Elokuun hämärä hiipi hiljaa Hakalan tupaan. Hakalan nuori mies, talon
isäntä, oli ohrapellolla laskenut sirppinsä kuhilaan kärkeen ja hänkin
astunut tupaan ja istahtanut peräpenkille vaimonsa viereen, joka ruokki
nuorinta poikalastaan. Hakala painoi päänsä käsien varaan ja huokasi
raskaasti.
— Mitä nyt? kysyi ihmetellen hänen nuori vaimonsa. Hän ei usein nähnyt
miestään masentuneena. Roteva savolainen, voiman perikuva hän oli, ja
aina iloinen, ja lauleskellen kävi työhön aamuin, illoin. Mikä häntä
nyt vaivasi? Ja vaimo laski kätensä miehensä olkapäälle ja koetti hänen
avoimista kasvoistaan arvailla syytä hänen alakuloisuuteensa.
— Ei ole syyt suuren suuret, jotka mieltäni painavat. Sitä vaan olen
ajatellut tänäänkin, niin kuin usein ennenkin, että olisi kumminkin
pitänyt ostaa Vuoriniemi. Minua kyllästyttää ympäristöni, naapurini,
joskus tämä kotinikin, vaikka pitäisihän minun tässä viihtyä. Mutta
naapurit, joita ei saa mihinkään edistyspuuhaan käsiksi, ja tämä
erämaa, jossa ei kuulu muuta kuin karjan kellot ja lintujen laulu
kesällä ja huhkaimen huuto talvella ja missä aina saa näännyksiin
rehkiä, kun lähtee kirkonkylään asioilleen.
Iloinen hymy värehti nuoren naisen huulilla, miehensä puhuessa tuttua,
hänelle mieluista asiaa, josta jo ennen oli sadat kerrat puhuttu, yhtä
monet miettimiset mietitty. Vuoriniemi oli hänen kaunis kotitalonsa
kaukana Hämeessä, pikku järven rannalla, kaupungin lähellä. Sieltä!
oli Hakala hänet noutanut tänne Savoon, jossa hän ei tahtonut viihtyä.
Vuoriniemestä oli tullut kauppatalo, ja hän oli monet kerrat miestään
kehoittanut myymään Hakalan ja ostamaan Vuoriniemen.
— Voisithan sinä saada Vuoriniemen vieläkin, virkkoi vaimo.
— Jos ei ole jo muille myyty.
— Ei ole myyty, menisit vaan heti.
— Mutta sääli on tämäkin Hakala jättää. Kun ei olisi noita pihapuita
eikä tuota kalaista järveä.
— Säälii on nähdä ja kuulla Vuoriniemenkin aina kädestä käteen
siirtyvän. Ajattele, Lauri, niitä mahdollisuuksia mitä Vuoriniemessä
olisi. Karjaa saisi lisätä, maidolla saisi hyvän hinnan kaupungissa
lapset voisi kouluttaa, ja...
— Kyllä tiedän ja olen miettinyt sen hyvät puolet.
— Onko pahojakin puolia, kysäsi hänen vaimonsa.
— On, ja niistä suurin on se, että Vuoriniemi ei ole syntymäkotini,
niinkuin tämä Hakala, ja sepä se painaakin.
— Mutta naapurit, jotka täällä sinulle aina kuoppaa kaivavat, puhui
vaimo hetken kuluttua. Ja kaukana kirkonkylässäkö lapsia koulitaan?
Sinä kerroit siellä kansakoulussa ollessasi koti-ikävän kovin
kiusanneen.
Se sattui Hakalaan.
— Pitänee käydä kuulemassa, joko Vuoriniemi on myyty.
Hakalan vanha äiti oli keskustelun aikana hiljaa tullut tupaan ja
istunut karsinapenkille.
— Eiköpä liene niin, että 'oma maa mansikka, muu maa mustikka’, virkkoi
hän.
