Pakkanen paukahtelee lumisessa korvessa. Oksat painuvat luokiksi lumen
alla, ja kiteet kimaltelevat. Päivän alkua ennustaa kapea valojuova
eteläisellä ilmanrannalla. Pohjoisella taivaalla kuumottaa vielä kuun
sirppi ja joku väräjävä tähti. Revontulet ovat sammuneet ja hangelta
hävinnyt niiden keltainen heijastus.
Henrikki Pietarinpoika hiihtää kapeata, puoleksi pyryn peittämää latua
korven kohdussa. Parta on vahvassa huurteessa ja suupielissä pienet
jääpuikot. Sauva painuu hankeen, nousee jälleen ja tasaisessa tahdissa
siirtyvät sukset eteenpäin. Oksista putoilee lunta hiihtäjän hatulle
ja olkapäille. Vain pujottelemalla pääsee raskaitten lumimöhkäleitten
ohitse, jotka pienimmästäkin kosketuksesta putoavat hankeen.
Pitkä on matka hiihtäjällä, ja se on vasta alulla. Jo puoliyön aikana
Henrikki Pietarinpoika sovitti sukset jalkoihinsa, ja nyt on vasta
muutama neljännes matkasta katkennut. Turkuun, marskin puheille,
hän on päättänyt lähteä valittamaan liiallisista veronkannoista ja
linnaleiristä armoa anomaan.
Henrikillä oli talo Savon takamailla, ja hyvin olisi siinä eletty,
jollei veronkantaja olisi niin usein vieraillut ja vienyt aina
parhaimman osan pellon ja metsän antimista. Nyt olivat taas huovit
käyneet viljat viemässä ja niin tarkoin, että piilotettu vilja riitti
hädin tuskin joulueväiksi. Pyhien jälestä saisi elää metsän antimilla
ja naurishutulla. Jo kohta veronkantajain käytyä oli Henrikki päättänyt
lähteä Flemingin puheille. Naapureilleen ei hän asiasta puhunut. Omalle
vaimolleen toki puhui tehdessään matkavalmistuksia, ja vaimo häntä
ankarasti varoitti retkelle lähtemästä:
— Varmasti mahtimies sinut tyrmään pistää tahi kaulasi katkaisee.
— Katkaiskoon... heimon yhteisen asian takiapa katkeaa..., lausui mies.
— Jätät minut tänne turvattomaksi, huovien raastettavaksi, valitti
vaimo.
— Onpa tuossa juureva Tuomas, poikasi, kyllä hänen kädessään jo keihäs
pysyy. Ja takaisinhan sieltä tulen varmasti.
— Mihin sanot matkalla olevasi, kun kylään yövyt? uteli häneltä vielä
vaimo.
— Sanonpahan olevani vaikka pyhiinvaeltaja, menossa pyhän kaimaksen
luita katselemaan, naureksi Henrikki sovitellen eväsreppua ja
nahkakiihtelyksiä selkäänsä.
Ja niin painui Henrikki suksilleen ja nyt jo hiihteli ohi kirkonkylän
aamun sarasteessa.
Kylmään korpeen oli Henrikki talonsa rakentanut. Monta kovaa oli
kestettävä, ennen kun sai peltoa tilkun raivatuksi ja kaskimaista
leivän riittämään perheelleen. Mutta hyvin olisi Henrikki talossaan
vaurastunut, jos sai kaikki mieheksi paisuneet poikansa pitää, mutta
kaksi vanhinta poikaa oli jäänyt kesäiselle kalaretkelle takamaille,
jossa usempi kesä sattui verisiä kahakoita Savon ja Hämeen miesten
välillä. Näissä ainaisissa heimokahakoissa olivat pojat surmansa
saaneet. Tuomas, nuorin heistä, oli jälellä ja sepä jäi nyt taloa
hoivaamaan isän retkelle lähtiessä.
Suksen latu painui korvesta kovaksi tallatulle aukealle valtatielle,
missä sauvan kärki kipakasti kirahti ja latuskaiset sukset pyrkivät
pyörähtelemään kovalla tiellä.
Henrikki mietti hiihdellessänsä, mitä sanoisi marskille, miten
puhuisi ja heimon yhteiset vaivat valittaisi. Puhua pitäisi niin,
että siitä kerrankin apu tulisi. Ja hän uskoikin varmasti, että apu
tulee, kunhan marski saa tietää, miten pienet heillä on tulot, miten
vilja on vaivanalaista ja kovassa raatajan leipä, ja miten voudit ja
heidän huovinsa julmasti kantavat liikoja veroja. Hän ei koskaan sitä
uskonut, että marskin tahdosta huovit sillä tavoin elämöivät ja että
niin raskaita veroja olisi määrätty köyhän kansan maksettavaksi. Mutta
kukaan ei käynyt valittamassa ja jos kävivätkin, eivät osanneet puhua
niin että siitä olisi apua lähtenyt. Mutta hänpä osaakin puhua niin
että se varmasti vaikuttaa. Menköön vaikka koko talvi tällä matkalla,
mutta selvyys on kerrankin saatava.
