemässä.
Vanha Simo oli ehtinyt tointua säikähdyksestään ja hoputtanut naisiaan
piiloon menemään, itse katsellen peräseinältä sotakirvestään. Naisista
ehtivätkin muut piilottautua, nuori Riitta vaan jäi punastuneena ja
värisevänä takan eteen seisomaan, kun huovit astuivat tupaan.
— Terve taloon! Tulin miehineni teiltä muonitusta saamaan. Ja Mauri
Skytte heitti kypäränsä ja miekkansa pöydälle merkiksi, että hän tahtoi
saada sovinnossa saatavansa.
— Mistäpä vieraille annamme, kun ei ole itselläkään syötävää. Sen
verran vaan petäjäistä, että hengen pitimiksi, puheli Metsoinen
tyynesti.
— Missä emäntä on? Pöty pöytään, meillä on nälkä. Totta kai Metsoisella
ruokaa on, kosk'on lasi-ikkunakin, rehenteli Skytte käskevästi.
— Sen verranhan tuota lienee, että yhden murkinan saatte, sanoi
Metsoinen puhellen keskeytyneen työnsä ääressä. — Mutta enempää ei
tule, lisäsi hän tiukasti.
— Kas, onhan täällä tyttönen, soreapa onkin, ja Skytte sieppasi takan
luona seisovaa Riittaa vyötäisiltä. — Laitahan, tyttö, ruoka pöytään.
Varmasti siitä meiltä palkkasi saat.
Riitta katsahti kysyvästi isäänsä, pitäisikö huovien käskyyn suostua.
Tämän nyökätessä myöntävästi, livahti tyttö ulos ja kantoi kohta
pöytään leipää, juustoa ja lampaan reiden, lisäksi vielä oluthaarikoita.
Maunu oli mennyt ulos ja vartosi tilaisuutta saadakseen puhutella
Riittaa. Tyttö kohta tulikin ja seisahti kysyvästi porstuan kynnykselle.
— Miksi annoit huovin itseäsi halailla? kysyi Maunu tiukasti.
— Enhän mitä voinut, kun huomaamattani kävi kiinni. Mitäs sinä nyt
siitä. Ja tyttönen naurahti Maunun aiheettomalle kiukulle.
— Sen sanon, että eivät hengissä täältä lähde, jos vaan sinuun
koskevat, huomautti Maunu.
— Hyvähän se, että minua suojelet, naurahti tyttönen ja livahti
tiehensä.
Mutta Skytte oli ehtinyt jo murkinoida ja tullessaan ulos kuuli
hän keskustelun ja kävi nyt Maunun eteen, syIkäsi hänen paitansa
rintamukselle ja kivahti:
— Mitä sinä, penikka, puhutkaan. Eihän mielitiettysi siitä pahene, jos
me sitä vähän likistämmekin. Ja totta tosiaan niin teenkin, ennen kun
tästä talosta lähden.
Skytte pyörähti takaisin tupaan. Mutta Maunu kuohahti raivosta, ja
itsekseen hän jupisi:
— Koskekaahan tyttöön, eikö kallonne halkea.
Skytte tahtoi useamman päivän muonitusta miehilleen, mutta Metsoinen
ärähti:
— Johan sen kuulitte äsken, että yhden murkinan saatte mutta ei
enempää. Siinä on kaikki — ja Metsoinen viittasi ruuan tähteisiin
pöydällä — mitä on vieraalle tarjottavaa. Itse saamme syödä
petäjänkuorileipää.
— Mennäänpä katsomaan, uhkailivat huovit ja kävivät ulos särkemään
aittojen ovia.
— Pankaa vaan säkkiin mitä löydätte, minä tulen auttamaan, kehoitti
Skytte ja painoi kypärän päähänsä ja sitoi miekan vyölleen ja meni ulos
toisten jälkeen.
Metsoinen tempasi seinältä kirveensä, hujaisi sitä päänsä yli raivonsa
vallassa ja riensi ulos huovien jälkeen.
Aitan ovi oli jo lyöty rikki ja viljasäkit nostettu ulos. Joku
huoveista oli sullomassa säkkiin lihakonkareita ja leipiä, kun
Metsoinen hyökkäsi aittaan.
— Sinäkö täällä isäntä olet?
Ja raskas kirves upposi syvälle huovin kalloon. Mutta samassa sai
Metsoinen iskun takaapäin omaan päähänsä, ja verisenä painui hän
aittansa kynnykselle.
Maunukin oli ehtinyt kirveineen kahakkaan, mutta huovit kävivät häneen
kiinni, sitoivat kädet ja potkasivat kinokseen.
Metsoisen pojat eivät uskaltaneet käydä vastarintaan ylivoimaa vastaan.
Silmät verestävinä he seisoivat tuvan portailla ja katselivat, miten
huovit kantoivat viljat ja ruokavarat ratsujensa selkään.