— Siellä saisi Hakalan karjasta viisituhatta vuodessa ja täällä
ainoastaan kaksi... virkkoi Hakala ajatuksissaan.
— Ja mummo saisi käydä joka sunnuntai kirkossa, virkkoi nuori vaimo
ja istui mummon viereen ja laski kätensä hyväillen mummon kädelle. —
Kirkon katto näkyy kotipihaan.
— Ja pelloilla ei yhtään kiveä, jatkoi Hakala yhä mietteissään.
— Ja kalavesi yhtä hyvä kuin täälläkin.
— Lienee parempikin, koskapa talvellakin saa tuoretta kalaa, silloin
kun tahtoo.
Hakala nousi ja nyt kuvastui hänen kasvoillaan päättävä rohkeus.
— On parasta, että lähden heti. Laittanet evästä konttiin.
Mummo hymähti surullisesti. Poika jätti syntymäkotinsa, jossa nyt oli
jo kaikki valmista. Hänen esi-isänsä eivät sitä jättäneet, vaikka oli
monet vastukset voitettavana. Mutta koti-ikävä se toisi vielä Laurin
takaisin Hakalaan, siitä hän oli varma.
Hakalan vanha isä oli tullut tupaan ja katseli kysyvästi poikansa
lähtövalmistuksia.
— Minne aiot lähteä?
— Menenpähän Vuorinientä katsomaan.
— Mitä siinä on katsomista?
— Jos sattuisi ostamaan.
— Joko taas käy tuuli sieltä päin. Mene, mutta minä en lähde. Ja muista
minun sanoneen, että kadut kun kotitalosi jätät.
Saatuaan eväskonttinsa hymyilevältä vaimoltaan ja valjastettuaan
hevosensa, nousi Hakala rattaille, ohjasi ajokkinsa maantielle ja
painui elokuun hämärään yöhön.
* * * * *
Ajaessaan hämärien metsien ja vainioiden läpi keltaisena nauhana
kiertelevää maantietä, jouti Hakala miettimään kaikenmoista omasta
elämästään, varsinkin sen varjoisia puolia, jotka saivat hänet aina
ankaraan taisteluun oman itsensä kanssa. Mikä sai hänet nytkin tekemään
niin yht'äkkiä päätöksen ja lähtemään tälle matkalle ja mikä sitä ennen
kiintymään erottamattomasti Vuoriniemeen. Vuosikaudet hän oli aika
ajoin tätä kysymystä miettinyt. Ja usein oli hän ajatuksiinsa niin
syventynyt, että Hakalan peltoja kyntäessään oli Vuoriniemen peltoa
kyntävinään, Hakalan maita kulkiessaan luuli Vuoriniemen lehdoissa
liikkuvansa.
Oliko oikein jättää syntymäkoti, perintömaa, rauhainen saloseutu,
ja muuttaa vieraalle, joskin mieluisalle maalle? Oliko suurikin
rikos jättää perintömaansa, joka polvesta polveen oli siirtynyt jo
vuosisatoja. Hakala tunsi kipua ajatellessaan Hakalan maita ja metsiä
toisen miehen viljeleminä ja hallitsemina, mutta hiljaista mielihyvää
kun ajatukset siirtyivät Vuoriniemen siteille, järven rantaan
viettäville peltosaroille. Kohtalon käsi oli laskeutunut painavana
hänen hartioilleen ja sen ohjausta täytyi seurata.
* * * * *
Hakala soutaa yksin pienellä venheellä tyynenä uneksuvan järven
pintaa, soutaa hetken, ja laskien sitte aironsa veteen katselee
rantoja, taloja rannoilla ja peltoja talojen ympärillä. Ei missään
maailmassa ole maisemat tämän veroisia, miettii hän ja tuntee hiljaista
jälleennäkemisen iloa katsellessaan seutuja, jotka kerran, vuosia
sitten, kävivät hänelle rakkaiksi.
