Kala-Jaakko on ollut pyydyksiään kokemassa. Vähäinen on taaskin
saalis ollut, vaikkakin verkkonsa ja siimansa viritti parhaimmille
kalapaikoille. Mutta tietäähän sen, kun on hänen kalavesillään kaiken
maailman kalastajat. Jos salmeen verkkosi virität, niin selkäpuolen
salmesta verkoillaan tukkeavat ja kuin ilkkuen pistävät koukkupolonsa
hänen polojensa viereen, siksi lähelle, ettei juuri langat
toisiinsa takerru. Jos etsit itsellesi uuden pyyntipaikan kauvempaa
kaislikkolahtien pohjasta tai selän salaisilta luodoilta, niin paikalla
ovat jälillä ja siihen pyydyksensä panevat kuin kiusalla.
Vanha Jaakko, Kala-Jaakko, äijä partasuu, lapikas-jalka, konttiselkä,
soutaa vihan vimmassa venhettään selkäluodolle, missä hänellä on vielä
pyydyksiä kokematta, soutaa niin, että hankavitsa katkeaa ja venhe
soluu vielä soutamattakin pitkän matkaa tyyntä vedenpintaa.
Saatuaan uuden hankavitsan ja soudettuaan luodolle, jatkaa Jaakko
äskeisiä ajatuksiaan.
— Ja kun ovat kiusalla koukkunsa ja verkkonsa omiesi lähelle laskeneet,
niin kuka takaa, etteivät niistä saalistakin veisi. Kovin on viime
aikoina saalis niukaksi käynyt. Kah, onpahan nytkin lanka katkaistu...
hauki sitä ei katkaise. Ja polo on siirretty toiseen paikkaan.
Saatuaan koukkunsa venheeseen, kääntää Jaakko venheensä koti
lahdelmaan, missä hänellä on verkkotalaansa ja verkkomökkinsä
kaislikkopoukamassa naavakuusien juurella.
— Sovussa tässä on soudettu näillä vesillä tähän asti, kun ei ole
liikoja kalankävijöitä ollut. Rauhassa nuo on näihin asti saanut
pyydyksetkin olla, mutta nyt ei näy enää saavan... Samoin käy järvellä
kuin metsässäkin». Pois kaikkoaa riista, kun eränkävijöitä lisääntyy.
Sovussa on soudettu näillä vesillä, mutta nyt ei enää soudeta...
Kauemmaksi täytyy siirtyä. Tähän jääkööt kalavedet ja riistamaat,
soutakoot, hiihdelkööt, ottakoot niin paljon kuin saavat. Löytyy niitä
vielä yhdelle erämiehelle kaukaisia saloja ja metsäjärviä, mieluisampia
pyyntipaikkoja, joihin ei liikoja eksy häiriötä ja sekaannusta
saattamaan.
Päivä on laskenut ja kesäyö hämärtynyt. Sumu nousee rantalahdelta ja
rastas visertää naavakuusen oksalla.
Jaakko vetää venheensä telalle, kokoilee langat ja saaliin venheestä ja
noustessaan pihaan puhelee itsekseen:
— En laske lankojani enkä verkkojani näille vesille. Pois näiltä
mailta pitää päästäkseni. Jos kauemmaksikin pohjoiseen samoan, niin
ehdin vielä ennen syksyä tupani tehdä ja kalasaunani rakentaa salolle
semmoiselle, jonne ei ole vielä yksikään erämies latua polkenut.
Raskain askelin käy Jaakko pirttiin ja heittää konttinsa eukolleen,
joka on jo odotellut kalassakävijää ja illallisenkin jo valmiiksi
pirtin pöydälle tuonut.
— Eipä ole sinusta enää erämieheksi, sanoo tämä silmättyään tyhjää
konttia.
— Ei näillä mailla eikä vesillä. Pois korjasin pyydykseni, enkä niitä
enää laske.
— Parasta onkin, kun kaskia kaadat.
— En kaada kaskia näillä mailla.
— Miks’et?
— Siksi, että muutamme tästä muille maille.
— Pöh, ja tähän kontusi jättäisit.
— Kyllä tällaisia kontuja aina saa.
— Käyhän saunaan, äläkä turhia siinä...
