Aukean ahon laidassa luminen metsä, hämärä ja hiljainen; metsän takana
huurteinen koivikko, joka loivasti laskeutuu yksinäiseen lahdelmaan,
jonka rannalla kyyköttää näreikköön kallistuneena vanha verkkomökki.
Lahden yli vie viitoitettu tie, kaartaen rannalla kaukaa ohi
verkkomökin, joka on saanut rauhassa jäädä aarteitaan vartioimaan.
Valtatieltä johtaa vain kapea askelpolku sankan näreikön suojassa
verkkomökille, jonne aamuvarhaisin astuu mies, lapikasjalka,
konttiselkä, pyydyksiään parantelemaan ja kala-avannoitaan kokemaan
lahden pohjukassa.
Ja siitä verkkomökin ohi hiihtäessään hämäränä talviaamuna selviää
vieraalle, miksi mies on verkkomökkinsä satavuotisten kuusten suojaan
rakentanut ja sinne johtavan polkunsa sakeimman näreikön suojaan
tallannut. Se on siellä kuin suojassa ohikulkijani katseilta, hänen
kalavehkeittensä ja verkkojensa vartio, lahonnut lautaseinäinen mökki.
Sitä ei kukaan huomaa, eikä mies sitä kellekään näytä. Tarkasti oven
salpaa, eikä avaa, jos on liikoja lähellä liikkumassa.
Ja siksi minusta tuntuu, kuin olisi verkkomökillä suuri salaisuus
vartioitavana. Ja eikö lienekin, koska mökki niin salaperäiseltä
näyttää ja mies niin arkaillen polkuaan astuu ja varovasti mökin oven
avaa ja sisään katoaa. Koetan arvailla, mitä mies verkkomökissään
säilyttää: Peräseinällä on verkot roikkumassa, orrella merrat ja
haavit. Peränurkassa tuulaskoura ja ahrain ja kumoon kaadettu kalavasu,
polot ja koukut ja ongen siimat. Ovinurkassa hauvin ja lohen pääkallot,
kalataiat, joilla toisten kalaonnen hävittää ja omansa nostaa. Ja sitte
on vielä — paljon muuta, joka on vaan verkkomökin salaisuus, jota minä
en saa tietää, enkä voi arvata.