Elokuun päivä on painunut matalan, metsäisen kukkulan taakse. Kauempaa
kuuluu kaupungin tornikellon tasaiset lyönnit. Hakala ohjaa venheensä
Vuoriniemen rantaan ja noustuaan maihin, jää hetkeksi katselemaan
salmelle, johon kuvastuu vastaiselta rannalta talojen punaiset
rakennukset, kukkulaiset, muhevamultaiset pellot, tasaisesti järven
rantaan viettäen, toisissa kirkkaan vihreä oras, toisissa auran jälki
näkyen, harmaat aidat ja venhetalaat. Se oli näkemisen arvoista. Hakala
ei muistanut Savossa nähneensä missään samansuuntaista. Hän lähti
rantapolkua nousemaan ylös taloon ja teki huomioitaan.
— Vieläpähän on siinä verkkomökki ison petäjän juurella, ja vanha venhe
sen takana kumoon kaadettuna. Jopa on komea laiho pellossa... Kas,
kun on uusi saunakin rakennettu... entinen olisi kyllä välttänyt...
Huonosti on tuossa kynnetty, kerrassaan kehnosti sileätä maata, ja
ojatkin on tukossa... tietää sen, kauppatalon... Mutta auraamaton
sänki näyttää, että hyvän se on rukiin kasvanut. Onpahan naulattu uusi
katto vaateaittaan ja vanhoja aittoja on purettu, hävitetty — suotta
hävitetty — ja tuparakennustakin on maalattu ja tuhrailtu. Rumemmaksi
vaan on käynyt. Ovatpahan toki pihapihlajat säilyneet, ja koivu navetan
nurkalla.
Hiljaisena ja hartaana astui Hakala Vuoriniemen pihaan, josta näkö-ala
aukeni etelään ja länteen vielä kauniimpana kuin rannalta.
* * * * *
Hakalan väki teki Vuoriniemeen lähtöä. Nuori emäntä ajeli karjaa
portista metsätielle ja huuteli iloisesti hoidokeilleen, samalla
komennellen muuta väkeä, joiden piti olla apuna karjaa ajamassa.
Välttämättömät talouskapineet oli lähetetty jo edeltäpäin ja Hakala
valmistelihe viimeisenä lähtemään. Hetkiseksi hän seisahti pihamaalle
ja huokasi raskaasti. Pihapuissa olivat lehdet jo kellastuneet, ja
hiljaisen tuulen mukana niitä lenteli pihanurmelle ja perkosaroille.
Haapa portin pielessä oli vielä säilyttänyt lehtensä vihreinä, ja ne
lipattivat kuin hiljaa puhellen: Väärin teet, kun syntymäkotisi jätät.
Eivät esi-isäsi maataan jättäneet, vaikka joskus korpea raivatessaan
petäjäistä söivät. Eivät jättäneet, vaikka veronkantajat joskus kaiken
viljan veivät ja vihollinen polki vainiot ja poltti kartanon.
Hakalan pää painui ja silmiin ilmestyi jotain kosteata, jota piti kuin
häveten pois pyyhkäistä.
Eikö Hakala jaksanut elättää sinua — jatkoi haapa puheinaan — kun piti
muka paremmille maille päästäksesi? Vai joko pojasta polvi huononi, kun
täytyi kivettömiä peltoja hakea? Mene, mutta muista siellä viljavassa
Hämeessä, että karussa Savossa ovat juuresi, ja ne ovat syvällä, ja
muista — haapa jatkoi vielä — kuka sinulle hiljaista kieltään humisi
kesäilloin lapsuus- ja nuoruusvuosinasi.
Hakala kääntyi menemään ja kuumat kyyneleet varisivat pihanurmelle.
Hakalan vanha vaari katseli pellolla poikansa lähtöä, lapioon nojaten.
Kaikki muut lähtivät, mutta hän ei suostunut lähtemään eikä talon vanha
kissa Mikko, joka karkasi lähtijäin käsistä ja kuin turvaa hakien
riensi vanhan vaarin luokse ja siellä vasta rauhoittui.