— Odottakaahan, kunhan miehet metsältä palaavat, sähisi Maunu
siteissään. Joku huoveista kuuli tämän ja neuvoteltuaan keskenään
päättivät miehet lähteä heti suojapaikkaansa. Sillä he tunsivat hyvin
talonpoikien voiman ja raivokkuuden omaisuutensa puolustuksessa
erittäinkin silloin, kun heitä sattui enempi koossa olemaan.
Vasta kun huovit hyppäsivät ratsujensa selkään, uskalsivat Metsoisen
pojat päästää Maunun siteistään, ja tämä- lennätti lähtevien jälkeen
keihäänsä niin taidokkaasti, että se upposi syvälle viimeisenä ajavan
huovin niskaan, joka parkaisten horjahti satulassaan.
Metsoinen nostettiin tupaan ja ryhdyttiin hänen haavaansa hoivaamaan,
mutta heikolla äänellä Metsoinen puheli pojilleen:
— Ei tule minusta enää miestä. Niiden uhriksi jouduin, joita ikäni
vihasin. Olisin edes ehtinyt useamman kirveelläni kaataa... Kostakaa,
jos teissä miehuutta on.
Kasvot kalpenivat ja viimeinen huokaus nousi hänen rinnastaan.
Perheen kaikki jäsenet olivat kerääntyneet kuolevan ympärille, mutta
Riitta oli poissa.
— Missä on Riitta?
Etsittiin, huhuiltiin, vaan ei kuulunut tyttöstä mistään. Matti,
Metsoisen nuorin poika, polven korkuinen, kertoa tiesi:
— Riitta meni vieraiden mukana. Vieras otti syliinsä ja nosti hevosen
selkään.
— Kiesus auta! Huovit vieneet Riitan! huudahti Metsoisen vaimo ja
painui hervotonna penkille, pää käsien varaan. Uutena iskuna tuli tämä
tieto perheelle.
* * * * *
Pyrynä lennähti Maunu suksilleen ja ensimäisenä pyörsi lähtijäin
jälkeen, synkästi kiroten, ettei heti huoveihin kirvestään iskenyt, kun
he taloon tulivat.
Hiihtäessään sen kuin sauvoista lähti, mietti Maunu, miten olisi paras
menetellä, mennäkö heti ja vaatia Riitta huovien kynsistä vai seuratako
salaa heitä ja vapauttaa hänet sopivassa tilaisuudessa. Jälkimäinen
ajatus tuntui viisaimmalta siihen nähden, että talonpoikain voimat
olivat vähäiset. Maunu kehoittikin tovereitaan kääntymään takaisin ja
lupasi yksin tuoda tyttösen kotiin.
Jonkun matkaa hiihdettyään näki Maunu huoviparven ratsuineen
kääntymässä nimismiehen taloon, johon luultavasti aikoivat yöksi
asettua. Riitta kiemurteli ja reuhtoi Skytten sylissä koettaen
vapautua. Uusi raivon puuska puistatti Maunua. Mutta tyttönen näytti
vähitellen rauhoittuvan. Huomasiko hän ehkä Maunun vai toivoiko
pelastuvansa nimismiehen tutussa talossa.
Kuu painui pilveen ja Maunun oli helpompi nyt seurata ratsumiesparvea.
Hiihtäessään lumisessa metsässä, mietti hän, miten pelastaisi Riitan,
ennen kuin hänelle tuho tulisi, ja miten parhaiten kostaisi naisen
ryöstäjälle.
Samassa, kun huovit seisottivat hevosensa nimismiehen talon pihaan,
seisotti Maunukin suksensa pellon laitaan, vajan kupeelle, pitääkseen
siitä silmällä, mihin Riitta vietäisiin ja milloin sattuisi sopiva
tilaisuus pujahtaa kartanolle. Ylötär, talon emäntä, näkyi olevan
tulijoita vastassa tuvan portailla ja siunaillen katseli Skytten
kantamusta tämän raahatessa Riittaa väkipakolla pirttiin.
— Tästä tuon kainaloisen kanan itselleni. Pidähän hyvänä, Ylötär,
tyttöä, ja lämmitä sauna, saattaakseni hänet sinne saunottajaksi. Mitä
pyristelet vastaan, tyttö, hyvällä sinun on suostuttava sulhasiin,
reuhasi Skytte.
Puhe kuului pihamaalta selvästi pajan kupeelle, ja Maunu oli vähällä
karjaista kiukkunsa raatelemana kuunnellessaan huovin raakaa puhetta.
Ylötär näkyi ottavan tytön huostaansa ja helpotuksen huokaus pääsi
Maunulta. Nyt hän on suojattuna huovien raakuudelta ainakin vähäksi
aikaa. Huovit menivät tupaan ja Maunu pujahti nopeasti pihaan ja sieltä
heinävajaan. Sieltä hän voi pitää silmällä, milloin Ylötär menee saunaa
lämmittämään ja hän saa vaatia Riitan pois heidän käsistään.
Pian tulikin Ylötär kantamaan puita saunaan ja Maunu pujahti hänen
jälessään.