Henrikki kuvaili jo mielessänsä, mitä hänelle kotoinen heimo sanoo
hänen kotiin palattuaan, jos hänen asiansa onnistuu. Ihmettelevät ja
iloitsevat, voivatpa yhteistä korvaustakin antaa. Kun hän paluumatkalla
ensimäiseen taloon tulee ja häneltä kysytään kuulumiset ja mistä
matka, ja hän virkkaa: Pistäysinpähän Turussa, marskin puheilla, niin
eivätköhän vähän ihmettele. Ja kun hän sitte uteliaille selvittää
matkansa tulokset, niin riemastuvatpa varmasti miesten mielet. Ja
kuvitteluistaan innostuneena Henrikki työnnälti eteenpäin niin rajusti,
että porkat luokiksi notkahtelivat ja kuiva lumi pilvenä pölisi.
Ilta jo alkoi hämärtyä, kun Henrikki saapui Pieksämäelle. Allapäin,
mietteissään oli hän hiihtänyt väärään ja päätti yöpyä naavakuusisen
korven keskelle, hongikkoryteikön kupeeseen, missä oli mainio
tulenpitopaikka.
Henrikki päästi vyöstään kirveen: pienensi sillä honkapölkkyjä ja
veisteli lastuja ja viritti tulusraudallaan valkean hongan kupeeseen.
Ja kun oli vielä havuista majan itselleen laittanut, niin jouti mies
paistamaan tulella äsken nuolella lävistämänsä teeren.
* * * * *
Viikkokausia on Henrikki hiihdellyt väliin erämaita ja väliin asutuita
seutuja ja vihdoin väsyneenä ja masentuneena laskenut latuskaisilla
suksillaan Aurajoen suuhun. Tiukalle otti ennen kuin marski hänet
linnaan päästi, ja siellä sai hän odottaa monta päivää marskin puheille
pääsyä. Toisena päivänä se hänelle luvattiin, toisena jo taas evättiin.
Linnan päällikkö koetti häneltä tiukkaan saada selville, mikä oli hänen
matkansa tarkoitus. Vihdoin kutsutti marski hänet puheilleen. — — —
Rohkeasti ja vakuuttavasti oli Henrikki Pietarinpoika asiansa puhunut,
ja marski oli naurahdellen kuunnellut, sattuen tavallista suopeammalle
tuulelle. Muutoin olisi hän heti käskenyt heittämään miehen vankien
kosteaan kammioon.
Kun Henrikki oli puheensa päättänyt, kysyi marski:
— Savolaisetko sinut lähettivät, vai tuletko omasta alotteestasi tänne
valittamaan?
Henrikki hämmentyi. Kukaan ei ollut häntä lähettänyt eikä pyytänyt
valitusmatkalle. Hetken hän mietti mitä sanoa, mutta rohkaistuneena hän
vastasi:
— Koko kansan puolesta puhun.
— Vai tahtoisit sinä linnaleirini sieltä poistamaan ja veroja
vähentämään, mutta ne asiat tiedän minä määrätä. Liiaksi olette siellä
jo voutieni ja veronkantajieni kanssa rähisseet. Siitä on kerran
tehtävä loppu ja valituksista myös.
Ja marski huusi aivan Henrikin korvaan:
— Ettekö tiedä, että minun on maata puolustettava, ja siksi minä
tarvitsen veroja, ja ne on suoritettava, tietäkää se.
— Mutta millä me suoritamme, kun huovit ottavat aina enempi, kuin määrä
on, ja mittaavat liika suurella mitalla.
— Mitäs vastustelette veronkantajia.
— Emmehän vastustaisi, emmekä valittaisi, mutta...
— Ei mitään valituksia — keskeytti hänet marski. — Ja etteivät tänne
liioin pyrkisi valituksille, saat sinäkin istua toisten valittajien
joukkoon.
Marski viittasi asemiehelle, joka tarttui Henrikin käsivarteen ja vei
hänet monia käytäviä pitkin pimeään ja kolkkoon kammioon, minne hän sai
jäädä miettimään marskin antamaa vastausta. Sitä ennen oli vankilaan
heitetty samalle asialle matkanneet Hämeen miehet, jotka nyt kaikin
saivat miettiä keinoja pelastuakseen.
* * * * *
Useiden kuukausien perästä saivat vangit ihmeekseen vapautensa. Marskin
poika Olavi oli isältään pyytänyt heidän vapauttamistaan, ja omin käsin
hän tuli heidän kahleensa aukomaan.
Erottuaan Hämeen miehistä, jotka lähtivät kotiseutuaan kohti
hiihtämään, painui Henrikki Pietarinpoika omille asumattomille
taipaleilleen, sadatellen mielettömyyttään, joka sai hänet lähtemään
vaivaloiselle matkalle. Ja näännyksissä päästyään kotitanhuvilleen
päätti hän, ettei koskaan enää lähtisi herroilta armoa anomaan.