Syystalven sunnuntaiaamu.
Hiljainen talo kattoineen, vainioineen, polkuineen ja metsineen on ensi
lumen peitossa, Valkoinen vaippa on yöllä tullut hiljaa ja käärinyt
kaikki pehmeästi, niinkuin pumpuliin. Lumen peitossa on rantaan
vieryvät pellot, salmen jää, salmen takana talojen tanhuat ja talojen
takana kukkulaiset metsät.
Hiljainen talo on lumen peitossa, ensi lumen. Se on käynyt vielä
hiljaisemmaksi, niinkuin ikuinen, lempeä rauha lepäisi peltojen
ja kattojen yllä. Navetassa ei karja moraja, talleissa ei hevonen
hirnahda, ja kissa hiipii hiljaisin askelin talon kivijalkaan. Teeri
lentää hiljaa riihikoivuun ja orava, ääntä päästämättä- varistelee
lumia männyn oksalta.
Talossa liikutaan hiljaa, mitään puhelematta. Isäntä on herättyään
silmännyt ikkunasta ulos ja hyvä mieli on värähtänyt hänen kasvoillaan
hänen sanoessaan: jopahan on satanut ensi lumen. Hän mittaa hevosille
kauroja ja päästää varsan ulos tallista, ja varsakin unohtaa hyppimisen
ja jää katselemaan ihmeissään lumen peittämiä maisemia.
Talossa liikutaan hiljaa, puhutaan hiljaa. On juhlahetki,
sunnuntaiaamu, kun on satanut ensi lumen. Lapsetkin halusta
lumisotasilla kirkuisivat, mutta luonnon ihmeellinen rauha pakottaa
heidätkin vaikenemaan.
Salmen jäällä ei näy kulkijoita. Lahden pohjassa, ruohikon rinnassa,
kalastaja kokee koukkujaan. Jänöjussi on tepertänyt rantapenkereellä,
laukannut salmen jäällä ja sieltä puikkelehtinut tasaisin hypyin
rantanäreikköön.
Salmen toisella rannalla näkyy kirkon luminen katto kuusikon keskellä;
toisella rannalla pappila huurteisten koivujen keskellä. Eikä
hiljaisuutta riko sielläkään muu kuin maantiellä ajelevien hevosmiesten
tiukujen helinä.
Ja kun hämärä aamu on verkkaan vaiennut hiljaiseksi, pilviseksi
päiväksi ja olen jälleen noussut rantatietä hiljaisen talon pihaan,
kumahtaa kirkonkellojen hiljainen ääni salmen toiselta rannalta
kirkkoon kutsuen. Ja kun on alkanut hiljaa putoilla lumen hiutaleita
harmaista, liikkumattomista pilvistä, en minä sen hetken tunnelmaa
mihinkään muuhun maailman ihanuuteen vaihtaisi.