— Pidetään me, Mikko, taloa kahden... antaa muitten reissata
maailmalle, puheli vanhus kissalle. Ollaan me savolaisia kuolemaan
saakka.
Ja vanhus jäi miettimään mitä hänen isänsä oli hänelle kertonut talosta
ja sen vaiheista.
Suvun kantaisä oli sortunut hämäläisen kirveen iskusta heimokahakoissa.
Hänen isänsä veli oli kaatunut Lapualla ja isänsä sieltä haavoittuneena
palannut kotitantereille.
Hän ja hänen isänsä saivat niittää rauhan viljaa, parannettuaan
vainolaisten tekemät vauriot, mutta hänen pojalleen ei kelvannut isien
työ.
Vanhus huokasi ja tarttui lapioonsa, lopettaakseen työnsä, jonka oli
aamulla aloittanut.
* * * * *
Hakala viihtyi ensitilalta hyvin uudessa maaperässä. Vuoriniemessä oli
paljon korjaamista, ja Hakala kävi näihin puuhiin innolla käsiksi.
Aamusta iltaan hän puuhaili pelloilla jaellen käskyjä ja itse kävi
käsiksi kovimpiin töihin. 'Pitäisi näyttää hämäläisille, mitä heidän
maistaan saa savolainen irti, hän ajatteli. Tottunut hevospari
veti auraa aamusta iltaan. Kauniina ja tasaisena kiilteli kynnös
syysauringossa. Ystävälliset hämäläis-naapurit kävivät tervehtimässä ja
toivottamassa onnea uudelle isännälle.
Vaikka Hakala oli iloinen ja tyytyväinen, tahtoi sentään joskus
ikävä painaa. Se tuli varsinkin yöllä unessa, raskaana ja vaativana.
Hän kävi alakuloiseksi, kun ajatukset alkoivat päivisinkin viihtyä
lapsuuskodissa, eikä ajatuksia voinut työkään karkoittaa. Muutamana
yönä hän näki unta, että kotipuolen miehet tulivat häntä tervehtimään.
Juroina ne astuivat pihaan ja naurahtivat hänelle, kun hän sivusta
katsoi entisten naapurien saapumista. Hän näki heidän ivalliset
silmänluontinsa ja hän kirosi mielessään: 'enkös minä teistä päässyt
vielä täälläkään rauhaan!’
— Tämän tähdenkö sinä Hakalan jätit? virkkoi ensimäinen. En minä vaan
olisi Hakalaa tähän vaihtanut.
— Hakalassa oli komea metsä — alotti toinen — mutta mitäs täällä.
Riittäneekö polttopuiksikaan. Ja pienemmäthän tässä on pellotkin kuin
Hakalassa.
— Tietääkö se entinen naapuri, että nyt kulkee jo uusi maantie Hakalan
peltojen ohitse, ja kylään rakennetaan kansakoulua — virkkoi kolmas. —
Ja postikin tulee kaksi kertaa viikossa.
— Joko nyt, virkkoi Hakala ja kummasteli sitä edistyksen paljoutta,
mitä oli saatu aikaan hänen poissa ollessaan.
Neljäs, hänen pahin vihamiehensä, tuli ivahymy huulilla ja virkkoi:
— Saisi sitä nyt Hakalan karjasta rahaa sielläkin. Maitokilolta saamme
nyt siellä kaksikymmentä penniä, ja Hakalan vuokraajalla on siellä
suurimmat tulot karjasta.
Hakala kääntelihe tuskasta. Häneltä pääsi haikea kirous, 'enkö minä saa
heiltä haudassanikaan rauhaa?'
Hakala heräsi tuskaisena ja märkänä hiestä. Hän ei saanut enää unta.
Olikohan hänen Vuoriniemeen kiintymisensä kestävää, ajatteli hän. Eikö
se ollut vaan hetkellistä mieltymystä kivettömiin peltoihin, kauniiseen
näköalaan ja liikeseutuun?
