Juna vierii pikkukaupungin asemalle. Hän, oma ystäväni, ohjaa minut ohi
ihmisvirran ja matalain puutalojen, kapean kaislikkorantaisen järven
lahdelmaan, jossa pieni, valkea venhe odottaa soutajaansa. Hän istuu
alatuhdolle soutamaan ja minä ohjaan venhettä. Venhe piirtää hiljaa
tyynenä uneksuvaa vedenpintaa, ja kohta olemme toisella rannalla,
jossa korkealla kunnaalla on hänen kotinsa, jonne hän on tullut minua
noutamaan.
Venheen kokka kohahtaa kaislikkoon ja noutajani hyppää reippaasti
maihin ja hymyten toivottaa minut tervetulleeksi kotirannalleen.
Laskevan päivän punerrus on sammunut lännen rannalta. Pehmeä hämärä
hiipii hiljaa vesien yli hiljaisille rannoille, missä kaislat uneksuen
nuokkuvat. Yksinäinen mänty kumartuu mietteissään verkkomökin
seinustalla, jonka ohi kapea, hauska polku vie pihaan.
Terve, hiljainen talo, peltojesi ja täyteläisinä uhkuvien
viljavainioittesi keskellä. Terve, harmaiden aittojen keskellä uinuva
pihamaa, jossa resedat tuoksuvat ja ruusupensaat hymyilevät.
Niin olet kuin salainen satumaailma, niinkuin pyhitetty paikka meluavan
maailman ja kaupunkilaisympäristösi keskellä.
Astun hiljaa ylös portaita, etten häiritsisi talon haltiahenkiä.
Huoneisiin on hiipinyt hiljainen hämärä. Kukkaset tuoksuvat maljakoissa
ja hämärissä nurkissa «nuokkuu valkokukkainen kiertoheinä ja ikkunalla
hymyilee verenpisara, kukkasista ihanin. Tuvan ikkunalla kukkii
elämänlanka lumivalkoisena kuin nuori morsian, ja honkaiselta penkiltä
löytyy kannel, jonka kielet kauniisti helähtää, kun niitä hiljaa
kosketan.
Terve, hiljainen tupa, jossa hyvät haltiahenget liikkuvat, ja jonka
ikkunalla kukkii elämänlanka ja jonka honkaisella penkillä helähtää
kannel kultainen, sen kirkkaita kieliä hiljaa näppäillessäni. Terve,
oman ystäväni pieni kamari, hiljainen pyhäkkö, jonka ikkunalla myrtti
loistaa kukkasissaan, ja pöydällä nuokkuu punainen ruusu.
Joka nurkassa tervehtii minua talon hyvät haltiahenget; ystävällisinä
ne minulle hymyilevät, niinkuin olisivat jo kauan tulevaksi vuottaneet,
ja tietäneet ystäväinkin minua odottaneen.
Ja joka kerta, kun saavun hiljaiseen taloon, muuttuu painavinkin mieli
kevyeksi. Hiljainen rauha täyttää mieleni, kun astun resedatuoksuisen
pihamaan yli pirttiin, missä ihmeellinen rauha on piirtänyt leimansa
ihmisiin ja ympäristöön. Ja kun ilta hämärtyy ja istun kannel polvella
sitä soitellen ja ystäväni silmät minulle hymyilevät, silloin on onneni
ehjin ja ihmeellinen rauha täyttää mieleni.