Saunassa miettii Jaakko, miten saisi parhaiten poismuuttoon vaimonsa
suostumaan. — Ei se hennoisi lähteä. Tähän nuorikkona toin, ja tässä
on sen jälkeen yhtä mittaa samoilla tanhuvilla liikkunut. Yhdessä on
kasket kaadettu ja pellot raivattu — se mitä on raivattu — ja yhdessä
on säästöt koottu — mitä on koottu — ja yhdessä on kalassakin käyty ja
hauskoja päiviä eletty, ja elettäisi vielä eteenkinpäin näillä samoilla
tanhuvilla, kun ei olisi naapureita ilmestynyt eikä eränkävijöitä!
pyydysmaille ja kalavesille. Ei se hevillä lähde, arvaa sen, mutta
lähdettävä on, ja heti, kun mökin ja lehmän saan myydyksi. Ei se tähän
jäämisestä parane, pahenee vaan. Rauhaisampi paikka on etsittävä, jos
semmoisen vain löytää, ja miks’ei löydä, kun siirtyy asumattomille
seuduille.
Saunasta palattuaan ihastelee Jaakko ja istuu pirtin ikkunan alle
mietiskelemään. Saunasta palajaa pian Liisakin — Jaakon vaimo — ja
istuu illalliselle.
— Etkö sitte aio enää kevätkalaan? kysäsee hän mieheltään.
— En. Näille vesille en verkkojani laske, enkä näitä erämaita kauan
hiihtele. Pois pitää täältä päästäkseni.
— Pois..? ja mihin sinä sitte...?
— Vaikka Lappiin, jos ei likempää asumatonta seutua löydy.
— Mistä sinä nyt niin olet suuttunut?
— Ka, mistäkö...? Kun ei saa enää rauhassa pitää pyydysmaitaan ja
kalavesiään, ja veronkantajakin joskus liiaksi vierailee.
— Tähän pellot ja kaskimaat jäisivät. Et jaksane enää uutta pirttiäkään
veistellä.
— Vaikka talon minä jaksan vielä tehdä. Eikähän me enää laajoja peltoja
ja kaskimaita tarvita. Kunhan on rauhalliset kalapaikat ja riistainen
korpi lähellä.
Mietittyään hetken, jatkaa Jaakko: Vaikka talon minä jaksan tehdä,
kunhan mieluisamman paikan löydän. Mutta taloja ei tarvitakaan eikä
laajoja peltoja. Tupa valoisa ja tilava ja sauna vähän alemmaksi
kumpareen alle. Mitäpä pelloilla... kaadetaan kaski, aikamoinen
huhta. Siitä saadaan leipää moneksi vuodeksi. Minä kesäisin kalassa
käyn, talvisin pyydyksilläni hiihtelen ja jousellani lävistän
metso-könkäleitä ja jänö-jusseja. Ka, on mitä patahan panna. Ei ole
vastusta verottajasta eikä kirkonherrasta eikä vieraista kalavesillä,
eikä vaivaa liikojen liikkumisesta pyydysmailla.
* * * * *
Kala-Jaakko on muutamana päivänä ketterästi kylällä liikkunut, mökkiään
ja tavaroitaan vaihtamassa rautaan ja suoloihin. Vaihdetuksi on hän
ne saanut ja sieltä palatessaan miettii ahovieren kivikkopolkua
kävellessään:
— Nyt meni mökki ja tavarat ja hyvän hinnan sain... enemmän sain kuin
luulin saavani. Lehmästään on Liisa haikeissaan, kun tänne jää, mutta
hyvällepä omistajalle jää ja samoille laitumille. Ja saahan sinne Liisa
lehmän, kun saan ensin valmiiksi saunan ja navetan.
Päästyään kotimökilleen, köpselehtii Jaakko lähtöpuuhissa. Ei ole
muuttotavaroissa muuta kuin iso tuohikontti, johon on vaatteita
sullottu ja raavasnahkainen kenkäpari. Liisan on määrä kantaa
eväskonttia.
— No ettäkö heti nyt pitäisi lähteä...? Ehtii sitä vielä huomennakin...
saisi vielä yhden yön nukkua omassa sängyssään, valittaa Liisa. — Kyllä
sinulle nyt hoppu tuli muuttoon.
— Laita vaan eväs konttiin... ehtii tässä vielä viilettää hyvänkin
taipaleen ennen päivän laskua.
Venhettään ja verkkojaan ei ole Jaakko myynyt. Ne on määrä kuljettaa
mukana selät ja salmet soutamalla, joet ja kosket sauvomalla ja
vetämällä yli maataipaleet.