Vuosi oli kulunut. Se meni hyvin, vaikka Hakala olikin surkastunut
ja laihtunut. Mutta sitten eräänä yönä tulivat esi-isäin henget. Ne
tulivat juroina, yksitellen, häntä tilille vaatien. Ensimäisenä tuli
suvun kantaisä, synkkäotsainen, harmaahapsinen vanhus, vainolaisen
kirveen haava ohimolla ammottaen.
— Mitä sinä pakenit Hakalasta? Katsos — ja hän osotti haavaa
ohimollaan, josta tihkui verta — _minä_ en lähtenyt pakoon, kun
vainolainen ahdisti, vaan kaaduin. Minä ilolla katselin jälkeläisteni
työtä, miten hyvin he edistyivät Hakalassa, mutta nyt, kun sinä tänne
muutit, en saanut haudassanikaan rauhaa.
Ukon jälestä tuli Hakalan isoisä, joka oli saanut haavansa Lapualla ja
palannut sieltä kotitantereille ja vielä ennen kuolemaansa perkannut
pelloksi koskemattoman korven. Hän tuli uhkaavana:
— Kurja, joka vieraalle jätit isiesi työn. Katsos, — ja hän osoitti
arpeutuneita haavoja — minä sain yksitoista haavaa maata puolustaessa,
mutta minut pelasti rakkaus kotiturpeeseen. Nyt minä saan hävetä
lapseni lasta vielä haudassani. Sitten tuli hänen iso-isänsä veli ja
puhui surullisena:
— Minä olin isäsi kanssa Hakalassa korpea aukomassa, mutta sitte tuli
vainolainen maahan ja minun täytyi lähteä sitä lyömään, ja sen tiedät,
että isku tuntui, kun näet nämä kädet. Vihollista kaatui kuin korpea,
mutta minä taistelinkin kotikontuni puolesta. Kotiin minä en kumminkaan
päässyt, vaan — kaaduin sen puolesta. Sinä sait valmiit ohjakset
käteesi, mutta et pitänyt niitä.
— Riittää, jo riittää! huusi Hakala ja heräsi.
— Mitä sinä valitat unissasi ja vääntelehdit? Sinähän olet ihan
märkä, sanoi hänelle vaimonsa. Et ole enää pitkiin aikoihin nukkunut
rauhallisesti. Mikä sinua vaivaa?
— Koti-ikävä.
Mutta aamulla sanoi Hakala vaimolleen:
— Minä luulen, että minun on lähdettävä Hakalaan. Esi-isäin henget
eivät muuten anna minulle rauhaa. Ne tulevat unessa ja vaativat minua.
— Vai niin se onkin, että unet saavat sinut lähtemään Vuoriniemestä,
sanoi vaimo tyytymättömänä.
* * * * *
Eräänä kauniina toukokuun päivänä puuhaili Hakala muuttoa entiseen
kotitaloonsa. Vaimonsa oli päättänyt järkähtämättä jäädä Vuoriniemeen,
mutta miehen luja tahto voitti, ja nyt nuori emäntä tyytymättömänä
murjotellen ohjaili lehmiä ulos veräjästä muuttoväen jälkeen niitä
saatellakseen.
Raskaalta tuntui Hakalastakin jättää Vuoriniemen syvämultaiset pellot,
joissa kevätoras kauniina vihoitti. Mutta painavana laskeutui kohtalon
käsi hänen hartioilleen ja vaati lähtemään.
* * * * *
Toukokuun päivä paistoi ja järvi lepäsi tyynenä sen säteilyssä. Hakalan
vaari souteli ruuhellaan rantavesillä ja päästeli runsasta saalista
verkoistaan. Ukin kasvot loistivat tyytyväisyydestä, kun hän oli saanut
kuulla, että hänen poikansa oli paluumatkalla entiseen kotiinsa.