— Täälläpäs kovin herroja kestitään, kun saunakin heille lämmitetään,
virkkoi Maunu.
— Eipähän heistä muuten rauhaan pääse. Mutta mistä sinä tulit? Tulitko
Riittaa hakemaan? Parhaiksipa tulit, kohta hänelle olisi tuho tullut,
puheli Ylötär.
— Sitä varten tulin. Toimittanettehan hänet tänne pihalle sopivaan
aikaan.
— Tuon toki mielelläni. Oikein säälikseni kävi, kun näin miten häntä
raastoivat. Mutta miten hänet kuletat, etteivät huovit saa tietää sinun
saalistaan vievän?
— Kyllä minä keinot keksin. Pitäkää vaan huolta, etteivät huovit heti
pääse meitä takaa-ajamaan.
— Tuon hänet nyt heti sinulle, kohta en enää häntä saakaan.
Riemastuneena potkaisi Maunu kujaan, jonne huovit olivat jättäneet
hevosensa, valikoi niistä parhaan ja talutti sen hiljaa metsätien
varteen. Huovit reuhasivat pirtissä oluttynnyrin ympärillä, eivätkä
osanneet mitään epäillä. Saatuaan hevosensa sopivaan paikkaan hiipi
Maunu pihalle, jonne Ylötär oli jo Riitan tuonut. Iloisena tyttö
kapsahti pelastajansa kaulaan ja Maunu riensi pois kantamuksineen.
— Mistä ne saivat sinut siepatuksi mukaansa, kysyi Maunu tytöltä heidän
päästyään salotielle.
— Navetasta olin tupaan tulossa, kun luulin jo huovien menneen, mutta
yksi oli vielä jälellä, ja se heitti minut hevosensa selkään, enkä
ääntä saanut päästetyksi.
— Tuho sinulle olisi tullut, jos en ehtinyt ajoissa pelastamaan.
* * * * *
Metsoisen pihamaalla seisoi aseistettu miesparvi, valmiina lähtemään
huoveja takaa-ajamaan ja kostamaan tavattuaan heidät. Miesjoukon olivat
Metsoisen pojat yön kuluessa hiihtäneet kylistä kokoon ja joukon
johtajaksi lähti Maunu, joka vielä kääntyi porstuan ovella seisovaa
tyttöä hyvästelemään.
— Ethän mene, kun oikein kauniisti pyydän. Huovit siellä pääsi
halkaisevat, pyyteli Riitta Maunun olkapäähän päänsä painaen. — Älä
mene... tuho sinulle siellä tulee...
— Ole huoleti. Ennen iltaa olen jo luonasi, ja Maunu potkaisi
suksilleen. — — —
Kovin oli Skytte raivonnut, saatuaan tietää, että tyttö oli häneltä
haettu pois. Ylöttären hän olisi raivoissaan nuijinut, jollei
nimismies, Leinonen, sattunut tulemaan kotiinsa, ja hänpä varoitteli
huovipäällikköä kostoa niskaansa hakemasta ja uudelleen Metsoisen
taloon menemästä.
— Parasta kun suoriudut taipaleelle. Minä en heidän kostonhaluaan voi
hillitä.
— Sinäkö minua käsket lähtemään, karjasi Skytte.
— Saat lähteä tai olla lähtemättä. Päätäsi suojellakseni tässä vaan
niin puhun.
— Samapa se, jos lähdenkin. Tulen kohta suuremmalla joukolla uudelleen.
Ja Skytte hyppäsi ratsunsa selkään ja parin muun huovin kanssa lasketti
menemään, käskien toisten huovien tulla jälestä kun joutuvat.
Mutta he eivät päässeetkään lähtemään. Maunu saapui miehineen Leinosen
pihaan kohta, kun Skytte tovereineen oli lähtenyt. Huovit sidottiin
lyhyen vastarinnan jälkeen ja miehissä päätettiin, mitä heille olisi
tehtävä. Metsoisen vanhin poika Mikko, johon kovimmin oli koskenut
isänsä kuolema, keksi keinon, joka pantiin heti täytäntöön.
Huovit riisuttiin alasti ja sidottiin käsistään hevosten häntiin ja
hevoset talutettiin rantaan, mistä aukeni laaja selkä, äsken jäätynyt,
ja jossa vielä kauempana näkyi tummina pilkkuina sulia. Yksitellen
laskettiin hevoset menemään aukealle jäälle, muutamilla ruoskan
sivalluksilla alkuvauhtia antaen. Jää ulvahteli ja halkeili hevosten
alla, jotka kaikki hurjistuneina laukkasivat ulapalle.
Mutta Maunu sadatteli sitä, että naisen ryöstäjä pääsi tovereineen
karkuun ja että kosto ei tullut täydelliseksi.
Pakkanen paukahteli sinertävissä avaruuksissa ja aamutähdet kalpenivat
aamun tullessa valoisammaksi. Hurjassa laukassa etenivät huovien ratsut
jo kaukana ulapalla jälessään alastomat, sidotut miehet.