Ja kun ovat siitä viimein selvinneet lähtöön ja sulkeneet saunaveräjän
jälkeensä ja Liisa erojaisiksi alkanut itkua tihertää, ärähtää Jaakko:
— Mitä tuossa vetistelet. Ei ole minkään puutosta, vaikka Lappiin
mentäisi. Saahan sen lehmän takamaillekin kulkemaan, ja pirtin minä
veistelen entistä isomman. Hyvä on siellä ollaksemme, hyvä elääksemme.
* * * * *
Yhtä mittaa on soudettu laajoja järvenselkiä, tyyniä salmekkeita ja
sauvottu ylös koskista, vedetty venhe kapeista maataipaleista, ja yön
tullen on nuotiotulilla levätty lehväisellä vuoteella. Jaakosta on
matka ollut mieleistä, eikä hän ole väsymystä tuntenut. Viikkokausia
ovat järvien selät ja salmet tyynenä uneksuneet paahtavassa
kuumuudessa, joskus on myötäinen tuuli matkaa jouduttanut. Mihin on
yöksi asetuttu, siinä on verkot laskettu, kalat keitetty ja paistettu,
ja lehdesvuoteella on Jaakko nukkunut makeat unet. Liisaa on matkan
teko jo väsyttänyt, ja väliin mukisee hän Jaakolle:
— Kuinkahan kauan tätä kulkemista piisaa, kohta viikko lienee kulettu,
eikä vieläkään ole mieleistäsi paikkaa löytynyt. Kyllä tämä vaellus nyt
jo piisaisi.
— Elähän hätäile, eukko. Liiaksi asutuita on vielä seudut. Kunhan
vielä viikon soutelemme, niin eiköhän jo löytyne paikka semmoinen,
johon sopii saunan salvosta alottaa, rauhoittelee Jaakko ja asettuu
loikomaan pehmoiselle ja tuoksuvalle lehdesvuoteelle tervastulien
ääreen. Päiväkausi on taaskin soudettu tyyniä vesiä; joihin vaan joskus
on tuulenhenki hopeajuovan vetänyt. Yöksi on asetuttu kapean salmen
rannalle, sileälle nurmelle, rantakuusien suojaan. Jaakko on salmen
yli verkkonsa vetänyt ja saanut runsaamman saaliin, kuin mitä kuluttaa
jaksaa. Suu mielihyvän mareessa odottelee hän kalakeiton valmistumista.
* * * * *
Kun vielä muutamia päiviä on soudeltu saarisia vesiä, on Jaakko
viimeinkin mieleisensä paikan löytänyt. Suuri selkä on soudettu ja
sauvottu joki ja pikku koski, ja kaunis, kapea salmi on eteen auennut,
kaislikkorantainen ja rauhaisa. Salmen itärannalla lahden poukama,
jonka rannat sileät ja muheamultaiset, vaikka pelloksi tekisi. Ja
siihen on Jaakko tupansa paikan katsonut. Taustana on komea korpi,
jossa riistaa liiaksikin yhdelle erämiehelle. Ranta kasvaa haapaa
ja pihlajaa, ja sileä kumpare on kuin pirtin paikaksi luotu. — Ei
kuulu kirkonkellojen ääni, eikä ole naapureitakaan lähellä, ja hyvää
kalavettä riittävästi.
Muutamana päivänä on Jaakko laskenut verkkonsa salmeen ja soudellut
samalla seutuja tarkastelemassa. Palattuaan on Jaakolla kantamus kaloja
ja naurusuin hän Liisalle haastaa:
— Katsohan tätä saalista. Ei ole vielä näiltä vesiltä ja mailta riista
loppunut. Huomenna alan saunaa veistellä. Hauska elämä tässä meille
alkaa. Ja Liisan kohentaessa tulta kalapadan alle miettii Jaakko: Hyvä
oli että tänne muutin, että en enää sinne jäänyt. Täällä on rauhaisa
kalastaa, ja syksyn tullen saa korvesta otuksen kaataa, silloin kun
mieli tekee, kaskimaita on, jos häntä kaataa jaksaa ja ehtii...
Jaakon sydänalassa sykähtää ja tuntuu oudon suloiselta siinä loikoessa
ja katsellessa tyyntä salmea, jossa ahvenet ja hauet pulikoivat ja
sorsapoikue ui ruohistossa, ja vaimolleen hän virkkaa:
— Löytyipähän kalaranta ja eräkorpi, jossa ei liikoja liiku, löytyi
paikka, mihin ei kuulu kirkonkellojen ääni eikä ylety veronkantajan
käsi.
Ja kun ovat illastaneet ja verkon laskusta palattuaan laskeutuneet
havuiselle vuoteelle, ympäröi heitä ihana erämaan rauha.