— Sanoinhan sen — mietti vaari — että vielä se katuu ja takaisin
palaa. Ja nyt se kuuluu tulossa olevan, karjoineen, kaikkineen. Ehken
jo tänään kotiutuu, arveli sanan tuoja. Saa tästä nyt kotoveden kalaa
tulijaisikseen. Mahtanee poika olla häpeissään, mutta pitää olla niin
kuin ei mitään olisi tapahtunut, niin kuin kylämatkalta tulisi...
Mitäpä hänestä muistuttelemaan, kun kerran katui ja palasi. Parhaiksi
ehti talon vuokraajakin lähteä kaluineen, kiluineen.
Ukki vetää venheensä maalle ja kerättyään kalansa konttiin lähtee
nousemaan rantapolkua pihaan. Tien kahden puolen vihoittaa lupaavana
kevätoras, jonka ukki on vielä omin käsin kylvänyt. Ja kun on
saanut kuulla, että poikansa palaa, on laittanut punamaaliin
pirttirakennuksen, yllättääkseen kotiväkensä, ja muutenkin siistinyt
kartanoseutua.
Jo ennen puolta päivää saapui muuttoväki. Ensimäisenä tuli karja
ajomiehineen, kellokas eellimäisenä. Niiden jälessä tavarakuormat talon
entisten'ajokkien vetäminä, uutta maantietä, joka oli tehty heidän
poissaollessaan ja kulki suorana nauhana aivan Hakalan karjaportin
ohitse. Tulijat ihmettelivät:
— Onpas täällä ennätetty...
— Kas kun pirttirakennus on punamaalissa. Kukahan se...
— Tuohon on tehty uutta aitaa.
— Ja tuohon uusi portti. Kas, kun täällä on siistitty. Ja noin kaunista
orasta...
Hakalan viisitoistavuotias Anna se näin iloisesti huudahteli ja
hypellen riensi pihaan, navettaan ja saunaan ja sieltä pirttiin,
kamareihin ja maitohuoneeseen.
— Kun on pirttikin katajan havuilla koristettu! Vaariko se näin...?
Ja pihamaalla muuttoväen joukossa mielihyvästä tepasteleva vanhus
sai lämpimän tervehdyksen tyttöseltä. Nuorin poika, Tapani, kiipesi
vaarin syliin. Hakala riisui ajokkinsa, jolla oli vanhan emännän kanssa
saapunut. Hepo hirnahteli iloisena tuntiessaan entisen kotipihansa.
Piehtaroi, päristeli ja oikasi piha-aidan yli heinäpeltoon.
Vähitellen kaikki kotiutuivat ja mentiin pirttiin. Takassa loimottaa
iloinen tuli, ja kalakeitto kiehuu liedellä.
— Kas, kun vaari on kalaakin keittänyt.
— Eikö liene itse pirttiäkin pessyt, ihasteli vanha emäntä valkosena
hohtavia permantopalkkeja.
— Oli tässä vaimoväkeä apuna...
* * * * *
Hehkuva päivä painuu tyynenä uneksuvan Hakaveden taakse. Käki
kukahtelee havumetsässä ja rastas visertää rantakuusessa.
Hakala on rantapellolla kyntämässä ja kun vako päättyy korkeimman
kummun laelle, seisottaa hän hevosensa. Katse siirtyy järven kirkkaalle
pinnalle, siitä peltoaukeamalle, joka tasaisena leviää etelään,
mutta kohoaa kumpareiseksi pohjoispuolelta. Peltojen keskellä, muita
korkeammalla töyräällä, kartano levollisena, hymyilevänä kevätillan
kuulakkaassa valossa.
— Suotta läksin muualta kauniimpaa hakemaan, ajattelee Hakala. —
En olisi kumminkaan huomannut, että niin syvillä juurilla olen
kotiturpeeseen kiinnitetty, jos eivät isäin henget olisi siitä minulle
puhuneet.